Sanotaanko näin alkuun, että ”paljon” on suhteellinen käsite. Puhumattakaan siitä, mikä on liikaa. Jos jokin minua ajoittain karsimis-/konmari-/ym. keskusteluissa ärsyttää on se, että hyvin usein vallalla on ajatus, että vähemmän on parempi. Raivausyhteisöissä saa kiitosta siitä, mitä enemmän kodistaan kantaa tavaraa ulos, ja mitä vähemmällä tulee toimeen. Tai ainakin välillä tuntuu siltä. Olen itse vähän eri linjoilla, nykyisin vieläpä enenevässä määrin, ja ehkä siksi nämä palstat eivät ole aikoihin hirveästi houkutelleet.
Olen itsekin lähtenyt liikkeelle turhan karsimisesta. Joskus liki 10 vuotta sitten havahduin siihen, että meillä oli aika runsaasti tavaraa, jota en tarvinnut enkä halunnut. Sellaisen karsiminen tuntui mahtavalta. Mutta tuossa oikeastaan on koko jutun ydin. Tavara on turha, jos sitä ei tarvitse eikä halua. Mutta jos sitä joko tarvitsee, tai sen haluaa omistaa muista syistä, se on tarpeellinen. Tarpeellisen tavaran karsiminen on minusta tarpeetonta. Omien halujen kyseenalaistaminen on tietysti aiheellista, sillä jossain vaiheessa kivoistakin tavaroista tulee taakka jos niitä on liikaa, mutta on aivan ok omistaa asioita vain siksi, että tykkää niistä.
Luin jutun hollantilaisesta naisesta, joka taideprojektina valokuvasi joka ikisen tavaran kodissaan. Esineitä ja kuvia oli yhteensä 12 795. Niihin on ikuistettu jokainen yksittäinen lelu, haarukka, lääkepakkaus – joka ikinen arkipäivänen tavara, joka kodista löytyy. Sekä tietenkin ne ”aarteet”, joita on kuljetettu mukana vuodesta toiseen. Kommentoin ryhmässä, että minusta 13 000 esinettä ei ole kovin paljon, etenkin kun kyseessä on lapsiperhe. Arvelin, että meillä on pelkästään legopalikoita tuon verran, ja muutenkin tavaraa on runsaasti. En ole minimalisti, kuten hyvin tiedetään. Otin esimerkiksi astiat ja keittiötarvikkeet, joiden lukumäärän arvioin nopeasti nousevan liki tuhanteen, enkä silti omista juurikaan turhaa.
Tästä lausunnosta keskustelu lähti nopeasti sellaisille kierroksille, joissa pääpointtina oli, miten voisin astiamäärää vähentää. Perustelin astioiden tarvetta sillä, että jos pöydän ääreen istuu yli 10 ihmistä, ja heille tarjoillaan illallinen pitkän kaavan mukaan, astioita on välttämättä oltava, mutta ei auttanut. Ohjeeksi tuli mm. syödä ravintolassa (käsi sydämellä: kenelle tämä on realistinen ohje? Kaikki juhlapyhät ravintolassa? Ja kuka sen edes maksaisi?) tai vuokrata astiat (en katsonut onko halvempaa syödä ravintolassa vai vuokrata astiat kotiin, mutta astioiden vuokraaminen monta kertaa vuodessa kuulostaa todella hankalalta) Ja totta kai mainittiin myös, että jos ei kodin astiat vieraille kelpaa, jättäköön tulematta.
Tällaiset tavaroiden karsimisryhmät ovat tietysti vähän väärä paikka perustella, miksi haluaa omistaa pikemminkin enemmän kuin vähemmän tietynlaisia tavaroita. Kommenteista nousee silti mielestäni sellainen ajatus, että on jotenkin hölmöä omistaa enemmän tavaraa, kuin olisi aivan välttämätöntä. Tai että useamman ruokalajin illalliset ovat turhia. Jos syötäisiin vain reilusti muussia ja lihapullia ja juotaisiin vettä tai maitoa, niin helposti pärjättäisiin yhdellä lautasella ja lasilla per ruokailija. Ihmettelen sitäkin, että eivätkö ihmiset vietä aikaa yhdessä sukulaistensa ja ystäviensä kanssa? En äkkiä keksi parempaa tapaa viettää iltaa, kuin nauttia ruuasta ja hyvien ystävien seurasta pöydän ääressä keskustellen. Kehotus mennä ravintolaan on jotenkin yhtä hassu – siis kaikki juhlapyhät ravintolassa? Jos ei nauti kokkailusta, niin silloin se on loistava idea, mutta entä jos harrastaa ruoanlaittoa ja tykkää järjestää juhlia?
Onko tavara turhake, jos sitä ei käytä vähintään joka viikko?
Tiedän, että oikeasti tässä vain törmää erilaiset kulttuurit toisiinsa. En usko, että yhdellekään ranskalaiselle tai italialaiselle tarvitsee perustella hyvä ruoan tärkeyttä elämässä. Ranskassa asuva ystäväni on kertonut, että kukaan ei edes kuvittele soittavansa kaverille klo 20 illalla, koska silloin on illallisaika, eikä ihmisiä sovi häiritä. Minusta tuntuu, että Suomessa on perinteisesti arvostettu eniten sitä, että maha tulee täyteen ja kaikki muut kuten vaikkapa sosiaalinen kanssakäyminen, ruoan herkullisuus puhumattakaan kattauksen kauneudesta, ovat täysin toissijaisia, jopa turhia asioita.
Nettikeskusteluissa mielipiteet kärjistyvät herkästi, eivätkä nyanssit kovin hyvin erotu. Mutta olen huomannut, että itse jotenkin jäädyn tällaisten kommenttien edessä. Tulee herkästi sellainen olo, että mikä tahansa mikä ylittää äärimmäisen vaatimattomuuden, tulkitaan vaihtoehtoisesti joko hienosteluksi tai ymmärtämättömyydeksi, vaikka kyse ei ole kummastakaan. Kyllähän jokainen käsittää, että ihmiset eivät nauti samoista asioista, tai että taloudelliset ja muut resurssit ovat erilaisia. Silti olisi virkistävää, jos aina ei vedettäisi esiin sitä korttia, että jotenkin vähemmällä, vaatimattomammalla tai niukemmalla tulee myös toimeen. Totta kai tulee, mutta aina ei ole pakko. Onhan meitäkin, jotka arvostavat kauneutta, vaikka se olisi epäkäytännöllistä. Tai useampaa ruokalajia, vaikka sitä varten täytyy sitten omistaa enemmän astioita. Joillekin tällaisten illallisten järjestäminen on ilo, eikä suinkaan vaivalloinen velvollisuus.
Ehkäpä tässä koko vuodatuksessa on ytimessä se, että olisi kivaa jos saisi nauttia näistä omista harrastuksistaan rauhassa, ilman että aina ilmaantuu joku ilonpilaaja kertomaan, miten hankalaa tai kallista jokin on. Noiden kommenttien rivien välistä kun tuntuu aina paistavan, että on jotenkin parempi tulla toimeen vähällä, kuin nauttia paljoudesta. Jostain syystä tämä tuntuu aina vain menevän näin päin, en muista että koskaan olisin lukenut kommenttia, jossa olisi päivitelty, että miten kukaan voi tulla toimeen niukalla varustuksella, olipa kyse vaatteista, astioista, kirjoista tai mistä tahansa muusta tavarasta. Toisin päin asiaa saa kyllä kauhistella. (Totuuden nimessä tunnustan, että itse olen useinkin ajatellut, että miten minimalistit järjestävät illallisia kavereilleen. Sitten olen tullut siihen tulokseen, että ehkäpä poroporvarilliset juhla-ateriat eivät kuulu minimalistien harrastuksiin, vaikka minulle ne ovatkin vuoden kohokohtia. Jokainen taaplaa tyylillään.)
Kertokaapa, oletteko törmänneet samaan ilmiöön? Mistä se kumpuaa? Ja onko jossain vertaisryhmää ihmisille, jotka nauttivat runsaista tavaroistaan, eivätkä silti omista mitään turhaa?
