Millaista on elää vuosi niin, ettei osta yhtäkään uutta vaatekappaletta, ei edes sukkia? Millaista on kokeilla tätä elämää, kun on tottunut ostelemaan vaatteita lähes viikoittain, tilaamaan netistä mitä huvittaa, ja ylipäätään rakastaa vaatteita ja shoppailua? Laura Friman kokeili, ja kirjoitti vuodestaan kirjan Tauko. Sen hupaisa alaotsikko ”…jolloin luovuin vaateostoksista vuodeksi ja pilasin elämäni ehdoin tahdoin” kertoo, millaisessa tyylilajissa liikutaan. Kirja oli hauska, sujuva ja viihdyttävä, mutta samaan aikaan ällistyttävä sekä avartava. En tunnistanut Frimanin tekstistä itseäni juuri lainkaan, mikä oli äärimmäisen mielenkiintoista. Mutta näköjään näissä vaatekirjoissa ihmisillä voi olla hyvin erilaisia näkökulmia, sillä en oikein tunnistanut itseäni myöskään Laura Pörstin erinomaisesta kirjasta Viimeinen vuosi. (Linkki vie kirjoittamaani arvioon Pörstin kirjasta.)
Friman kuvaa suhdettaan vaatteisiin ja pukeutumiseen ihailtavalla raatorehellisyydellä. Hän pukeutuu tehdäkseen vaikutuksen, kuuluakseen joukkoon, ilmaistaakseen itseään ja shoppailee välillä vain tylsyyttä välttääkseen. Hän ei jaksa palauttaa väärän kokoisia ostoksia (joita ilmeisesti tapahtuu varsin usein), vaan sulloo hutiostot laatikon peränurkkaan ja unohtaa ne sinne. Hän kertoo auliisti, kuinka altis on mainonnalle ja kuinka hän yrittää seurata ihailemiensa ihmisten tyyliä, ja sitten häpeää kun kokeilu ei menekään putkeen.
Friman kirjoittaa niin rohkeasti, notkeasti ja humoristisesti, että jossain vaiheessa alan epäillä, että ehkä tämä ei sittenkään ole totta. Tämä ajatus jää vaivaamaan koko kirjan ajaksi. Onko kirjan teksti oikeasti totta, vai onko tämä paisuteltu versio viihteen luomiseksi? Alan epäillä siksi, että (anteeksi Laura, mutta en osaa sanoa tätä paremmin) Frimanin toiminta kuulostaa minusta välillä aivan älyttömältä. Jos oma ostokäyttäytymiseni oli mielestäni ennen ostolakkoa varsin väljää ja harkitsematonta, se vaikuttaa silti Frimanin kertomuksiin verrattuna marttamaisen järkevältä. Friman valittaa, miten vaatevuokrauksen ongelma on, että vaatteita pitäisi käsitellä varovasti, etteivät ne mene rikki tai muuten pilalle, ja pitää tätä isona ongelmana. Mutta eikö vaatteita ylipäätään yritetä pitää ehjänä ja kunnossa? En pysty ymmärtämään asennetta, että vaate on halpa, joten ei haittaa jos se menee pilalle, heitetään pois ja ostetaan uusi. Frimankin toteaa juuri tämän ajatusmaailman olevan ylikulutuksen ja monien vaateteollisuuden ongelmien takana, mutta sillä ei ole ainakaan aiemmin ollut juuri vaikutusta. Hän tietää miten pitäisi toimia, mutta ei silti toimi niin.
Koska moni kirjan jutuista kuulostaa minusta niin uskomattomalta, epäilen, että mukana aimo annos liioittelua vetävämmän tekstin aikaansaamiseksi. Jos taas kirjailija on kirjoittanut juuri niin kuin hän on toiminut ja ajatellut, on kirja mitä valaisevin kurkistus kulutusmaniasta kärsivän ihmisen ajatusmaailmaan. Toisaalta, koska maailma on siinä pisteessä kuin se on, kenties tämä edustaakin monien muidenkin ihmisten ajatusmaailmaa. Se kyllä selittäisikin aika paljon, ja toisaalta saa pohtimaan, että emme varmaan pääse eteenpäin ilman pakollisia ostolakkoja kaikille ihmisille säännöllisin väliajoin.
Kiinnostavinta kirjassa on pohdiskelut siitä, mitä maanisen vaateshoppailun takana on. Friman palaa teinivuosiinsa ja eri elämänvaiheisiin, ja minusta lopulta kaikkea yhdistää yksi asia: epävarmuus omasta itsestä, ja arvelu siitä, että muut osaavat ja tietävät nämä vaateasiat paremmin. Hän myös kiteyttää hyvin sen dilemman, kun haluaisi yhtäaikaa pukeutua samoin kuin muutkin, mutta kuitenkin yksilöllisesti. Pitäisi osata olla persoonallinen kuin Maria Veitola, mutta jos sattumoisin siinä onnistuu, olo onkin äärimmäisen epävarma. Näihin ajatuksiin moni muukin varmaan samaistuu ja luulen, että vaatekriisimme putoaisivat radikaalisti, jos emme niin hirveästi pohtisi, mitä muut meistä ajattelevat.
Tämä kirja havainnollistaa hienosti, miten iso osa identiteettiämme vaatteet ovat. Friman kirjoittaa sivukaupalla Acnen piposta, eikä minulla ole aavistustakaan, miltä ko. pipo edes näyttää. Tästä voi päätellä, että pipoon liittyvät merkitykset menisivät minulta täysin ohi, jos nyt sattuisin sellaiseen törmäämään. Toisaalta itselleni on tärkeää, että esimerkiksi hautajaisiin ja häihin pukeudutaan ”oikein”. Karsastan sitä, että miehet kulkevat sisällä hattu päässä, tai että jollakin on iltapukujuhlissa lyhyt mekko. Tiedostan, että nämä asenteet ovat tavallaan yhtä älyttömiä, kuin merkkipiposta haaveilu, ne vain edustavat erilaista maailmankuvaa. Harva meistä on täysin vapaa ympäristön paineista ja odotuksista pukeutumisen suhteen.
Tämä kirja vahvisti ajatustani siitä, että ehdoton ostolakko on vaikea toteuttaa, vaikka hyvää viihdettä siitä toki saa. Mutta hankaamattomat alushousut ovat järkiostos, oli lakko mikä tahansa, niistä kieltäytyminen periaatteen vuoksi ei palvele muuta kuin hyvää sisältöä kirjaan. Sen sijaan turhan ostamisen lopettaminen on tehokas tapa kyseenalaistaa omia kulutustottumuksia, ja ohjata ajatuksensa uusille raiteille. Näin käy myös Frimanille, joka vuoden jälkeen huomaa päässeensä irti siitä, että uudet vaatteet pyörisivät mielessä jatkuvasti. Suosittelen kirjaa kaikille, joita aihe kiinnostaa, mutta jotka eivät jaksa aiheeseen usein liitettyä paatosta. Valtava tietopankki kirja ei ole (verrattuna vaikkapa Saramäen Hyvän mielen vaatekaappiin), mutta yksilön kokemuksen se sanoittaa erinomaisesti.
