Luin äskettäin YLEn sivuilta kolumnin, jossa toimittaja purki turhautumistaan nykyiseen minikotien trendiin. Toimittajaa ärsytti, että nykyisin on muotia hehkuttaa pikkuyksiöiden autuutta, ja samalla unohdetaan asumismukavuus täysin. Luin juttua ahmien, sillä tällainen näkökulma oli vaihteeksi todella virkistävä.
Koska asumisesta koituvat päästöt ovat yksi niistä isoimmista yksittäisen ihmisen hiilikuormaa lisäävistä asioista, tiiviit asuinneliöt ovat nousseet tapetille keinona vähentää päästöjä. Mitä vähemmän neliöitä, sitä vähemmän lämmitettävää. Toki näin onkin, mutta samalla on jäänyt huomiotta myös se, mistä YLEn jutussakin puhuttiin – pieniä asuntoja rakennetaan, koska esim. pääkaupunkiseudulla on jatkuvasti kysyntää ihan millaisille asunnoille tahansa. Rakennusliikkeille on edullista myydä monta yksiötä kovalla hinnalla, kuin perheasuntoja isommilla neliöillä. Asuntoja ei suunnitella asukkaat mielessä, vaan rakentamisen kustannustehokkuus. Tutkijat ovat kritisoineet tällaista rakentamista tiukasti. Ahtautta on hurskasta perustella ilmastonäkökulmalla, mutta ellei minikoti ole aidosti oma valinta, tämä näkökulma tuntuu enemmän selittelyltä.
Kun tuulikaappia ei ole, täytyy käyttää mielikuvitusta.
Näinä ilmastoahdistuksen aikoina tuntuu suorastaan rikolliselta haaveilla suuresta asunnosta. Mutta monet lisäneliöitä tarvitsevat asiat tekevät asumisesta oikeasti paljon mukavampaa: tuulikaappi, kodinhoitohuone, kaappitila. Esimerkiksi keittiö, jossa on tila roskien kunnolliselle lajittelulle, on nykyisin harvinaisuus. Eivätkä kaikki ole minimalisteja, vaan monista on mukavaa omistaa niin paljon astioita, että voi kutsua koko suvun syömään yhdellä kertaa. Niille astioille olisi mukavaa olla paikka kaapissa. Itse haaveilen kodinhoitohuoneesta, jossa voisi esimerkiksi hoitaa koko pyykkihuollon: likapyykin säilytyksen, pesun, kuivauksen ja silittämisen. En usko, että kovin moni nauttii pyykkitelineen sijainnista keskellä olohuonetta, mutta käytännössä se on usein ainoa mahdollisuus, koska muualle ei mahdu.
Olen asunut alle 20 neliön yksiössä, jossa oli parvi. Viihdyin siinä hyvin, ja tila riitti mainiosti. Mutta asuin yksin, eivätkä sukulounaat olleet harrastukseni siihen aikaan. Yksiön pohjaratkaisu oli myös erinomainen, hukkaneliöitä ei ollut lainkaan, ja huonekalut saattoi sijoitella monin eri tavoin. Iso ikkuna toi valoa ja pieni keittiö oli yhdelle ihmiselle sopivan kokoinen. Lajittelutilaa ei tosin ollut, joten pari neliötä lisää olisi ratkaissut sen ongelman. Neliöiden tarve on kuitenkin riippuvainen elämäntilanteesta. En silti halua enää ahtautua mahdollisimman pieneen asuntoon perheeni kanssa, ellei se olisi jostain syystä aivan välttämätöntä. Haluan ympärilleni tilaa, jonne mahtuu vieraita, jossa voi pitää juhlia, ja jossa elämän arkiaskareista selviää ilman akrobatiaa. Samalla tuntuu siltä, ettei tällaista mielipidettä saisi sanoa ääneen, kun julkisuudessa ideaali menee tiivistämistä ja karsimista kohti.
Mitä mieltä te olette minikodeista? Kiinnostaisiko sellainen, vai kaipaatteko enemmän tilaa ympärille?
Hmm neliömäärä ei ole ainoa kriteeri, kyllä tilojen toimivuus ja muunneltavuus vaikuttaa paljon. Itse laitan ruokaa ja leivon, mutta haluan pienen ja toimivan keittiöpisteen, jossa on metri työtilaa, jolla ei säilytetä mitään, ja sen lähellä olisi vesipiste, liesi ja jääkaappi ja kaapit ruuan valmistusastoille ja kuiva-aineille. Muut astiat sopisivat vaikka ruokailutilaan vitriiniin. Nykyinen ei toimi: tiskikone avautuu astiakaapin eteen, ja on tiskipöytään nähden väärässä paikassa, jääkaapin laskutila on väärällä puolella, liikaa askeleita…
Teemme töitä ja harrastamme kotona, joten se vaatii tillaa, mutta ei liikaa kalusteita tekemisen tielle…Kalusteissa minimi toimii hyvin, kunhan säilytystilat on optimoitu.
Ystävilläni on mielestäni paras OK-talo. Alakerrassa tosi iso pirtti, jonka lyhyen käytävämallisen(tarpeeksi leveä) keittion päästä mennään saunaan ja teknisiin- ja pyykinhuoltotiloihin, lisäksi wc. Yläkerrassa on vanhempien makuuhuone ja iso tila, joka on jaettu kaapein tyttärien huoneiksi sen lisäksi tilassa on tyttärien oleskelutila, pianot ja muut harrasteet mahtuvat siihen, Lisäksi suihkullinen wc. Perhe puuhaa paljon kotona, kuvataiteita, musiikkia, käsitöitä, puutarhahommia, ja kaikille näille on tilaa. Kun toinen lapsi muuttaa kotoa, yläkerran tilan saa yhdeksi isoksi tilaksi Myös isot juhlat onnistuvat.
Lapsuudessa kotona oli paljon juhlia. Monikäyttöisyys astoissa oli tärkeää. Esim. makean viinin lasit sopivat shampanjalle, nykyrypäleet ei tarvitse tulppaaniimallista lasia, Riedelin mukaan.
Olen samaa mieltä muunneltavuudesta. Mutta tämä ei käsittääkseni näissä uusissa minikodeissa juurikaan toteudu. Ennen vanhaan sentään oli niin korkeat huoneet, että parven sai aika helposti rakennettua.Eri elämäntilanteissa on myös eri tarpeita, en silloin opiskelijana todellakaan tarvinnut kodinhoitohuonetta, mutta nyt sitä kyllä arvoistaisin!
Minikodin on ok tiettyihin elämänvaiheisiin, mutta perheellisenä arvostan ainakin juuri nyt tilaa 🙂 Muutimme jokin aika sitten kolmihenkisenä perheen 80m2 kolmiosta (hyvä pohja, tilavat huoneet, paljon valoa, kunnon keittiö minne mahtui 4h ruokapöytä, erittäin kompakti mutta toimiva kylppäri, tilava eteinen) vähän vajaa 120m2 neliöön (plus iso lasitettu parveke) ja lisätila on ihan mahtava juttu (ei sillä, että vanhassa kodissa oli huono asua, mutta uudessa kodissa on monta ihanaa parannusta).
Mitä ne parannukset yksilapsisen perheen elämänlaatuun on. No ekaksi se parveke, se on mahtava kesän ekstrahuone oleskeluun ja kasvien kasvatukseen. Tokaksi kakkos-wc on vaan toppen. Kolmanneksi keittiö on erillinen huone ja asunnossa on toimiva ilmanvaihto (käryt ja tiskit eivät näy ruokapöytään). Ruokasali, voi se on ihana. Saatiin iso pöytä ja siinä tullaan koronan jälkeen niin istumaan iltaa. Työhuone, voi kyllä kiitos, tämä vuoden lapsen huoneessa tai keittiössä työskentelyn jälkeen on mahtavaa. Varasto/pantry keittiön vieressä (paras ikinä <3). Olettaisi että siivoamisen määrä olisi kasvanut kun asunnon pinta-ala kasvaa 50%, mutta ehei, on niin paljon helpompaa ja nopeampaa siivota, kun on "tyhjää" tilaa eikä jokaista nurkkaa ja koloa ole hyödynnetty säliytykseen.
Se mikä mua hämmentää vielä, on että keskimäärin suomalaisella on kai 40m2 tilaa itselleen, musta meillä on pröystäilevän paljon tilaa kolmelle hengelle, mutta edelleen ollaan hitusen keskiarvon alle …
Työhuone, todellakin. Mahtaakohan tämä aika vaikuttaa suunnitteluun niin, että työhuoneet yleistyvät? Jos kotona ei tee töitä, niin sellaista tilaa ei tietenkään tarvitse, mutta veikkaan että yhä useampi tekee. Silloin erillinen tila on todella tarpeellinen. JA pystyn eläytymään tunnelmiisi, olen itse kokeillut vähän samaa aikoinaan.
Opiskeluaikoinani asuin jonkin aikaa alle 20-neliöisessä ns. miniyksiössä (ilman parvea). Pidin siitä kyllä kovasti ja olihan se soluasumisen jälkeen luksusta. Minulla oli tavaraa silloin sen verran vähän, että ne mahtuivat kohtuullisen hyvin. Pyykkitupa oli välttämättömyys, koska pyykkikoneelle ei oikein olisi ollut paikkaa. Työpöytä toimitti myös ruokapöydän virkaa. Nukkuminen jääkaapin kanssa samassa huoneessa vaati aika pitkään totuttelua, se piti herkästi aika kovaakin ääntä jos ei ollut juuri sopivassa asennossa.
Yksi henkilö saattaa pystyä mielestäni paremmin siihen, että asuu varsin pienissä neliöissä. En silti kannata etenkään niin pieniä asuntoja, että sinne ei mahtuisi esimerkiksi normaali sänky, tai että normaalin elämisen mahdollistaminen vaatii kaikenlaisia luovia ratkaisuja. Useamman hengen asumisessa on myös hyvä puoli, jos ihmiset pääsevät vetäytymään omiinkin oloihinsa. Näin korona-aikana työhuone on osoittautunut varsin tarpeelliseksi etätöiden tekemiseen.
Minun kokemukseni minikodista ovat myös opiskeluajoilta, ja hyvin se toimi silloin. Mutta olen samaa mieltä, että jos normaali asuminen vaatii monenlaisia vippaskonsteja, asunnossa on kenties jotain vikaa. Korona-aika on todella tuonut omalle tilalle uudenlaista arvostusta. Olen kai sen verran introvertti, että minua ehkä vähän ahdistaisi asua muun perheen kanssa liian tiiviisti yhdessä.
itse arvostan kaikkein eniten käytännöllisyyttä ja muunneltavuutta asunnossa. Melko pienikin asunto voi olla todella toimiva, jos siinä on riittävästi vaihtoehtoja sijoitella elämä ja huonekalut kohdilleen.
Viisihenkinen perheemme asui useamman vuoden alle 80 neliön kolmiossa; itse en missään vaiheessa kokenut tilaa ahtaaksi, sillä aina löytyi tapoja sijoittaa huonekalut uudestaan, kaikille löytyi jonkinlainen oma tila ja vieraitakin mahtui kylään. Nyt huoneita on yksi enemmän, mutta silti arvostan tiloissa juuri muunneltavuutta.
Kun vielä olemme kalustaneet siten, että kirjahyllyä lukuunottamatta olemme valmiita siirtelemään kaikkia kalusteita tarpeen mukaan huoneesta toiseen, olemme onnistuneet tekemään hyvin erilaisia tiloja aina tarpeen mukaan.
Haluaisin tulevaisuudessa asua pienemmässä asunnossa, mutta ehdoton edellytys sillekin on muunneltavuus. Se, että yhtä huonetta voi käyttää monella eri tavalla ja huoneeseen voi sijoitella kalusteita muutenkin kuin vankilasellin tyyliin.
Silloin minikotikin voi olla toimiva. (inhoan sellaisia pohjaratkaisuja, jotka mahdollistavat vain sellimäisen huonekalujärjestyksen ja joka on rumasti sanottuna mitoitettu vain ikealaisille kalusteille…)
Jos on muunneltavuutta, niin se on mahtavaa. Noissa uusissa yksiöissä ei tunnu olevan. Tämä on varmaan myös persoonallisuuskysymys, minua viehättää avaruus ja väljyys, mutta tiedän ihmisiä jotka pitävät sellaista epäkodikkaana. Toisaalta meillä on nyt isot makuuhuoneet, ja saman tilan olisi voinut käyttää toisinkin. Ja luen aina ammattikokeista, joille riittää keittiössä pieni tila kaikkeen, pari keittolevyä jne ja silti he kokkaavat vaikka mitä, mutta tällaiselle amatöörille keittiössä ei tunnu olevan koskaan tarpeeksi laskutilaa 🙂
Niiden kokkien salaisuus on siinä, että kaikki on käden ulottuvilla. Ja se metri todella tarkoittaa tilaa, jossa ei säilytetä mitään.
Talojen päästöihin liittyy lämmityksen lisäksi myös rakentamisen resurssipiikki materiaaleineen ja töineen sekä purkamisen vaikutukset, ja ne on aika iso satsaus, joten tästä näkökulmasta mitä useampi ihminen sitä uudisrakennettua taloa yhdessä asuttaa sitä parempi, etenkin kun nykyisin taloja puretaan yhä aikaisemmin. Yhteistilat kuten pesutupa (ja saunat!) voi myös vähentää konkreettisesti tarvetta tilalle kotona. Asun itse 1960-luvulla rakennetussa talossa, ja kiitos kuivaushuoneen en edes omista pyykkitelinettä, tosin kylppärin katossa on pienet kiinteät kuivausnarut.
Asuin aiemmin 17-neliöisessä kodissa jossa oli vähän outo asettelu, mutta kaksi isoa ikkunaa eli hyvin valoisaa, mutta verrattuna nykyinen 25 neliötä tuntuu tosi tilavalta. Pidän vaatimusta omasta aidosta valinnasta vähän hankalana, koska itse en ollut kotia etsiessä tilanteessa jossa olisin voinut valita kuinka suureen muutan, vaan olin kiitollinen kun budjettiin sopiva ylipäätä löytyi. Mutta asuisinko isommassa jos voisin – todennäköisesti en, paitsi puutarhan voisin lisätä tähän nykyiseen, ja jos voisi asua vaikka maalämmitetyssä talossa se olisi hienoa.
Ihmiset vie kohtuuttoman paljon täysin konkreettista tilaa muiden lajien kustannuksella niin että meillä on käsillä sukupuuttoaalto ja monimuotoisuuskato, ja musta on kohtuullista ja järkevää että on paine miettiä ja tuottaa uusia ideaaleja ja malleja siitä mitä vois olla hyvä elämä ja asuminen joka antaa tilaa myös muille – ei niin että keskitytään vaan siihen oman mukavuuden maksimointiin. Tietysti tää on iso systeeminen asia johon liittyy paljon muuttujia ja kestävä elämä voi toteutua eri tavoin erilaisissa kodeissa.
En väheksy ilmastonmuutosta. Mutta jos puhutaan siitä, että millainen vaikutus asumisella on, eikö silloin olisi järkevää suunnitella pienet koditkin sellaisiksi, että ne olisivat viihtyisiä? Tuota aitoa valintaa kritisoitiin myös tuossa linkkaamassani kolumnissa. Siinä todettiin, että monilla ei ole mahdollisuutta valita, ja siksi pienet ja hankalatkin kodit käyvät kaupaksi. Tämä on kaiken kaikkiaan vaikea yhtälö, enkä tiedä miten se pitäisi ratkaista. Ehkä kaavoituksella? En tiedä.
Joo en suinkaan tarkoittanut että pienten asuntojen tulisi olla epäviihtyisiä! Olen ihan samaa mieltä Siltamäen (Ylen kolumni) kirjoittajan kanssa siitä että asunnoissa tulisi olla valoisaa ja tilaa huonekaluille, ja että asuntojen suunnittelua ei pitäis ohjata maksimituotto rakennuttajille. Silti harmittaa että pieniä asuntoja yhä tosi usein mollataan ’kaninkopeiksi’, vaikka se pohjan muoto, kaappitilat, huonekorkeus ja mahdolliset kodin ulkopuolella olevat yhteistilat vaikuttaa myös paljon arjen sujuvuuteen ja viihtymiseen. Näkisin myös että fiksusti suunnitellut minikodit voi muuttaa ajatusta siitä mikä on normaalia tai tavoiteltavaa kodissa ja asumisessa!
Muunneltavuuden huippu taitaa olla, kun opettajani rakennutti parikymmentä vuotta sitten ekotalon ja teetätti puusepällä jaloillaan seisovat keittiön kaapit massiivipuusta, siis keittiön kalusteet eivät olleet kiinteät, näin ymmärsin. Toki keittiössä oli vesipiste, viemäri ja liesi. Lapsiperhe, joka söi ja säilöi kotona. Olisi kiva tietää, millaista talossa on ollut asua.Täytyy myöntää, että itseänikin ajatus viehättää, varsinkin yhdistettynä isoon pirttiin. AInakin jääkaappi-pakastimen integroiminen kaapistoon tekee taustan siivouksesta haasteen.