Olin viikonloppuna opettelemassa mindfulnessia, eli hyväksyvää tietoista läsnäoloa. Toisin sanoen eräänlaista meditaatiota, jossa avainsana on se läsnäolo hetkessä. Kurssi oli ensimmäinen kosketukseni mihinkään tällaiseen, ja osoittautui ennakkoluuloista huolimatta erittäin antoisaksi. Eräs kotitehtävä oli keskittyä johonkin arkiseen suoritukseen täysipainoisesti, siten että on todella läsnä siinä mitä on tekemässä. Tarkoitus oli keskittää ajatukset mahdollisimman tarkasti käsillä olevaan tehtävään, kuten syömiseen, kävelemiseen tai muuhun tavalliseen asiaan.
Valitsin hampaiden pesun. Yritin keskittyä tarkasti vain siihen miten harjasin hampaitani. Tunnustelin hammastahnan makua suussa, kiinnitin huomiota siihen, miltä kaakelit tuntuivat paljaissa jalkapohjissa, ja aina kun ajatus meinasi harhautua johonkin muuhun, palautin sen takaisin käsillä olevaan tehtävään.
Kokemus poikkesi varsin paljon normaalista tavasta pestä hampaat. Yleensä suhtaudun hampaiden pesuun siten, että se on yksi niistä hetkistä jolloin voi tehdä jotain muutakin yhtä aikaa. Nuorempana yleensä luin kirjaa, nykyisin aika usein kuuntelen podcastia tai äänikirjaa. Kun päivässä on rajallisesti hetkiä jolloin kukaan ei häiritse, alkaa suhtautua luovasti erilaisiin tilanteisiin. Harjaamiseen keskittyessäni päähäni pälkähti kuitenkin ajatus, että hetkeen keskittyminen on tavallaan rutiinien vastakohta. (Pohdin ajatusta tietenkin pidemmälle vasta harjoituksen jälkeen, kuten asiaan kuuluu.)
Olen kehittänyt paljon rutiineja, joiden tarkoitus on nimenomaan vapauttaa ajattelusta. Yritän järjestää monet asiat sillä tavalla, että ne hoituvat autopilotti päällä. Se vapauttaa ajattelemaan samalla kaikkea ihan muuta, tai vaikka kuuntelemaan jotain. Silloin esimerkiksi pyykkien ripustamiseen käytetty aika ei tunnu niin hukkaan heitetyltä. Mutta kurssin jälkeen jäin miettimään, pitäisikö välillä sittenkin vain keskittyä siihen mitä on tekemässä, eikä harrastaa sellaista moniajoa, joka minulla nyt on tapana.
Pari päivää tätä asiaa mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että ehkä pitäisi – joskus. Mutta ei koko aikaa. Eihän tästä tule mitään, jos rupeaisin keskittymään kaikkiin arjen töihin niin intensiivisesti, etten voisi ajatella mitään muuta sitä tehdessä. Ensinnäkin kodinhoidon vauhti putoaisi puoleen ja toiseksi tulisin hulluksi. Mutta silloin tällöin, sanotaan nyt esimerkiksi kerran viikossa, voisi ihan hyvin tehdä jostakin pienestä arkisesta askareesta mindfulness-harjoituksen. Olisihan sekin tavallaan tuollaisen aivottoman tekemisen hyödyntämistä. Tämä toisi kieltämättä uuden merkityksen sille ajatukselle, että esimerkiksi siivoaminen on meditatiivista 🙂