Sanotaanko näin alkuun, että ”paljon” on suhteellinen käsite. Puhumattakaan siitä, mikä on liikaa. Jos jokin minua ajoittain karsimis-/konmari-/ym. keskusteluissa ärsyttää on se, että hyvin usein vallalla on ajatus, että vähemmän on parempi. Raivausyhteisöissä saa kiitosta siitä, mitä enemmän kodistaan kantaa tavaraa ulos, ja mitä vähemmällä tulee toimeen. Tai ainakin välillä tuntuu siltä. Olen itse vähän eri linjoilla, nykyisin vieläpä enenevässä määrin, ja ehkä siksi nämä palstat eivät ole aikoihin hirveästi houkutelleet.
Olen itsekin lähtenyt liikkeelle turhan karsimisesta. Joskus liki 10 vuotta sitten havahduin siihen, että meillä oli aika runsaasti tavaraa, jota en tarvinnut enkä halunnut. Sellaisen karsiminen tuntui mahtavalta. Mutta tuossa oikeastaan on koko jutun ydin. Tavara on turha, jos sitä ei tarvitse eikä halua. Mutta jos sitä joko tarvitsee, tai sen haluaa omistaa muista syistä, se on tarpeellinen. Tarpeellisen tavaran karsiminen on minusta tarpeetonta. Omien halujen kyseenalaistaminen on tietysti aiheellista, sillä jossain vaiheessa kivoistakin tavaroista tulee taakka jos niitä on liikaa, mutta on aivan ok omistaa asioita vain siksi, että tykkää niistä.
Luin jutun hollantilaisesta naisesta, joka taideprojektina valokuvasi joka ikisen tavaran kodissaan. Esineitä ja kuvia oli yhteensä 12 795. Niihin on ikuistettu jokainen yksittäinen lelu, haarukka, lääkepakkaus – joka ikinen arkipäivänen tavara, joka kodista löytyy. Sekä tietenkin ne ”aarteet”, joita on kuljetettu mukana vuodesta toiseen. Kommentoin ryhmässä, että minusta 13 000 esinettä ei ole kovin paljon, etenkin kun kyseessä on lapsiperhe. Arvelin, että meillä on pelkästään legopalikoita tuon verran, ja muutenkin tavaraa on runsaasti. En ole minimalisti, kuten hyvin tiedetään. Otin esimerkiksi astiat ja keittiötarvikkeet, joiden lukumäärän arvioin nopeasti nousevan liki tuhanteen, enkä silti omista juurikaan turhaa.
Tästä lausunnosta keskustelu lähti nopeasti sellaisille kierroksille, joissa pääpointtina oli, miten voisin astiamäärää vähentää. Perustelin astioiden tarvetta sillä, että jos pöydän ääreen istuu yli 10 ihmistä, ja heille tarjoillaan illallinen pitkän kaavan mukaan, astioita on välttämättä oltava, mutta ei auttanut. Ohjeeksi tuli mm. syödä ravintolassa (käsi sydämellä: kenelle tämä on realistinen ohje? Kaikki juhlapyhät ravintolassa? Ja kuka sen edes maksaisi?) tai vuokrata astiat (en katsonut onko halvempaa syödä ravintolassa vai vuokrata astiat kotiin, mutta astioiden vuokraaminen monta kertaa vuodessa kuulostaa todella hankalalta) Ja totta kai mainittiin myös, että jos ei kodin astiat vieraille kelpaa, jättäköön tulematta.
Tällaiset tavaroiden karsimisryhmät ovat tietysti vähän väärä paikka perustella, miksi haluaa omistaa pikemminkin enemmän kuin vähemmän tietynlaisia tavaroita. Kommenteista nousee silti mielestäni sellainen ajatus, että on jotenkin hölmöä omistaa enemmän tavaraa, kuin olisi aivan välttämätöntä. Tai että useamman ruokalajin illalliset ovat turhia. Jos syötäisiin vain reilusti muussia ja lihapullia ja juotaisiin vettä tai maitoa, niin helposti pärjättäisiin yhdellä lautasella ja lasilla per ruokailija. Ihmettelen sitäkin, että eivätkö ihmiset vietä aikaa yhdessä sukulaistensa ja ystäviensä kanssa? En äkkiä keksi parempaa tapaa viettää iltaa, kuin nauttia ruuasta ja hyvien ystävien seurasta pöydän ääressä keskustellen. Kehotus mennä ravintolaan on jotenkin yhtä hassu – siis kaikki juhlapyhät ravintolassa? Jos ei nauti kokkailusta, niin silloin se on loistava idea, mutta entä jos harrastaa ruoanlaittoa ja tykkää järjestää juhlia?
Onko tavara turhake, jos sitä ei käytä vähintään joka viikko?
Tiedän, että oikeasti tässä vain törmää erilaiset kulttuurit toisiinsa. En usko, että yhdellekään ranskalaiselle tai italialaiselle tarvitsee perustella hyvä ruoan tärkeyttä elämässä. Ranskassa asuva ystäväni on kertonut, että kukaan ei edes kuvittele soittavansa kaverille klo 20 illalla, koska silloin on illallisaika, eikä ihmisiä sovi häiritä. Minusta tuntuu, että Suomessa on perinteisesti arvostettu eniten sitä, että maha tulee täyteen ja kaikki muut kuten vaikkapa sosiaalinen kanssakäyminen, ruoan herkullisuus puhumattakaan kattauksen kauneudesta, ovat täysin toissijaisia, jopa turhia asioita.
Nettikeskusteluissa mielipiteet kärjistyvät herkästi, eivätkä nyanssit kovin hyvin erotu. Mutta olen huomannut, että itse jotenkin jäädyn tällaisten kommenttien edessä. Tulee herkästi sellainen olo, että mikä tahansa mikä ylittää äärimmäisen vaatimattomuuden, tulkitaan vaihtoehtoisesti joko hienosteluksi tai ymmärtämättömyydeksi, vaikka kyse ei ole kummastakaan. Kyllähän jokainen käsittää, että ihmiset eivät nauti samoista asioista, tai että taloudelliset ja muut resurssit ovat erilaisia. Silti olisi virkistävää, jos aina ei vedettäisi esiin sitä korttia, että jotenkin vähemmällä, vaatimattomammalla tai niukemmalla tulee myös toimeen. Totta kai tulee, mutta aina ei ole pakko. Onhan meitäkin, jotka arvostavat kauneutta, vaikka se olisi epäkäytännöllistä. Tai useampaa ruokalajia, vaikka sitä varten täytyy sitten omistaa enemmän astioita. Joillekin tällaisten illallisten järjestäminen on ilo, eikä suinkaan vaivalloinen velvollisuus.
Ehkäpä tässä koko vuodatuksessa on ytimessä se, että olisi kivaa jos saisi nauttia näistä omista harrastuksistaan rauhassa, ilman että aina ilmaantuu joku ilonpilaaja kertomaan, miten hankalaa tai kallista jokin on. Noiden kommenttien rivien välistä kun tuntuu aina paistavan, että on jotenkin parempi tulla toimeen vähällä, kuin nauttia paljoudesta. Jostain syystä tämä tuntuu aina vain menevän näin päin, en muista että koskaan olisin lukenut kommenttia, jossa olisi päivitelty, että miten kukaan voi tulla toimeen niukalla varustuksella, olipa kyse vaatteista, astioista, kirjoista tai mistä tahansa muusta tavarasta. Toisin päin asiaa saa kyllä kauhistella. (Totuuden nimessä tunnustan, että itse olen useinkin ajatellut, että miten minimalistit järjestävät illallisia kavereilleen. Sitten olen tullut siihen tulokseen, että ehkäpä poroporvarilliset juhla-ateriat eivät kuulu minimalistien harrastuksiin, vaikka minulle ne ovatkin vuoden kohokohtia. Jokainen taaplaa tyylillään.)
Kertokaapa, oletteko törmänneet samaan ilmiöön? Mistä se kumpuaa? Ja onko jossain vertaisryhmää ihmisille, jotka nauttivat runsaista tavaroistaan, eivätkä silti omista mitään turhaa?
Ilmiö on historiallinen. Sivusin sitä itsekin hieman tuoreimmassa blogissani Ajatusklubi. Stoalainen filosofi Seneca uskoi aikanaan, että sairaudet ovat peräisin ”ristiriitaisista ravinnosta”, ja että muka muinaiset askeettisesti eläneet ihmiset olisivat muka olleet terveempiä. Tänään tiedämme viisaammin, että näin ei suinkaan ollut; metsästäjä-keräilijät kuolivat useinkin nälkään/janoon/väkivaltaan/tauteihin
Myös buddhalaisuuden perustaja Siddhartha Gautama kipuili aikanaan aiheen parissa. Hänen loppupäätelmänsä oli; elämästä saa nauttia.
Jokaisen ei tarvitse viettää viisi vuotta puun alla saadakseen saman oivalluksen.
Itse olen myös esteettisyyden, hyvän seuran ja hyvän ruuan ystävä 🙂
Kohtuus kaikessa on hyvä motto, siis ei liikaa eikä liian vähän. Mutta kieltämättä hauskaa, että jo tuhansia vuosia sitten on tultu samaan lopputulokseen, että elämästä saa nauttia. Hukkaanhan se muuten menee 🙂
Kiitos kirjoituksesta! Kyllä olen törmännyt, ja on ärsyttänyt.
Minulla on paljon kirjoja. Olen aina ollut kova lukemaan, luen aivan koko ajan monenlaista kirjallisuutta. Myös lapsuudenkodissani luettiin paljon, ja kirjoja arvostettiin, niitä on vanhemmillani myös todella paljon, hyllyt kiertävät seiniä.
Ihmiset, jotka eivät tykkää lukemisesta, tai ehkä eivät ole (lapsuudenkodissaan) tottuneet omistamaan kirjoja, ovat jatkuvasti kyselemässä että kuinka monta noista aiot lukea uudelleen. Kuulemma vain sellaiset kannattaa säilyttää, muut pitäisi hävittää turhina. Tämä ärsyttää tosi paljon.
Toinen ilmiö on pakkaaminen matkalle. Mikähän siinäkin on, että voittaja on aina se, jolla on vähiten vaatteita/kenkiä/kosmetiikkaa mukana. Itsekin osaan – vanhana interreilaajana – kyllä pakata minimalistisesti, mutta nykyään en viitsi. Olen melko monesti joutunut ostamaan kohteesta lämmintä vaatetta tai pehmeät kengät, mieluummin kuljetan entisiä mukana kuin ostan aina uusia. Ja on ärsyttävää sulloa tavaroita pikkasen liian pieneen matkalaukkuun.
Ihmisillä on kumma vimma kommentoida toistensa valintoja, siltä pohjalta että omat valinnat ovat parempia. Pystyn kyllä samaistumaan tuohon kirja-asiaan myös, en ole kovin hyvä karsimaan kirjojani. Kiva kuulla, että nämä fiilikset tuntuvat tutuilta myös muista!
Huomaan, että pakkaamisen suhteen olen jotenkin sisäistänyt tuon ideaalin, että pitäisi selvitä mahdollisimman pienellä varustuksella. Puolisoni taas on toista maata, hän pakkaa aina mukaan kaiken mahdollisen ja ottaa ison matkalaukun. Olen yrittänyt opetella siihen, että ei haittaa jos on vähän ylimääräistä mukana.
Huomaan itsessäni näitä vaatimattoman karsijan tunnusmerkkejä. Mitään ei kannata omistaa tai mistään ei kannata maksaa varsinkaan jos se on kallista eikä ihan välttämätöntä. Tässä ominaisuudessa on myös hyvät puolensa, koska tulee tehtyä aika harkittuja hankintoja, enkä ole kovinkaan impulsiivinen ostaja. (Voi odottaa esim että tarvitsemansa asia löytyy second handinä)
Olen aika monta vuotta ollut esimerkiksi rahan suhteen todella säästeliäs (rahan käytön karsiminen) ja vasta pikkuhiljaa alkanut sisäistämään, että enhän minä tienaa palkkatuloa sen takia, että voin tallettaa sitä säästötileille. Tavallaan siinä on kyse samasta ilmiöstä. Investoinnista tai investoimattomuudesta asioihin jotka ilahduttaa, ovat ne sitten tavaraa tai elämyksiä. (Investointi voi olla myös muuhun kuin taloudellisten resurssien käyttöön liittyvää kuten aikaa ja säilytystilaa tms.)
Edelleen joudun perustelemaan tosi tarkasti itselleni, että SAAN käyttää resursseja minua ilahduttaviin asioihin, jotka on oikeasti aika arkipäiväisiä asioita… esim. reissussa vuokrasin auton, joka on aika kallista, mutta mahdollisti paljon. Minulla on myös runsaasti harrastusvälineitä, joille ei välttämättä tule kovin montaa käyttökertaa vuodessa, mutta en luopuisi niistä.
Voisi tietysti myös mennä johonkin maakuoppaan odottamaan jotain ja elää aivan välttämättömällä minimillä. 😁
Muistelen, että Gretchen Rubinilla oli siinä ensimmäisessä kirjassaan sellainen ajatus, että turha säästäminen ei kannata. Se tarkoitti esimerkiksi sitä, että ei malta luopua rikkinäisistä aluspaidoista, vaikka kaapissa odottaa paketti upouusia, sillä niitä uusia ja hienoja säästettiin johonkin erityiseen tilanteeseen (jota ei siis ikinä kuitenkaan tule). Hän päätti, että tavaroista pitää nauttia, eikä hillota niitä kaapinperällä.
Tunnistan kyllä tuon ajatusmaailman, josta puhut. Epäilen että jotain samansuuntaista on meissä kaikissa, jotka olemme kasvaneet protestanttiseen ja vaatimattomuutta arvostavaan kulttuuriin. Mutta maakuoppa ei ole tarpeellinen, kuten tuolla aiemmin totesin, elämästä nauttiminen ei ole yhtään väärin.
Tuo on totta, että noissa tavaranraivauskeskusteluissa helposti tuntuu mielipiteet olevan sellaisia yksi lusikka riittää-tyylisiä. Ehkä osansa tässä on siinä, että niissä on usein karsimistaipaleensa alussa olevia ihmisiä, joilla on hirveä into siihen ja siksi vähän putkinäköa asian suhteen ja sitä omaa tavaraähkyä sitten heijastetaan muihinkin, eikä tajuta, että joku nauttii vaikkapa niistä astioista tai harrastusvälineistä.
Itse olen live-elämässä useampikymmenvuotisella minimalisti-elämäntyylilläni törmännyt ihmettelyyn ja kauhisteluunkin, että eikö teillä ole sitä tai tätä tai onko näin vähän tavaraa. Olen ottanut huumorilla, erilaisia ollaan ja itse pyrin olemaan kommentoimatta toisten tavaramääriä suuntaan tai toiseen.
Mutta minimalistigenressä on kyllä usein vallalla myös sellainen valkoinen ja eleetön sisustus ja pukeutuminen ja vaikka tavaran määrän suhteen olen minimalisti niin värien ja tyylin suhteen pidän värikkäästä ja kuviollisesta hippityylistä, joten itsekin olen joskus miettinyt, miksi minimalismista on tullut usein keskusteluissa niin ahdas käsite ja en ehkä itse sinne joukkoon siksi aina ihan sovi.
Tykkään kovasti sun joskus täällä käyttämästä termistä sopivalisti, se kai olisi tarkoitus, että tavaraa on itselle ja omaan elämään sopivasti eikä jonkun tietyn laskennallisen minimäärän mukaisesti.
Kiva kun kirjoitat blogia, olet ollut yksi mun suosikkibloggareista vuosia<3
-k
Olen varmasti silloin oman raivauselämän alkaessa ollut myös vähän samassa harhassa, että vähemmän on AINA parempi. Mikä ei siis pidä paikkaansa. Mutta en kyllä ymmärrä sitäkään, että jos joku haluaa elää minimalistisesti, sitäkään pitäisi kauhistella. Jotenkin ärsyttää eniten juuri tuo, että oman elämäntyylin koetaan olevan se ainoa oikea. Tuo on hyvä pointti, että minimalistiseen estetiikkaan tuntuu usein kuuluvan juuri sellainen valkoinen tyhjyys, vaikka eihän sen tarvitse olla sellaista. Ehkä tästäkin syystä en ole tuntunut kuuluvani joukkoon, koska minunkin tyylini on runsas ja värikäs, mutta silti mielestäni selkeä eikä sellainen että olisi paljon sälää. Sopivalisti on varmaankin juuri oikea sana! Ja kiitos kiitoksista, ihanaa että tänne vielä löytää tiensä teitä vanhoja lukijoita!
Kyse lienee vahvistusharhasta.
Olen seurannut aihepiiriä yli parikymmentä vuotta, minkä perusteella sanoisin että on erittäin vaikeaa löytää tavaroiden määrään (ja erityisesti määrän vähentämiseen) liittyvää keskustelua, jossa ei myös kauhisteltaisi tavaroiden vähyyttä. Ilmiö on sama aina, kun keskusteluun osallistuu enemmän kuin muutama henkilö, ihan pienessä keskustelussa ihmiset monesti pystyvät paremmin sulattamaan erilaisuutta.
Osa (aika suuri osa, jos totta puhutaan) suuremmasta tavaramäärästä pitävistä vain harmillisesti käyttää puheenvuoronsa itsensä ylentämiseen kertomalla, että vähemmästä pitävät eivät arvosta estetiikkaa, sivistystä, kulttuuria, läheisiään tai melkein mitä tahansa ”laadukkaaseen elämään” kuuluvaa. Että ihminen ei voi esimerkiksi pitää lukemisesta, jos ei pidä suurta kirjastoa kotonaan, tai voi nauttia hyvästä ruoasta, jollei omista suurta keittiövälinearsenaalia.
Olisi kiva, jos oma näkökanta voitaisiin esittää ilman että lytätään eri mieltä olevat. Minusta eri näkökantoja (sivistyneesti) edustavat tuovat keskusteluun monesti ihan hyvää mittakaavaa.
En ole varma, viittaatko tuolla itsensä ylentämisellä tähän blogitekstiin vai keskusteluihin ylipäänsä, mutta myönnän kyllä auliisti, että tämä oli puolustuspuhe estetiikalle ja sivistykselle 😀 Koska minimalismi ei puhuttele minua henkilökohtaisena elämänvalintana, en ole vuosiin lukenut siihen liittyviä keskusteluja, koska en koe että minulla olisi aiheesta kovin paljon sanottavaa. En siis osaa kommentoida sitä, kuinka paljon tavaroiden vähyyttä kommentoidaan. Mutta minua on jo pitkään ärsyttänyt (mielestäni perisuomalainen) tapa alleviivata sitä, että niukkuus ja vaatimattomuus on hyviä, ja samalla implikoidaan että kaikki muu on huonoa. Jopa suomen kieli on täynnä tähän liittyviä sanontoja; ”rumat ne vaatteilla koreilee”, ”kel onni on se onnen kätkeköön”, ”vaatimattomuus kaunistaa” jne. Meitähän on pitänyt kansakuntana suorastaan opettaa siihen, että kohteliaisuuteen kuuluu vastata kiitos, eikä suinkaan alkaa selitellä että ei kun tämä on vaan vanha rääsy ja alunperinkin alesta ostettu.
Alkuperäinen tarkoitukseni siinä keskustelussa oli osoittaa, että meillä on lukumääräisesti hurjalta kuulostavia määriä tavaraa, vaikka oikeasti kyse on ihan tavallisista kodeista, ei pakonomaisesta hamstraamisesta. Samassa keskustelussa joku muukin totesi, että jos jo lähiperheeseen kuuluu esim. 10 ihmistä, niin eihän edes arkiruokailusta selviä kovin pienellä astiamäärällä, juhlista puhumattakaan. Mutta siitä huolimatta fokus kääntyi heti siihen, että miten olisi mahdollista omistaa vähemmän tavaraa, koska kuka nyt oikeasti niitä astioita niin paljon tarvitsee.
Kuten sanoin, kyse on erilaisista kulttuureista, enkä tarkoittanut vain maiden välisiä kulttuureita vaan myös erilaisten ihmisryhmien kulttuureja Suomen sisällä. Mutta minua ärsyttää, että Suomessa on niin vahva kulttuuri sen suhteen, että elämästä ei kuuluisi nauttia. Että kaikki paitsi aivan välttämätön lasketaan helposti turhuudeksi, ja jos ihmisellä on yhtään ”hienompia” harrastuksia, niistä on parempi olla hiljaa, jos ei halua tulla tuomituksi. Minusta tämän tyyppisen kommentit (siis siinä alkuperäisessä keskustelussa, en tarkoita tätä sinun blogikommenttia) ovat lähinnä masentavia, ja siitä tämä kirjoituskin alunperin kumpusi.
Viittasin keskusteluihin yleisesti ☺️.
En taida tunnistaa tätä vaatimattomuuden vaatimusta enää nykypäivän Suomesta – tai ehkä en osaa piitata siitä? Itse näen että nykyään paheksutaan lähinnä itsekkyyttä, siis siitä näkökulmasta että toiset aktiviteetit ja elämäntavat ovat selvästi kestämättömämpiä kuin toiset.
Onko tässä kyse jostain kulttuurisista koodeista, joissa sen ryhmän toimintaa pidetään yleispätevästi parempana, mihin itse identifioidutaan? Hienostelijat vs. roskaväki? Miksi kotoa jo löytyviä tavaroita ei saa olla runsaammin, jos niistä huolehditaan ja ne tuottavat iloa? Tai miksi pieni (mutta tavoitteisiin soveltuva) tavaramäärä estäisi ”hienommat” harrastukset?
Minua häiritsee muiden sopivaksi kokemansa tavaramäärän luokitteleminen omaa huonommaksi vain siksi että se on erilainen. Tätä tapahtuu molempiin suuntiin, ja monesti asiaan liitetään käsitys että omaa makua edustava puoli on sivistyneempi kuin se toinen. Elämä ei kuitenkaan ole kilpailu, jossa sijoittumista lasketaan tavaramäärän mukaan. Tavaramäärä ei myöskään kerro ihmisen sivistyksen tasosta, estetiikan arvostamisesta tai läheisistä välittamisestä. Tavaroiden laadulla saattaa olla jotain merkitystä joissakin näistä (tai sitten ei).
Mielipiteitä on monia senkin suhteen miten elämästä parhaiten voi nauttia. Toisille elämä on miellyttävämpää pienemmän, toisille suuremman tavaramäärän kanssa. Toisille monet tavarat ovat mahdollistajia, toisille taakka.
Tätä silmällä pitäen olemmekin Jenni puhuneet jo kauan sitten täällä kommenteissa optimalismista (tai sopivalismista, myös hyvä termi). Optimaalinen tai sopiva määrä on eri ihmisille (ja samallekin ihmiselle eri elämänvaiheissa) erilainen. Aiheesta on turha tehdä kahtiajakoa ”meihin” ja ”heihin”. Tavoitehan on sekä minimalisteilla että maksimalisteilla (ja kaikilla siltä väliltä) varmaankin sama, hyvä elämänlaatu itselle sopivalla tavalla.
Tuohon astiamäärään on kaava olemassa. Päivittäisten kotiruokailujen määrä lautasia, laseja, kuppeja/mukeja/ruokailuvälineitä + 2 Näin ollen esim. nelihenkinen perhe, jossa syödään kotona 2 ateriaa päivässä, tarvitsee astiat 10 hengelle arkeensa. Itse asiassa, jos keittiössä on tiskikone tuokin on yläkanttiin. Eri asia sitten on, missä määrin juhliin tarvitaan omat astiansa vai riittävätkö laadukkaat arkiastiat lisättynä viinilaseilla. Se, että ihmisellä on vähemmän tavaraa, ei todellakaan, ainakaan omalla kohdallani, tarkoita sitä, että estetiikka ei olisi tärkeää. Pikemminkin päin vastoin. Kauniit käyttöesineet pääsevät oikeuksiinsa, kun ympärillä on tilaa. Voihan se olla, että se ainoa astiasto on Villeroy&Bochin tai talosta löytyvä vaasi on Sarpanevan suunnittelema ja pannut ovat Le Creusetin perintötavaraa- tai kuten ystäväni kotona – hänen kotinsa on suurelta osin kalustettu hänen lapsuutensa kalusteilla ja tavaroilla.
Minulle tuli estetiikka mieleen siitä alkuperäisestä keskustelusta, jossa oli tämä ”jos ei kelpaa” -argumentti. Jotenkin päättelin siitä, että vähemmänkin hienon astian pitää kelvata, olipa juhlat tai ei, ja joidenkin astioiden hankkimista vain esteettisistä syistä, pidettiin turhana. Tämä on sellainen makuasia, että ymmärrän hyvin jos joku ei halua mitään ylimääräistä juhlaserviisiä. Minusta kauniisti kattaminen on osa hauskuutta, mutta ymmärrän täydellisesti että aina se ei ole, eikä se välttämättä vähennä viihtymistä. Mutta ehkä luin tuostakin rivien välistä jonkinlaista ylenkatsetta vastakkaista tyyliä kohtaan, että joku nimenomaan haluaa pelkästään kauniita astioita ja hankkii niitä siksi. Itse kuulun varmaan jonkinlaiseen keskitien koulukuntaan tässä asiassa.
Mä en myös tykkää niistä himominimalisteista,eihän elämässä saisi omistaa mitään ja siten ei myöskään tehdä mitään kivaa.Jos häiritsee niin siivoo keittiön niin koko kämppä vaikuttaa fressimmältä.Ei tartte ruveta raivaamaan jos on kymmenen tavaraa josta ei pidä tai on turhaa.Mulla on ainakin vaatteiden kanssa kipupiste että omistan noin 50 vaatetta,teen sitten mitä tahansa.Sitä olen yrittänyt muuttaa mutta se on mahdotonta muuttaa sitä,kosak seuraavana kirppistyöpäivänä mä ostan sitten yhden uuden.Ja niin kierto jatkuu aina hamaan päivään saakka.
Totta, ihmisillä on hyvin erilaiset sietokyvyt tavaroiden määrälle. Itse tunnistaa parhaiten, mikä on sopivasti mitäkin.
Muutamia vuosia sitten seurasin minimalismi-keskusteluita ja -blogeja aika aktiivisesti ja mietin jo silloin tuota samaa, mitä sivuat kirjoituksessasi. Eivätkö minimalistit ikinä kutsu ketään kylään?
Jos kolmen hengen perheellä on kolme lautasta, lasia ja aterinsettiä, niin eikö heillä koskaan-ikinä-milloinkaan käy vieraita? Ei jouluna, juhannuksena tai syntymäpäivillä?
Lasten synttäreillä voi tietysti tarjota pelkkiä sormiruokia, ongelma ratkeaa nakilla tikun nokassa. Mutta entä muut juhlat?
Ja on sekin mukavaa, että ruuan valmistusta varten on enemmän kuin yksi kattila.
Menee vähän sujuvammin ruuan valmistus, jos voi käyttää kahta tai kolmea kattilaa samaan aikaan.
Joskus mietin myös, miksi minimalismi – silloin kun se on viety aivan äärimmilleen (samoin kuin säästäväisyys joka ei johdu köyhyydestä vaan on sinänsä tavoite) – tuntuu jonkinlaiselta… itsensä rankaisemiselta? Äärimmäiseltä ankaruudelta itseään ja toisinaan myös ympäröiviä ihmisiä kohtaan?
Turhaa tavaraa on kai sellainen, mitä ei käytä.
Jos käyttää vaikkapa kahdentoista hengen juhla-astiastoa kohtalaisen säännöllisesti, niin eihän se silloin ole turha.
Viisihenkiselle perhelle ihan jo arjessakin kymmenkunta lautasta, pari-kolme kattilaa ja uunivuokaa on melkein minimi, että oleminen on edes jollain tavalla mielekästä.
Kai jonkinlaiseksi minimalismiksi voisi laskea myös sen, että haluaa käyttää aikansa muuhun kuin tiskaamiseen ja että kaikki voivat syödä yhtäaikaa saman pöydän ympärillä? (jos taloudessa olisi vain yksi kattila, niin kyllä tulisi tiskaamista pitkin päivää aamupuurosta iltapuuroon!)
Äärimmäinen minimalismi on omalla tavallaan varsin kiinnostava tapa elää. Mutta hirvittävän ankara.
Mielenkiintoinen näkökulma tämä, ja minusta tuntuu että tällaista survival-meininkiä on minimalismissa muutenkin. Esim. että kuinka pienellä vaatevarastolla voikaan tulla toimeen. Mahdollista on hyvinkin pienellä, mutta usein helpottaa elämää merkittävästi, jos on vähän ”ylimääräistä” – tai siis mikä nyt kenellekin sitten on ylimääräistä. Samaa on tuossa astioiden vähyydessä, tosin epäilen että silloin turvaudutaan usein noutoruokaan ja eineksiin, joissa tulee astiat mukana. En tiedä, arvelen vain. Minä olen haaveillut juhla-astiastosta vuosikausia, ja vihdoin sellaisen hankin (käytettynä!). Pidän sitä vähän turhana, mutta toisaalta hirveän ilahduttavana asiana. Ei ollut heräteostos, mutta toisaalta uskon että jos elän tässä vielä toiset 40 vuotta, niin käyttöä sille tulee satoja kertoja. Että mikä sitten on turjaa, ylimääräistä tai jotain muuta? Aika yksilöllistä taitaa olla.
Tämä postaus sivuaa kahta lempiaihettani kirjoja ja ruuanlaittoa. Itse olen listannut, kuinka paljon ruuanlaittovälineitä oikeasti tarvitsee, kun tapana on tehdä niitä usean ruokalajin illallisia, harrastaa leipomista ja ruuan laittoa ulkona sekä retkillä, mutta ei ole (jäätelökonetta lukuun ottamatta) erityisen konefriikki. Sain jotain 54 tai 55 tavaraa. Enemmänkin rajat tulevat vastaan taidoissa kuin tavaroissa. Tällä määrällä valmistin juhlavan illallisen.12 ihmiselle, eikä tehnyt tiukkaakaan. Olisinpa tajunnut tehdä kyseisen listan kotoa muuttaessani. Vaan en tehnyt. Ruokailuvälineet on sitten oma juttunsa, mutta niissäkin on järkevät rajat, kannattaa hankkia monikäyttöisiä astioita niihin omiin tarpeisiin. Esimerkiksi rypäleet muuttuvat ja muistan Riedelin edustajan joskus sanoneen, että tulppaanilasi ei olisi enää ihanteellinen samppanjalle vaan sellainen makean viinin tai valkoviinin lasi. Toki meillä ei esimerkiksi järjestetä rapujuhlia, joten näitä välineitä ei ole. Jotenkin laskin sen minimin jokaiselle ruokailijalle ja kerroin ruokailijoiden oletetulla maksimilla. Siihen sitten tarjoilu astioita ja välineitä joku perussetti. eipä todellakaan ollut lähelläkään tuhatta.
Kirjat on toinen juttu. Niitä minulla on ja tulee ja menee myös työn puolesta. Aikataulut ovat välillä sellaiset, että kirjaston laina-ajat tai varausten noutoajat on mahdottomuus, vaikka luen kyllä nopeasti, mielellään yhdeltä istumalta, kun siihen ryhdyn. Olen yrittänyt hankkia itselleni sellaisia kirjoja, joihin palaan uudelleen, muut joutaa myydä pois. Vain 4 kirjaa olisi kannattanut jättää myymättä. Toki hankin suurimman osan kaunokirjallisuudesta divareista.
Yksi absoluuttinen tosiasia kulutuksessa kuitenkin aina on – hupenevat luonnonvarat. Erityisesti uusien tavaroiden hankkimista kannattaa miettiä. Ihmiset kuluttavat kiihtyvällä tahdilla – jopa rakennuskelpoisesta maa-aineksesta alkaa pula.
Puolisoni harrastaa viinejä, arvaa paljonko meillä on viinilaseja… En ole niiden määrään enkä laatuun puuttunut, ja osaa on säilytetty kellarissa laatikoissaan, koska tilaa ei ole ollut keittiössä. Mutta lasken lasit harrastusvälineiksi, ja jollakulla muulla on sitten muita vimpaimia, levyjä, työkaluja, urheiluvälineitä tai ties mitä.
Tuo on kiinnostava laskelma noista valmistukseen tarvittavista astioista. Itse en ole koskaan laskenut, mutta tunnistan omassa kaapissa ainoastaan muutaman astian, joita en muista koskaan käyttäneeni. Olen monta kertaa meinannut luopua, mutta kun ovat lapsuudenkodin peruja, en ole raatsinut. Kyseessä on kakkuvuoat, en ole mikään kovin innokas leipoja.