Perheessä asumisen ärsyttävä puoli järjestyksen kannalta on se, että muilla perheenjäsenillä on harvoin samoja prioriteetteja sen suhteen, millainen on sopiva siisteystaso. Se henkilö, joka toivoisi parempaa järjestystä ja korkeampaa siisteystasoa, joutuu usein tekemään myönnytyksiä.
Puhun tässä omasta kokemuksesta. En jaksa olla jatkuvasti huomauttamassa, nalkuttamassa tai toisten jälkiä siivoamassa, joten joudun sietämään sitä, että meillä ei yleensä ole niin siistiä kuin haluaisin, ainakaan arkisin. Haave tyhjistä tasoista on mahdoton toteuttaa, sillä muun perheen mielestä tyhjä taso on erinomainen laskutila mille tahansa tavaralle. Minun mielestäni tyhjä taso huokuu zeniläistä rauhaa, mutta tätä mielentilaa eivät muut tunnu havaitsevan saati sitten kaipaavan.
Tässä tilanteessa rakastan sitä, että minulla on omia tiloja, jotka saan pitää juuri sellaisessa järjestyksessä kuin haluan. Nämä ovat pieniä säilytystiloja, joissa on vain minun tavaroitani. Eteisessä on neljä laatikkoa, yksi jokaiselle perheenjäsenelle. Puolison laatikkoon ei tarvitse edes katsoa, lasten laatikot järjestän silloin tällöin, mutta omani edustaa sitä todellisuutta, jossa haluaisin elää. Järjestin tämän laatikon pari päivää sitten, ja tulen hyvälle tuulelle aina kun avaan sen. Järjestys on itse asiassa yllättävän konmarilainen: huivit on pystyviikattu, ja olen hyödyntänyt pienen pahvilaatikon kannen säilytysrasiaksi pikkuesineille, joita myös haluan tässä laatikossa säilyttää.
Eteisen laatikossa säilytän pashminoita, aurinkolaseja, lippiksiä sekä rakkolaastareita, nenäliinoja, käsidesiä ym.
Tämä kuva ei tee oikeutta todellisuudelle, mutta en jaksa nyt ruveta lavastamaan ”täydellistä elämää”. Tämä siisteys ei siis ole sellaista sisustuslehtien ylimaallista siisteyttä, missä jokainen hapsukin on suorassa. Sen sijaan tämä on arkipäivän käytännön siisteyttä, joka palvelee tarkoitusta miellyttää silmää. Tuossa pienessä pahvilaatikossa säilytän nenäliinoja, ylimääräistä käsidesiä, rakkolaastareita, jalkadeoa ym. Tästä nappaan käsilaukkuun täydennystä, otan viileällä säällä huivin harteille tai huiskautan talkkia kenkiin talkkia. Tässä laatikossa on siis kaikenlaisia eteisessä tarvittavia tavaroita. Siis sellaisia, joita voi tarvita, kun lähtee ulos ovesta. Tähän ne myöskin palaavat, sillä kukaan muu ei näitä tavaroita käytä tai tarvitse.
Kun muu huusholli on yhteiskäytössä, minulle on tärkeää että siellä on tällaisia omia taskuja, joiden järjestystä ei kukaan muu sotke. Näitä on muitakin, ja niistä on pidettävä kiinni. Olen nimittäin huomannut, että etenkin lapsilla on todella vahva taipumus yrittää omia kaikki minun tavarani käyttöönsä siksi, että ne ovat aina samalla paikalla ja siis helposti löydettävissä. Ei niin, etteikö lapsilla olisi esimerkiksi kyniä ja saksia monin kappalein. Niitä vaan ei koskaan löydy silloin kuin pitäisi. Sen sijaan minun sakseni ja kynäni ovat aina siellä missä pitääkin, koska minä palautan ne aina samaan paikkaan. Siksi nuoriso mieluusti ottaisi käyttöönsä nekin. Tästä tosin seuraa, että käytön jälkeen niidenkään sijainti ei enää välttämättä ole tiedossa. Olenkin päättänyt, että jatkossa tiettyjä minun tavaroitani ei saa lainata. Tämä uusi toimintatapa hakee vielä vähän muotoaan, mutta aion lanseerata sen tässä kesän aikana toden teolla käyttöön.
Mikä on teidän oma tila, jota muut eivät pääse sotkemaan?
Minulla on täysin samanlainen kokemus lapsista ja minun omista tavaroistani! 😀
Meillä on ”kielto” lainata omassa käytössäni olevia tavaroita, esim. hiusharjaa (yhden tytön oma on usein kateissa ja lainaamisen jälkeen myös minun on väärässä paikassa tai jopa tiellä tietymättömillä – tosin tätä nimenomaista asiaa on jankattu niin kauan, että hän on alkanut oppia tavoille. :))
Myös sakset viedään aina. Yhdet hiljattain hankkimani kätevät pienemmät sakset, joilla saa näppärästi poistettua laput uusista vaatteista yms, olen joutunut jopa piilottamaan itsellenikin vähän epäkäytännöllisempään paikkaan (=liian kauas, ei aivan käden ulottuville). Niiden kanssa en näet halua ottaa minkäänlaista riskiä. 😀
Omat vaatehyllyni saavat kyllä yleensä olla rauhassa. Mies kyllä kerran oli paitoja käynyt nostelemassa, kun oli tiettyä paitaa etsiessään ollut näkevinään siellä oman paitansa. 😀
Murrosikäinen puolestaan lainailee toisinaan poskipunaani ja pinsettejäni, eikä muista joka kerta palauttaa…
Papereitani ei kukaan taida olla kiinnostunut penkomaan… 😀
Yksi lipasto on myös minulle pyhitetty, jota ei saa mennä kaivelemaan, mutta aina siellä käydään katselemassa, näkyisikö siellä jotain kiinnostavaa.
Yhteenvetona totean, että omasta tilasta kiinnipitäminen on myös minulle tärkeää, vaikkakin vaikeaa, koska monin paikoin se ei täysin onnistu, mutta jatkan taistelua. 😉
Taistelua kannattaa jatkaa. Minulla on myös nykyisin sääntö, että aikuisten makuuhuoneessa ei leikitä. En halua sinne leluja enkä sitä että paikat sekoitetaan. Tämä ei toteudu ihan 100% mutta yleissääntönä tätä pidän. Lapset saavat kuitenkin leikkiä omassa huoneessaan ja olohuoneessa, joten päätin että on ihan tervettä pitää omista rajoista sen verran kiinni, että mun huonetta eivät muut sotke. Luulen että tämä ihmisten omat tavarat on asia, johon tulen syksymmällä kiinnittämään entistä enemmän huomiota.