Jutustelu Tiina Lundbergin kanssa toi mieleen aiheen, jota olen pyöritellyt mielessäni ennenkin. Hirveän usein ammattijärjestäjiltä (ja minulta myös, kuten Tiina teki) kysytään, että miten sitten pitäisi toimia, jos perheessä yksi on siisti ja muut sottapyttyjä. Tai että mitä teen, kun puoliso ei anna raivata omia tavaroitaan ja hermot menee. En ole varma, onko ammattijärjestäjä tai minun kaltaiseni arkeen erikoistunut ihminen kaikista pätevin vastaamaan, kenties asiaa pitäisi kysyä mieluummin joltain perhedynamiikkaan perehtyneeltä psykologilta.

Oma näkemykseni on, että parisuhde on aina kompromissien taidetta, ja jos toisen tavarat häiritsevät, asiasta pitäisi pyrkiä rakentavasti keskustelemaan. Jos mitään yhteistä ymmärrystä ei pystytä saamaan, epäilen, että ongelmat ulottuvat pelkkiä tavaroita syvemmälle. Periaate kuitenkin on – ja näin ymmärtääkseni suurin osa ammattijärjestäjistäkin sanoo – että jokainen keskittyköön ensisijaisesti omaan omaisuuteensa. Perheen yhteisistä tavaroista on päätettävä yhteisesti, joskin usein on alueita, joilla eri ihmisillä on enemmän intressejä kuin toisilla. Esimerkiksi meillä minä olen pääasiallisessa vastuussa lakanoiden lukumäärästä, ja puoliso puolestaan viinilasien. Minun puolestani hän saa hankkia niitä sopivaksi katsomansa määrän, ja minä puolestaan arvioin, mikä on sopiva määrä lakanoita ja tyynynliinoja tässä taloudessa.

Kaikista kompromisseista huolimatta toisen tavarat tai tapa ylläpitää järjestystä ja varsinkin sen puute aiheuttaa kitkaa perheissä. Lievitystä voi hakea sitä kautta, että keskittyy niihin alueisiin, joista oikeasti on täydellisesti itse päättämässä. Oma vaatekaappi, omat kengät, oma kosmetiikka, omat harrastustarvikkeet jne. Vaikka asuisi suurperheessä, jokaisella luultavasti on jokin pieni alue, jonka järjestyksestä saa vastata muiden häiritsemättä. Minusta on ihanaa, että kodissa yhteisten alueiden lisäksi näitä omia saarekkeita, joiden ulkonäkö sisältö ja järjestys on juuri sitä mitä minä haluan.

Tässä tietenkin pätee vastavuoroisuusperiaate. Jos minä saa järjestää vaatteeni juuri niin kuin haluan, puolisolla on sama oikeus. Vaikka oma kaappi huokuisi avaruutta ja zeniläistä mielenrauhaa, puolison ei tarvitse pyrkiä omalla puolellaan samaan. Ainakaan silloin, jos kyse on kaapista, jonka oven saa kiinni. Minulle tällaisia oman tilan alueita ovat juuri vaatekaappi, yöpöytä laatikoineen, kampauspöytä ja yksi kaappi vessassa. Yhteisiä alueita, jotka kuitenkin saan järjestää ihan niin kuin tykkään, on mm. liinavaatekaappi, lipaston sälälaatikko sekä meidän komero. Viimeisin sisältää aika runsaasti myös puolison omia tavaroita, mutta hänelle ei ole juurikaan väliä miten ne tavarat siellä on järjestetty, joten olen saanut vapaastit toteuttaa järjestämisintoani.

Nuo omat alueet ovat  kuitenkin tärkeitä siksi, että niiden avulla pysyy jonkinlainen hallinnan tunne, vaikka muut kodin asukkaat eivät samoja järjestys- tai siisteysstandardeja noudattaisikaan. Tällaisen perheen sisäiset rajanvedot siitä, millaisessa järjestyksessä tavarat pidetään, voivat olla hankalia. Tiedän, että tilanne rassaa molempiin suuntiin: jos muut sotkevat mutta itse olisi siisti, toisten sotku ärsyttää. Mutta jos itse on huoleton, mutta muut haluavat pitää paikat tip top, siitä tulee yhtä paljon paineita. Niinpä tätä oman järjestyksen logiikkaa voi noudattaa toisinkin päin; yhteisissä tiloissa on yhteisesti sovitut standardit, mutta omat kaapit saavat olla juuri niin sekaisin kuin hyvältä tuntuu.

Olisi kiva kuulla teidän kokemuksia ja näkemyksiä. Oletteko törmänneet erilaisiin odotuksiin siisteydessä? Helpottaako järjestyksen pitäminen edes omissa tiloissa? Miten näitä voi neuvotella?