Milloin tavarasi ovat onnellisimmillaan? Kysymys on tavallaan absurdi, ainakin minulle. En ole tottunut ajattelemaan, että tavaroilla olisi mielipiteitä tai tunteita. Mutta kun kuuntelen tuota japanilaista järjestysgurua, niin ajatukseen törmää jatkuvasti. Tämä ajatustapa pohjautuu ymmärrykseni mukaan shintolaisuuteen, vaikka Marie onkin sanonut, ettei shintolaisuus ole mitenkään määräävä tekijä hänen järjestysfilosofiassaan.
Mutta heitetään hetkeksi rationaalisuus syrjään ja pohditaan alkuperäistä kysymystä. Milloin tavarat ovat onnellisimmillaan? Marien mukaan silloin, kun niitä käytetään ja ne saavat toimittaa sitä tehtävää, jota varten ne ovat olemassa. Eli kirjoja luetaan, vaatteita pidetään, valokuvia katsellaan ja astioissa valmistetaan ruokaa. Tavarat, jotka on sullottu kaappiin, unohdettu hyllyyn ja poissa käytöstä ovat syvässä unessa. Tai sitten suorastaan onnettomia. Esineiden koskettaminen herättää ne. Siksi hänen mielestään on tärkeää, että raivatessa jokainen tavara otetaan erikseen käteen ennen päätöksentekoa.
Tavarat myös kärsivät siitä, että niitä säilytetään huonosti. Liian täyteen tungetussa kaapissa tavaraparat joutuvat litistyksiin ja ahdinkoon. Pinon alimmainen menee lyttyyn. Jos sinä olisit paita, niin tuskin haluaisit litistyä kymmenen muun paidan alle. (Tiedän, tämä kuulostaa tosi oudolta. Mutta samalla jotenkin kiehtovalta.) Niinpä on tärkeää, että vaatteet ja kaikki muutkin tavarat ovat riveissä, eikä pinoissa. Aion kokeilla tätä muuten käytännössä, toimiiko systeemi yhtä hyvin kuin Marie väittää.
Tällä onnellisuudella – vaikka se hullulta kuulostaakin – voi hyvin perustella raivaamista. Tavara on onnellisempi, kun se pääsee jonnekin oikeaan käyttöön, verrattuna siihen että se vain kököttäisi tyhjänpanttina. Vaikka minun on vaikea eläytyä siihen, että tavaroilla todella olisi sielu, niin kyllä tuo ihan käypä perustelu silti on. Miksi säästää itselleen hyödytöntä, jos joku toinen siitä saisi iloa? Kun taannoin luin Karkkipäivä-blogin Sannin ajatuksia tavaroiden raivaamisen vaikeudesta, hän kirjoitti ettei voi luopua jostakin, koska tavarahan saattaisi loukkaantua. Kommenteissa aika moni kertoi ajattelevansa samalla tavalla. Joten tässäpä tuore näkökulma: mitä jos teekuppisi ei loukkaannukkaan, vaan muuttuu tosi iloiseksi päästessään pitkästä aikaa töihin?
Hauska ajatus! Uskoisin, että tällainen ajattelutapa saattaisi toimia erityisesti lasten kanssa, se voisi tuoda ”satua” raivaamiseen ja tavaroista luopumiseen. Täytyypä kokeille!
Kerro ihmeessä jos saat toimimaan!
Entä jos tavaran kohtalo on päätyä roskiin jos se ei enää kelpaa sille raivaajalle? Tuskin mikään tavara siitä ilahtuu että joutuu haisevaan, likaiseen monttuun ikuisesti unohdettuna 😉
Näissä selvästi on koulukuntaeroja mutta yleensähän suositellaan että raivatessa ei turhan päiten hypisteltäisi tavaroita, kosketus vahvistaa tunnesidettä tavaraan ja siitä on sen jälkeen vaikeampi luopua.
Olisi kiinnostavaa tietää ajatteleeko Kondo vilpittömästi kaiken opettamansa olevan toimivin ratkaisu vai onko se vain keino erottua nykyään jo aika lukuisista raivaaja-asiantuntijoista, pyöräähän ei kannata keksiä loputtomasti uudelleen.
Jäin itsekin miettimään tuota, itseni tuntien, että jos mietin kovin paljon ja vielä inhimillistän esinettä, on minun entistä vaikeampi panna se pois. Voi olla, että siinä ajattelussa, tulisiko sille (esineelle) paha mieli, sekoittaisin siihen oman pahan mieleni tai ripustautumisen tarpeeni tai jonkin.
Ja tässä kohdassa Marie käskisi kysymään itseltään, pelkäätkö tulevaisuutta, vai takerrutko menneeseen. 🙂
Mutta Marielta löytyy tietenkin vastaus tähänkin. Tavaraa pitää kiittää sen tekemästä työstä ensin, ja vasta sitten heittää se pois. Sillä lailla (oletettavasti tavaralle tulee hyvä mieli) ja luopuminen on helpompaa.
Tässä kyseisessä systeemissä on todella iso koulukuntaero tuohon hypistelyyn. Koska tarkoitus on valita ne tavarat jotka aidosti ilahduttavat, tavaroita pitää koskettaa. Muuten Marien mukaan on mahdotonta tietää varmasti, millaisen fiiliksen jokainen esine herättää.
En tiedä miten asia on, mutta kyllä kirjasta saa todella vahvasti sen kuvan, että Kondo uskoo vilpittömästi olevansa oikeassa ja kaikkien muiden väärässä. Tavallaan on aika hauska lukea/kuunnella sellaista, koska ainakin kirjoittaja seisoo 100% lausuntojensa takana.
Luin tuon kirjan viikonloppuna, ja nyt on melkein silmät kipeänä kaikesta siitä silmienpyörittelystä mitä kirjan lukeminen aiheutti. Tavaroiden ja vaatteiden inhimillistäminen tuntui vähintääkin oudolta enkä nyt ihan osaa samaistua hänen ajatusmaailmaansa. Siitäkin huolimatta huomasin eilen illalla järjestäväni vaatteeni riviin ja lupasin sukkalaatikolleni että kohta on ”perunat” historiaa ja sukat pääsevät lepäämään nätisti riviin viikattuina – ihan lähiaikoina. Ristiriitaiset fiilikset kirjasta, joitain hyviä juttuja mutta välillä kyllä totesin että ei ehkä sovi täysin minulle. Minulla särähti korvaan se miten paljon hän kehotti heittämään pois. Missään vaiheessa ei puhunut kierrätyksestä tai kirppiksistä, eli uuden elämän antamisesta vanhoille tavaroille. Totesi vain hävitettävän vaatteen energian siirtyvän poistettaessa johonkin uuteen vaatteeseen (*silmänpyöritys*) Käski myös hävittämään kaikki mitä ei juuri nyt tarvitse, ja jos tarvetta ilmenee niin ei kuin kaupasta uusi. Hmm.
Kirja on todellakin erilainen kuin mikään muu aiemmin aiheesta kirjoitettu. Herättää suurta ihmetystä ajoittain, mutta toisaalta on kyllä hyvin piristävää saada välillä täysin erilainen näkemys kuin mikä vallitsee. En sano että hän on kaikessa oikeassa, mutta ainakin hän on johdonmukainen.
Sama juttu särähti minunkin korvaani. Kirjassa ei mainita mitään siitä, mihin ne poistetut tavarat laitetaan. Ilmeisesti Japanissa on kuitenkin paljon palveluita, jotka tulevat kotiovelta hakemaan kierrätystavarat. En tunne kulttuuria kovin hyvin, mutta jos tämä pitää paikkansa, niin johan on raivaaminenkin helpompaa.
Mä luulen, että Japani-akseli selittää montaa muutakin kohtaa. Siellähän asutaan meihin verrattuna tosi niukoissa neliöissä ja kulttuuriin muutenkin kuulu tietynlainen vähyys, oleelliseen keskittyminen. Eli sitä tavaraa tuskin on lähtökohtaisesti ihan niin paljon kuin meilläpäin.
Tämä oli mielenkiinoinen kysymys. Netin pikagooglauksella näyttäisi siltä, että keskimääräiset asuinneliöt eivät ole Japanissa sen pienemmät kuin Suomessakaan. Siksi en tästä suoraan kirjoittanut, vaikka aluksi meinasin. Sen sijaan epäilen, että säilytystiloja ei japanilaisissa taloissa ole samaan tapaan kuin Suomessa. Eli sieltä mahdollisesti puuttuvat ne vintit ja liiterit, joita meillä kuuluu olennaisesti omakotiasumiseen. Toisaalta taas Marien juttuja kuunnellessa sitä tavaraa kyllä on japanilaisillakin. Ainakin niillä hänen asiakkaillaan on satoja kirjoja, biljoonittain valokuvia ja kaapit pullollaan vaatteita.