Jos yhä useammalla meistä on tarvetta raivata turhia tavaroita pois, pitää varmaan miettiä, miksi tavaroita on liikaa. Vastauksia on itse asiassa todella helppo keksiä, mutta listaan tähän muutamia.
Ensinnäkin niitä on kertynyt siksi, että monilla meistä on tapana ollut ostella liikaa. Maapallon kestokyky, ilmastomuutos ja ylipäätään eettinen kuluttaminen ei ole ollut pinnalla kovin kauan. 15 vuotta sitten tästä ei juuri puhuttu. Siinä mielessä Roosa Murto voi olla uutta sukupolvea, joka on lapsesta asti joutunut asiaa pohtimaan ja tiedostamaan. Tuolle porukalle asiat voivat olla itsestäänselviä, mutta väitän, että etenkin ne sukupolvet jotka ovat eläneet nuoruutensa niukkuuden vallitessa, eivät ole taipuvaisia minimalismiin luonnostaan.
Toisaalta nykymaailmassa on helppo hautautua liikaan tavaraan, sillä niiden hankkiminen on niin helppoa ja halpaa. Tämä johtaa siihen, ettei tavaraa arvosteta, ja siihen käytetyt luonnonvarat, työ ja muut resurssit hämärtyvät. Klik vaan, ja lähetti tuo kotiovelle lisää tavaraa. Pitää herätä ja tiedostamaan omaa toimintaa, jottei päädy tälle tielle.
Mutta vaikka olisi ihan järkevä kuluttaja, tavaraa kertyy silti. Olen lasten myötä havainnut, että tavaroiden tarpeet muuttuvat koko ajan, mutta käyttökausi on lyhyt. Jos tarpeettomaksi käyneestä tavarasta ei heti luovu, niitä alkaa ennen pitkää kerrostua komeroihin ja varastoihin. Näin käy vaikkei olisikaan pieniä lapsia kotona. Esimerkiksi työpaikan muutos saattaa vaatia uudenlaista pukeutumista. Tarpeettomat vanhat vaatteet kokevat helposti saman kohtalon kuin lastentarvikkeetkin. Jakkupukua säilyttää kaapissa varmuuden vuoksi, kunnes se on malliltaan täysin vanhentunut.
Tähän edelliseen liittyen luopuminen on vaikeaa. Käsi ylös, jos et ikinä ole kiintynyt yhteenkään tavaraan, tai kokenut vaikeaksi luopua jostakin siksi, että se edustaa jotain merkityksellistä asiaa elämässäsi. Muistot kiinnittyvät esineisiin, puhutaanhan suorastaan muistoesineistä. Väitän, että tavaraan kiinnittyminen on hyvin helppoa, jos sitä ei aktiivisesti itse kyseenalaista. Silloin tulee helposti säästäneeksi sellaistakin, joka ei oikeastaan olisi niin tärkeää, mutta ihan kiva kuitenkin. Tarpeeksi monta tällaista, ja yksi tavarakerrostuma on taas syntynyt.
Sitten on vielä koko markkinointikoneisto, jonka ainoa tehtävä on synnyttää erilaisia haluja ja tarpeita, jotta hankkisimme lisää tavaraa. En lähtisi aliarvioimaan tätäkään, sen vastustaminen vaatii samanlaista hereillä olemista kuin muukin tavaroiden hallinta. Tässäkin blogissa on kommentteja, joissa kerrotaan miten esimerkiksi muiden blogien lukeminen on saanut innostumaan erilaisista tavaroista. Eivätkä blogit edes välttämättä ole markkinoinnille alisteisia. Sen lisäksi kohtaamme ties kuinka monta mainosta päivittäin. Niiden ainoa tehtävä on saada meidät haluamaan jotain uutta.
Sitten on vielä henkilökohtainen tavaransietokyky, joka vaihtelee elämäntilanteesta toiseen. Viime vuonna asiaan ei ehkä kiinnittänyt mitään huomiota, mutta nyt tuntuu että tavaraa on liikaa. Makukin kehittyy. Aiemmin ehkä tykkäsi siitä, että on paljon pientä sälää, mutta sittemmin on saattanut ruveta kaipaamaan tyhjiä pintoja ympärilleen. Kuka tietää?
Tätä kaikkea vasten on pikemminkin merkillistä, jos jollakulla ei ole liikaa tavaraa. Miksi teillä on liikaa?
Hei, minulla eletty elämä on kerryttänyt tavaraa. Teini-iän päivä-ja runokirjat, valokuvat, ylioppilaslakki, muutto yhteen poikaystävän kanssa ja sekalaisten tavaroiden yhdistäminen, opiskelu, yhteisen kodin sisustamisvietti, lasten syntyminen ja heidän kasvaminen jne. Tavaraa on kertynyt, vaikken koskaan ole ollut tavarahamsteri. Eri elämänvaiheet vain luovat erilaisia tarpeita ja elämänvaiheen muuttuessa osa tai kaikki tavarat voivat jäädä kaappiin. Lasten syntymän jälkeen olen itse havahtunut tavaran paljouteen, mutta kaikilla ei riitä voimavaroja tai edes halua tavaroidensa läpikäyntiin. Ja niin kuin sanoit, maku muuttuu, ihminen muuttuu. Olen kohta 40 -vuotias enkä todellakaan halua pukeutua tai sisustaa kotiani samoin kuin 20 vuotiaana.
Tätä kaikkea juuri tarkoitin! Ihminen muuttuu, eikä sitä tosiaan halua enää pukeutua kuin ihanalla 90-luvulla, vaikka vaatteet vielä mahtuisikin päälle (paitsi että usein ei edes mahdu…) Tämä oli siinä Murron kolumnissa se ongelma, se ei ottanut huomioon että ihminen ei ole nelikymppisenä sama kuin 20 vuotta aiemmin. Hän taitaa itse kuitenkin olla vielä sen verran nuori ja ilmeisesti myös lapseton, joten tällaiseen täti-henkiseen elämäntilanteeseen ei ehkä pysty vielä samalla tavoin eläytymään.
Jonkun kanssa yhteen muuttaessa tavaramäärä helposti kaksinkertaistuu. On minun kahvinkeitin ja sinun kahvinkeitin. Sänkyjä, telkkareita ja pyykinkuivaustelineitä on kahdet. Astiat ovat eri sarjaa, niitä ei kuitenkaan ole tarpeeksi, jos perhe kasvaa. Aluksi ostetaan sitä, mihin rahat riittävät. Myöhemmin näitä korvataan sellaisilla, joita alunperin halusi. Perintönä voi saada astioita tai jotain muuta, jota ei tarvitse, muttei raski laittaa pois. Ja jos kaikki jää kaappeihin, voi jossain vaiheessa huomata, että tavaraa on kertynyt aika paljon.
Yhteenmuuttaminen on muuten sellainen asia, joka mullistaa usein tavaratilanteen täysin. Jotainhan niille tuplakappaleille on tehtävä. Eikä voi ajatella, että eläisi elämäänsä sillä periaatteella, ettei hanki mitään siltä varalta että joskus muuttaa yhteen ja tulee kahdet… Tässäpä taas hyvä esimerkki siitä, että tavaraa kertyy tahtomattaan enemmän kuin on tarpeeksi.
Meillä on liikaa lähes kaikkea, koska asumme puolisoni isovanhempien entisessä asunnossa ja osin myös heidän entisten tavaroidensa keskellä. Tavaraa on raivattu pois nopeasti kasvaneen perheemme tieltä pikkuhiljaa, mutta tänä vuonna totaalinen remontti pakotti meidät tyhjentämään perimmäisetkin komerot ja kaikki varastotilat. Löysimme paljon sellaista, jonka olemassaolosta emme tienneet lainkaan…Tähän lisätään vielä kahden suhteellisen varttuneella iällä yhteen muuttaneen ihmisen tavaroiden ”kahdentuminen” ja lapsiperheellistymisen aiheuttama tavarakaaos.
Tämän lähtötilanteen perusteella uskallan väittää, ettei tavaran hamstraaminen ole aivan tuore ilmiö. Tietysti nuo puolisoni isovanhempien (syntyneet 1910-luvulla) tavarat ovat kertyneet vuosikymmenten aikana, mutta silti väittäisin että esim. erilaisten astiastojen ja koriste-esineiden määrä on aivan käsittämätön. Ja kaikki tavara ei suinkaan ole jäänyt meille – vaan ennemminkin ne rippeet, jotka eivät perinnönjaossa ole löytäneet paikkaansa muiden sukulaisten kaapeista. Paljon olemme kyllä saaneet myös laadukkaita ja käytännöllisiä esineitä ja siten säästyneet uuden ostamiselta.
Tästä ja myös äitini pakonomaisesta hamstraamisesta oppineena olen kuitenkin päättänyt, etten itse aio kerryttää tavarakuormaani iän karttuessa, vaan tästä jo parantuneesta tilanteestakin suunta on yhä ”alaspäin”. Tosin kun on tottunut laittamaan tavaraa kiertoon tuhatmäärin, jatko tuntuu vähän näpertelyltä 🙂
Ei varmasti ole tuore ilmiö. Epäilen, että länsimaissa on hamstrattu siitä lähtien, kuin siihen suinkin on ollut mahdollisuuksia. Ja mitä pidempi elämä, sitä enemmän tavaroita ehtii kertyä. Etenkin jos niille on säilytystilaa, silloin ei tarvitse välttämättä luopua mistään.Mutta luulen että tuo näpertely on avain siihen, ettei tilanne pääse ryöstäytymään käsistä. Jos on jatkuva virta tavaraa ulos, niin kokonaisuus pysyy hallinnassa vaikka uusia tulisi tilalle aina välillä.
Muutimme mieheni kanssa yhteen niin, että molempien tavarat mahtuivat yhteen henkilöautoon opiskelujen loppuvaiheessa. Tästä voi lukea, että elin tonnikalalla ja herne-maissi-paprikalla ja kävin yliopistolla syömässä. Miehelläni oli neljä lautasta ja aterinta ja mukeja, 14 tuumainen tv, joka meiltä periytyi siskolleni. Mikro ei mahtunut enää nykyiseen asuntoon, mutta on mieheni vanhempien käytössä. Opiskeluaikainen kattila on yhä käytössä. Samoin valkoiset teema-astiat. Kaikki ne mihin on alkujaankin ollut tyytyväinen kelpaavat yhä. Tästä voi siis päätellä, että kahden minimalistin muuttaessa yhteen tuplakappaleita ei ollut. Oikein mitään ei ollut, eikä kumpikaan meistä kantanut lapsuuttaan mukanaan.
Lapsuudenkodistani olen myöhemmin käynyt läpi ne tavarat, jotka jäivät minun muuttaessa rinkan kanssa maailmalle. Osa leluista ja kirjoista on lapsilla nyt käytössä, mutta suurin osa oli aikansa elänyttä. Miehen huone on yhä sisustettu miehen tavaroilla lapsuudenkodissa. Ehkä meidän pitäisi siirtyä sinne raivaamisen seuraavassa vaiheessa.
Meillä tavarat ovat kertyneet kerroksittain ja joskus tarpeellisesta on tullut tarpeetonta elämäntilanteen muuttuessa. Ostettua, lahjoja, saatua eli joka tuutista tavaraa on tullut. Virta sisään on ollut suurempi kuin olisi ollut tarpeen. Haluja tarpeiden sijaan.
Harraste ym. harvemmin käytettävien tavaroiden lainauspalveluiden käyttö olisi meillä vähentänyt tavaramäärän kertymistä. Suomen Ladulla on palveluita ollut jo pidempään eli vuokraamisen vaihtoehto olisi ollut mahdollinen. Osassa tavaroita kuten ahkio teimme aikoinaan kustannuslaskelman, jonka perusteella ostimme tavaran toistuvan vuokraamisen sijaan. Ahkio myydän pois muutaman vuoden päästä. Pikkulapsikauden helpottaessa tavaramäärä on meillä muutenkin vähenemässä. Pinnasänky ja syöttötuoli lähtevät piakkoin pois.
Minulla on tavaroita, jotka ovat rakkaita, mieluisia ja sopivia. Silti ne ovat vain tavaroita.
Monet lastentavarat ovat juuri noita, joita tarvitsee aikansa ja sitten ei enää ollenkaan. Ei niitä olisi järkevää säilytellä sen jälkeen kotona, kun ne voi laittaa kiertoon jollekin tarvitsevalle. Tuo vuokraaminen olisi kyllä hyvä idea monessa suhteessa. Meillä on ollut käytössä vauvan vuokrasänky, mutta miksei sitä voisi vuokrata ammetta tai syöttötuolia tai jotain muutakin tarviketta.
Kahden minimalistin yhteenmuutto kuulostaa siltä, että alunperin ei turhaa tavaraa ole ollut. Sitten on niitä tapauksia, joissa molemmat osapuolet ovat ehtineet asua omillaan jo niin pitkään, että väistämättä on kertynyt kodin täydeltä tavaraa.
Tätä olenkin usein miettinyt. Meillä yksi suuri syy on se, että rakastan kirppareita ja niistä tuli ennen ostettua kaikenlaisia ”löytöjä” aivan liian helposti. Maalla asuvana menin myös jotenkin sekaisin sen kerran kun pääsin kaupunkiin. Ostopäätösten tekemiseen meni keskimäärin nanosekunti. Tätä edesauttoi pieni lapsi ja mies, joka vihaa kauppoja. Olin sanoisinko tehokas ostaja. Ostamisen kynnys ainakin minulla oli olematon, ennemminkin kuoppa, johon lankesin joka kerta. Nykyään mietin jo monta kertaa, haluanko ja tarvitsenko todella. On melko ihanaa kaupoissa todeta, että ei olekaan mitään, minkä oikeasti haluaisin tai tarvitsisin tai josta edes tykkäisin.
Tavatessani mieheni meillä oli poikkeuksellisen hyvä tilanne siinä, että tavaramme täydensivät toisiaan, mutta vain vähän oli päällekkäistä. Sitä en siis voi ”syyttää” liiasta tavarasta. Pikkulapsiaika toi meillekin hirmuisen määrän kaikkea. Jokainen visiitti tuotti tuliaisia, tai siltä tuntui, vaatteita oli paljon ja niitä piti uusia kolmekin kertaa vuodessa. Vauva-aikana ehkäpä ostaminen, varsinkin netistä, meni jopa jo harrastuksen puolelle. Pikailoja kotiin ja sen sellaista. Kaikenlaista omaa arkea piristämään. Vauva-aika on sellaista, että koskaan muulloin kodin toimivuus ja viihtyisyys ei korostu yhtä paljon. Kotona ollaan niin paljon, että kaikki korostuu. Siihen kannattaisi siis satsata jo ennen vauvaa, koska silloin ei enää ole aikaa eikä usein rahaakaan ja tulee tehtyä niitä sinnepäin-hankintoja.
Oma sudenkuoppansa ovat myös erinäiset tuunausprojektit. Kertyy tavaraa, joista saan ihan kivoja sitten, kun vaihtaa tuon, maalaa, vääntää ja kääntää… Ja arvaat varmaan, tuleeko niitä koskaan tehtyä? Hetken päästä nurkat ovat täynnä keskeneräistä, ai että ahistaa.
Nettiostaminen on niin helppoa, ainahan voi palauttaa, ajattelee. Mutta kuinka usein olenkaan vienyt kirpparille palauttamatta jääneitä, uusia tavaroita ja vaatteita… Kuinka usein olen hakenutkaan pakettia, josta en edes muista mitä olen tilannut. Usein, häpeäkseni tunnustan.
Kodin suhteen sisustusmakuni oli ennen huomattavasti runsaampi, nykyään pidän selkeydestä, tilasta ja vain vähistä tavaroista. Maalaisromanttinen on vaihtunut vahvasti selkeän designin suuntaan. Kukaan ei mitenkään ole voinut pysyä makujeni muutosten tahdissa, enkä sitä oletakaan, ja olenkin saanut hirveän määrän lahjoja ja tavaroita, jotka ovat jo saapuessaan meille ”out”, mutta joita on ollut pakko pitää jonkin aikaa esillä. Sitten ne ovat päätyneet kaappeihin ja muuttuneet roinaksi. Sisustuksellista kerrostumaa oli siis päässyt pahasti kertymään. Se on kuitenkin helppo myydä, jos jaksaa nähdä vaivan. Nykyään läheiseni jo tietävätkin toiveeni: ei tavaraa, kiitos! Arvostan suuresti, kun en saa yhtään mitään, ainakaan mitään pysyvää.
Ehkä kuitenkin yksi oleellisimmista syistä on ollut se, että olen ostanut liian usein melkein-kivoja kompromissiratkaisuja. En siis ole malttanut odottaa hyvän löytymistä, vaan olen ostanut jo melkein hyvän. Ja sitten katunut. Ja ostanut kohta uuden, ehkä paremman, mutten vieläkään täydellistä. Samaan kohtaan olen saattanut hankkia neljäkin lamppua, joista mikään ei vieläkään ole täydellinen. En siis ole harkinnut riittävästi. Tämä on meillä ehkä se suurin syy.
Kiire kerryttää myös tavaraa, ainakin meillä. Ruuhkavuosia eläessä ei useinkaan jää aikaa siivota ja raivata riittävästi, tavaraa tungetaan kiireessä johonkin. Jonne se unohtuu tai ainakaan sitä ei enää löydä ja kohta ostetaan uusi. Kuulostaa ja onkin kyllä tosi vastuutonta ja hölmöä.
Tavaran kanssa on vähän sama kuin yli jääneen ruuan. Vaikka heti jo tietäisi, että sitä ei kukaan tule syömään (on vaikka niin pieni ruuantähde, että se ei riitä edes yhdelle), silti sen pistäminen pois on moraalisesti oikeamman tuntuista, kun se on lojunut jääkaapissa viikon ja pilaantunut. Sama tavaralla. Jos vaikka se kahden euron toppi menee jo ekassa pesussa huonoksi, se laitetaan kuitenkin kaappiin ja heitetään vasta ehkä kahden vuoden päästä pois. Miksei samantien? Jos lopputulos tulee olemaan, että se kuitenkin päätyy roskiin, miksi pitää hillota tietty aika eikä luopua heti? Ja miksi en useammin palauta käytettyä, huonoksi osoittautunutta vaatetta myyjälle ja vaadi seuraavalla kerralla laatua tai rahat takaisin? Miksi tyydymme surkeaan?
Ja loistava tuo loppukysymys! Ostin just fleecevuoratut lapaset ja pipon lapselleni. Ekan käyttöpäivän jälkeen rikki, saumat purkautuneet. Sinne jätin lojumaan korjattavien pinoon miettien jos korjaisin vai lähtisinkö hieman kauempana sijaitsevaan kauppaan palauttamaan ne!
Nyt mä tsemppaan sua että palauta ne! Ja valita ja vaadi uudet tai rahat takaisin! Aina kannattaa valittaa!
Palauta, munkin mielestä. On sanonta: thank heaven for complains. Reklamaatioita saadessaan myyjä saa tilaisuuden korjata virheensä ja tulla paremmaksi. Muuten laatuvirheet voivat jäädä huomaamatta.
Kiitos ajatuksia herättävästä kommentista. Erityisesti kolahti tuo, että ostaa kompromisseja, ja sitten uusia kompromisseja, ja tavaraa kertyy aina vaan. Tämä ei ole itselleni ongelma, koska en harrasta sisustamista ja inhoan shoppailua, mutta avasi silmät yhdelle syylle jota en ollut tullut ajatelleeksi. Tuo varmaan liittyy siihen, että ostaminen on niin helppoa. Jos joka kerran pitäisi lähteä kotoa, mennä johonkin tiettyyn kauppaan ja katsoa olisiko siellä sopivaa, niin varmaan tulisi vähemmän turhia ostoksia, koska ostaminen olisi niin työlästä. Et varmasti ole ainoa, joka on toiminut näin.
Ja tuo tavaroiden ”hilloaminen” kaapissa on ihan oma lukunsa. Minulla siihen liittyy ainakin optimismiharha (kuvittelen että se paranee siellä kaapissa) ja toisaalta harmi menetetystä rahasta (jos sitä kuitenkin vielä pitäisi niin ei olisi virheostos). Joo. Hyviä pointteja kaiken kaikkiaan!
Juurikin näin!
Tuo optimismiharha on kuvaava termi. Meidän kaapissa tavarat tuppaavat, jos ei muuta, niin ainakin kutistumaan…
Vaatteiden suhteen niin haaveilen suppeasta, mutta laadukkaasta kokoelmasta yksinkertaisia, tyylikkäitä vaatteita. Muutama kutakin laatua. Kestäviä, ylellisiä materiaaleja, klassisia leikkauksia. Ilmava, raikas vaatekaappi, josta löytyy yhdellä silmäyksellä päällepantavaa. Back to reality: edessä vielä siis iso putsaus ja retaleiden poisto… Mutta tulossa ollaan!
Tuo M:n kommentti toi mieleeni ruuhkavuosistani (oma perhe, työ+ hoidettavina omat vanhemmat) omakohtaisen kokemukseni. Kun sain aikaa (lyhensin työviikkoa) ja aloin järkeistää tavaramäärää löysin vaatehuoneen lattialta NELJÄ isoa pahvilaatikollista tavaraa, jotka oli kerätty ennen joitain juhlia tasojen tyhjentämiseksi kaikesta. Niistä yhtään pikku tavaraa, lappua tai muuta ei oltu kaivattu!!! Tosin niiden läpikäymiseen meni aika kauan. Mutta silloin kun aikaa ei ole, eikä voi nipistää enää mistään niin sellaista tapahtuu. Isossa perheessä on vielä erilaiset haasteet tavaroiden säilyttämisessä. Esim. luistimia säilytetään niin kauan, että se nuorinkin on niitä käyttänyt!
Eräs ystäväni kertoi, että hän pakkasi aina Volvon tavaratilankin täyteen irtosälää kotoa ennen synttäreitä tms. juhlia.
En tiedä pitäisikö tuolle volvon takakontille itkeä vai nauraa 🙂 Aikamoista. Sitten herää kysymys, että tarvitaanko niitä kaikkia tavaroita ja sitä sälää, jos ne pitää siivota silmistä pois? Tuosta sinun esimerkistä päätellen ei. Ja itse asiassa olen huomannut vähän saman ilmiön meillä kotona. Eteisen piirongin päälle kertyy jatkuvasti sälää, jota vieraiden tullessa siivoilen pois. Usein niistä menee monet suoraan roskikseen. Mutta en vaan jostain syystä ole voinut laittaa niitä heti roskiin, vaan ensin niitä on pitänyt säilytellä siinä esillä pari viikkoa. Argh.
Tunnistan saman. Ja tein samaa. Meiltäkin löytyi noita siivousläjiä. Ja vintillä oli neljä vuotta purkamattomia muuttolaatikoita, jotka vein sitten suoraan kirpparille, kun en ollut kaivannut niistä mitään. En yhtään mitään. Eikä edelleenkään ole aavistustakaan, mitä niissä oli.
Tässä kohtaa muutamakin teoria. Hilloamisteoria, jonka mukaan ikään kuin oikeutetumpaa on poistaa tavaraa vasta tietyn hilloamisajan jälkeen, ei heti. Sekä ryhtymisteoria, jonka mukaan ei ole mitään järjellistä suhdetta jonkun asian tuijotteluun ja siitä seuraavan ketutuksen ja lopulta sen hoitamiseen käytetyn ajan välillä.
Meillä ei juuri nyt ole valtavasti ylimääräistä tavaraa. Yksi laatikollinen pieneksi jääneitä lastenvaatteita odottaa pois myymistä ja mun vaatekaapissa on vielä joitain ehkä-vaatteita, ja eteisen lipastossa on elektroniikkaromua joka pitäisi setviä, mutta muuten olemme kohta maalissa.
Me olemme pitkään pyrkineet välttämään kompromisseja, ja luopuneet vanhasta uuden tieltä. Eripariastioita meillä ei ole ollut koskaan – yhteen muuttamisen jälkeen tuplakappaleet vietiin kierrätykseen. Nykyiset astiat on ostettu saatu vähän kerrallaan, valitsimme ajattoman sarjan jota on helppo täydentää.
Meistä kumpikaan ei pidä tavarasta, ja olemme jo pitkään olleet tarkkoja siinä, mitä kotiimme päästämme. Lahjatkin olen surutta laittanut kiertoon (paitsi mieheltä huomenlahjaksi saamaani itse puhallettua maljakkoa, eli näitä poikkeuksia löytynee jokaisesta taloudesta), jos ei ole ollut mieluinen.
Lapsille on monta lahjan antajaa, mutta olemme rohkeasti esittäneet toiveita pitkäikäisistä, kestävistä lahjoista. Mutta tuleehan sekin aika, kun junarata tai legot eivät enää kiinnosta.
Oma kompastuskiveni on ollut vaatekaapin täyttäminen, miehen erilaiset harrastusvälineet. Itse olen tehnyt vaate- ja kenkäosteluun ryhtiliikkeen, jonka toivon pitävän. Mies saa ostella harrastusvälineitä, kunhan keksii niille paikan.
Mulla on käytössä yllättävän vanhoja vaatteita. Ei sentään teini-iästä, mutta esim. farkkutakkini on 15 vuotta vanha, ja lempijakkuni 8. Viikonloppuna puen juhliin ylleni iltapuvun, jonka ostin 2003.
Vaatteita voi myös muodistaa. Itse en ole sitä vielä tehnyt, mutta tavoitteena on ruveta hyödyntämään enemmän ompelijan palveluita.
Kuulostaa hyvältä tilanteelta, onneksi olkoon!
Minä aina vaan meinaan tuunata jotain, mutta lähes aina ne jäävät tekemättä. Ompelijan käyttö on hyvä idea, hyödytte siitä molemmat.
Mulla on nahkakenkiä vuodelta 1994, eikä edelleenkään ole syytä niistä luopua. Ne on olleet jo monta kertaa muodissa. Edelleen priimakuntoiset ja mukavat. Ja elävä muisto Espanjan vuodesta. Kunpa useamminkin saisi vastaavia pitkän linjan tuotteita.
Olen todennut viime vuosina, että paras keino tavaraähkyn vähentämiseen on ainakin minulle ollut se, että rahavarat ovat olleet välillä vähissä ja mahdollisuus uuden ostamiseen on kerta kaikkiaan pienentynyt. Kun rahat on tiukalla miettii todella tarkkaan tarvitsenko esim. koriste-esineitä jne. Olen mieluummin laittanut nekin vähät irtoavat rahat esim. lasten harrastuksiin.
Myös hankittavien asioiden listoja olen käyttänyt. Pyrin hankinnoissa laittamaan asian ensin listalle ja miettimään ensin tarvitsenko todella ko. tavaraa.
Muuten vielä noista vanhoista vaatteista… naureskeltiin kerran töissä, kun mulla oli vuonna 1992 ostetut talvisaappaat jalassa… Käytän ko. saappaita muutaman kerran vuodessa esim. hameen kanssa, mutta koska ovat klassisen malliset, laadukkaat ja hyväkuntoiset käytän niitä edelleenkin varmaan vuosia. Hyvin säilytettyinä kestävät mulla varmaan loppuiän.=)
Myös jostain vuosikymmenen alusta ja olevia juhlavaatteita on kaapissa, käytän niitä aika ajoin kun ovat kumminkin mieluisia ja mahtuvat hyvin päälle.
Vaatteita hankin tarpeeseen, nykyään tarvitsen todella vähän, koska työskentelen kotona ja muuhun liikkumiseen/asiakaskäynteihin sopivia vaatteita on riittävästi.
Kyllä myös minun mielestäni nuo elämäntilanteiden vaihtumiset aiheuttavat ylimääräistä tavaraa, varsinkin kun samoihin tilanteisiin usein liittyy aikapula. Esim. lasten ollessa pieniä (tai vähän isompiakin) ei aikaa kaikkeen vaan tahdo löytyä tai muuton jälkeen hommaa on niin paljon että ei vaan jouda. Aika aikaansa kutakin, mutta ehtiihän näitä raivausprojekteja tehdä. =)
Tärkeintä oivallus itselle on ollut tuo harkinta kaikessa uuden (tai myös käytetyn ) tavaran hankinnassa. Aina mietintä ennen ostamista, niin usein toteaa, että ko. tavaraa ei oikeasti tarvitse.
Meillä ei onneksi ole juurikaan liikaa tavaraa – ei sitä näin kahden aikuisen taloudessa hurjasti kerry. Jossain vaiheessa oli aika paljon teininä kertynyttä koristekrääsää ja sen sellaista, mutta siitä olen hankkiutunut aika hyvin eroon.
Toki on tullut tehtyä joitakin hutiostoksia, varsinkin vaatteiden suhteen. Onneksi lähinnä kirppiksiltä ja second hand -liikkeistä, mutta kuitenkin. Esim. hameita mulla on käyttöasteeseen nähden vieläkin turhan monta, mutten ole niitä ainakaan toistaiseksi kierrättänyt eteenpäin, sillä jokainen on mielestäni hieno ja mahtuu päällekin. Katson kyllä säännöllisin väliajoin vaatekaapin läpi, ja jos tuntuu että jotain hametta ei tule pidettyä, niin eteenpäin se lähtee.
Suurin tavarankerryttäjä meillä on valitettavasti hyvää tarkoittavat sukulaiset. Jouluna ja muiksikin lahjoiksi on tullut mukeja, kahvikuppeja, kynttilöitä, pöytäliinoja ja ties mitä tuikkuastioita, vaikka yritän ennen jokaista juhlatilaisuutta oikein erikseen sanoa, että ei astioita eikä koristeita kiitos. Aineettomissa lahjoissa olisi niin paljon kaikkea mitä olisi kiva saada (teatteri- ja elokuvalippuja, lahjakortteja, vaikka lahjoitus hyväntekeväisyyteen), mutta kun jotkut tuntuvat vieläkin ajattelevan, että lahja joka ei ole tavara, ei ole ”kunnon lahja”. Olisin mieluummin kokonaan ilman lahjojakin, kuin saisin näitä turhakkeita!
Ei tällaisia turhan tavaran sukulaisia onneksi montaa ole, mutta muutamankin vuoksi olen saanut tuskailla, mitä ihmettä teen itselle täysin tarpeettomilla tavaroilla, varsinkin kun puolison mielestä kaikkia lahjaksi saatuja ei edes saa lahjoittaa eteenpäin tai myydä. Jos se olisikin vain minusta kiinni, niin voisin olla tiukempi ja kerta kaikkiaan kylmästi poistaa kotoani turhakkeet.
Ikuisuusongelma on siis se, miten ilmaista kohteliaasti mutta päättävästi, etten halua tavaralahjoja, ellen itse erikseen jotain sano toivovani. Ei varmaan auta muu kuin jatkaa yrittämistä. Auttaisikohan, jos kehuisin merkitsevästi saamiani kivoja ja hyviä aineettomia lahjoja?
Ei auta, valitettavasti. Harva meistä ymmärtää vihjailuja, siksi suora puhe on ainoa, mikä tepsii – jos tepsii sekään.
Joidenkin mielestä lahjatoiveiden kertominen on epäkohteliasta, ja se saattaa johtaa loukkaantumiseen. Itse olen tämän riskin ottanut (ja se on pari kertaa toteutunut), mutta jokaisen kannattaa punnita itse, kumpi on pienempi paha: loukkaantunut lahjan antaja vai turha tavara.
Mun mielestä lahjanantamisetiketti olisi jo tarpeen päivittää vastaamaan nykyistä yltäkylläisyyttä. On ihan hölmöä, että ihmiset ostavat velvollisuudentunnosta toisilleen tavaraa, jota harva haluaa vastaanottaa. Lahjaa ei kuitenkaan kehtaa olla antamatta, eikä siitä kehtaa kieltäytyä, ja vielä vähemmän sen suhteen kehdataan esittää toiveita.
Olen törmännyt sellaisiinkin, ettei edes ”Ei lahjoja” -toivetta kunnioiteta, koska ”eihän se nyt sitä ihan oikeasti voi tarkoittaa”…
Joo, näitä on kyllä nähty, että ”ei lahjoja” tarkoittaa joillekin, että ”hankittiin sulle/teille nyt kuitenkin tää”.
Kieltämättä ois hyvä idea vähän päivittää näitä lahjanantokäytäntöjä!
Meillä teknologiakehitys on tuonut tarpeettomia tavaroita. Musiikkia saa ostettua suoraan koneelle tai kuunneltua Spotifyssa, leffat saa katsottua Netflixista ja kirjatkin saa sähköisinä. Ei ole enää tarvetta säilyttää CD:itä, DVD:itä ja kirjoja fyysisinä kappaleina viemässä tilaa. Näistä olen pikkuhiljaa päässyt eroon.
Toinen on se, mitä muutkin ovat tuoneet esille. Eli oma tyyli muuttuu eikä vanhat vaatteet/tavarat ole enää mieleen. Ja tietysti ”vääränlaiset” lahjat. Olen nyt onneksi saanut sovittua melkein kaikkien kanssa, että joko minulta kysytään mitä haluan lahjaksi tai annetaan lahjaksi esim. ravintolakäynti tai lahjakortti. Ei ainakaan tule turhaa tavaraa nurkkiin pyörimään, kun meidän pienessä kämpässä ei ole tilaa edes nurkissa. 🙂
itse en ole luopunut levyistäni. Tykkään niistä läpysköistä 🙂 DVD-kokoelmasta voisi ehkä osan lahjoittaa, mutta on tiettyjä juttuja joista en kyllä luovu. Toisaalta levyskä on vain yksi hyllynpätkä kirjahyllyssä, joten valtavaa tilaa ne eivät vie nytkään.