Pienten lasten vanhemmilla on dilemma: tietyssä iässä jälkikasvu alkaa suoltaa piirustuksia, askarteluja ja ties mitä omin käsin väsättyjä aarteita kuin liukuhihnalta. Jos lapselta kysytään, ne ovat kaikki parhaita eikä niitä saa missään nimessä hävittää. Useimmat vanhemmat haluavat myös säästää jotain, mutta mitä, paljonko ja miten? Tätä pohditaan eri puolilla internetiä tasaisin väliajoin, viimeisin lukemani tuskittelu löytyi Y Tu Mama Tambien -blogista.
Tätä tavarafilosofista kysymystä voisi lähestyä moneltakin kannalta. Olennaista tässä on mielestäni perspektiivi: mitä ja ketä varten piirustuksia säästetään. Itse säästän niitä siksi, että arvelen että joskus hamassa tulevaisuudessa on hauskaa palata siihen aikaan kun lapset olivat pieniä ja fiilistellä niitä aikoja. Piirustukset havainnollistavat oivallisesti pienen lapsen kehitystä. Ensin se piirtää pelkkää sotkua, mutta vähän ajan päästä selviä ihmishahmoja. Ajattelen näitä muistoja säilytellessäni ensisijaisesti itseäni, mutta voi olla että lapsestakin on aikuisena hauskaa nähdä, millainen hän oli lapsena.
Kun tavoitteena on säilöä muistoja, laatu ratkaiseen. Tämä on fakta, joka todella kannattaa sisäistää siinä vaiheessa, kun lapsen tekeleitä alkaa arkistoida. Muutama piirustus havainnolistaa asiaa aivan yhtä tehokkaasti kuin 70 erillistä paperia. Yksittäisten muistoesineiden määrä ei lisää muistojen intensiivisyyttä tai laatua. Tämä on hyvä pitää mielessä jatkuvasti. Juuri tässä hetkessä voi tuntua siltä, että ei mitenkään pysty päättämään mistä kaikista luopuisi, joten parempi säästää kaikki. Mutta silloin on epäselkeän ajattelun vallassa, mikä onneksi menee ajan myötä ohi. Muutaman vuoden päästä on yhdentekevää, onko säilytettyjä piirroksia kymmenen vai kaksikymmentä.
Mielestäni aikuisen kannattaa myös käyttää omaa harkintaansa sen suhteen, mitä valitaan säilytettäväksi. Lapsen mielestä tarroja täyteen liimattu A4-arkki voi olla suurin aarre maailmassa, mutta itse mietin asiaa siltä kannalta, kertooko piirustus jotain lapsen kehityksestä tai ajattelusta. 30 vuoden päästä se tarra-arkki ei kerro mitään (paitsi että tarroja oli ja niitä liimailtiin), mutta omin käsin piirretty perhepotretti kuvaa sekä sitä, millaiset taidot sen ikäisellä oli, että sitä miten lapsi on maailmaa ympärillään hahmottanut.
Tältä pohjalta käytännön toteutus menee jotenkin näin: Ensin päätetään, mikä on se määrä tilaa, jonka on valmis käyttämään lapsuusmuistojen säilyttämiseen. Se voi olla laatikko, mappi, kansio tai joku muu sopiva tila. Minä olen ostanut pahvisen ”riipparin”, siis sellaisen laatikon jossa ikään kuin roikkuu yksittäisiä taskuja. Joka taskussa on vuosiluku, ja kyseisen vuoden piirrokset laitetaan siihen taskuun. Tämä on mielestäni erittäin siisti ja helppo tapa, ja yhteen laatikkoon mahtuu monen vuoden tuotokset. (Jotkut ehdottavat valokuvaamista ja kaiken heittämistä pois, mutta minusta se olisi hirveän hankalaa. Ensin pitää kuvata, sitten siirtää kuvat jonnekin, sitten nimetä ja arkistoida, sitten ottaa varmuuskopioita. Ei ei. Helpompaa on vain säästää ne parhaat työt sellaisinaan. )
Kun säilytystila on rajattu, ruvetaan karsimaan. Harva lapsi antaa heittää taidettaan roskiin, joten salaisuus on ajoituksessa. Itse teen niin, että annan piirustusten kerääntyä pinoksi lastenhuoneen pöydälle, ja sitten vähin äänin poistan sieltä papereita säännöllisin väliajoin, yleensä muutaman kerrallaan. Kertaakaan ei ole käynyt niin, että muksu olisi äkkiä alkanut kaivata jotain vanhaa työtään, sillä innostuksen kohteita tulee jatkuvasti uusia. Kun jokin oikein hieno teos syntyy, se yleensä pannaan näytille jääkaapin oveen. Siellä ei kuitenkaan ole kuin kaksi tai kolme kerrallaan, joten näyttely vaihtuu aika ajoin. Hienoimmat siirretään säilytyslaatikkoon. Niitä vähemmän keskittyneesti huitaistuja syheröitä laitan paperikeräykseen tasaiseen tahtiin. Toistaiseksi tämä systeemi on toiminut erittäin hyvin. Isompien lasten kanssa voi varmasti myös jo neuvotella järkevästi, ja he voivat itsekin osallistua päätöksentekoon.
Säästettävien teosten taakse kirjaan vähintään vuosiluvun, mutta yritän laittaa myös pienen kuvauksen mistä on kyse. Niitä ei nimittäin muista puolen vuoden päästä millään. Jos tarkoitus on säästää muistoja, selventävät tekstit parantavat kokemusta varmasti.
Tällä menetelmällä kotimme taidekysymys on toistaiseksi pysynyt hallinnassa. Tiedän, että monet pohtivat tätä samaa, joten olisi kiva kuulla millaisia muita systeemeitä olette kehittäneet.
Hei, meillä on portaikossa tauluseinä, jossa on kehystettynä valokuvia, printtejä ja muutamia lasten tekemiä maalauksia. Kehystetyt työt ovat ”parhaimmistoa”. Esillä on myös muutama savi-, kipsi- ja käsityö. Esillä olevat työt ovat mielestäni hienoja ja ne ilahduttavat minua päivittäin. En edes halua vaihtaa niitä muihin. Ei niin hienoja -töitä on kasaantunut jonkin verran siihen varattuun laatikkoon. Olen yrittänyt karsia sitä säännöllisesti. En tiedä onko laatikko ollenkaan tarpeellinen, koska hienoimmat työt ovat esillä ja niistä tykkää koko perhe.
Tuo on hyvä systeemi, silloin niistä parhaista töistä on tosiaan iloa jatkuvasti. Minäkin ilahdun kun katselen niitä hienoimpia, mutta pienillä tulee sitä suttuosastoakin runsain määrin. Sitä karsin aina kun lapsen silmä välttää.
Wau, kuinka rationaalista! Meillä on kaikki vaan sullottu kahteen kaappiin ja varmaan kun se tulee täyteen, aletaan täyttämään kolmatta. Tosin koulusta ei enää tule yhtä paljon askartelutöitä kuin päiväkodista. Haaveilen että järjestän ne kaikki + valokuvat jos jään joskus vuorotteluvapaalle…
Tekisi mieli sanoa, että olet onnellisen optimismiharhan vallassa 😉 🙂
Mutta vakavasti puhuen minulle oli tärkeää että on joku rajattu alue jonne noita säilötään. Muuten riskinä on se, että ei tule tehneeksi mitään karsintaa, jos periaatteessa kaikki on mahdollista säilyttää. Nyt tuo laatikko asettaa rajat, joiden sisällä on pysyttävä.
Tämä menee ohi postauksen aiheen, mutta on samaa teemaa – ja tässä voi näppärästi hyödyntää sitä muistokansiota.
Ideana olisi todella kiva ostaa lapsen syntymäviikolla muutama lehti linjalla ”Me Naiset – 7 päivää – Tekniikan maailma” ja antaa ne sitten 30-vuotislahjaksi.
Itse en ole koskaan muistanut, kun olisi ollut syytä – sitä on ollut tavalla tai toisella niin tohkeissaan.
-ölköl-
Joo, oikein hyvä idea. Olen kuullut myös siitä, että ostetaan kyseisen vuoden ”Best Hits” tms levy, jossa on kyseisen vuoden eniten radiossa soineet biisit. Tulee hauskoja nostalgiatrippejä ainakin vanhemmille sitten parinkymmenen vuoden päästä… 😀
Minä ostin meidän seudun sanomalehden, kun lapsi syntyi. Juuri sillä ajatuksella, että on kiva isona katsoa, mitä maito maksoi ja mistä puhuttiin. Näihin lehtiin kannattaa vaan kanteen laittaa joku lappu tai muu merkintä, muuten ne tosi helpolla lentää roskiin, kun ei tajua että tämä on SE lehti. Vaikka meilläkin lehti on spesiaalikomerossa, silti se on meinannut vahingossa lähteä roskiin.
Joo, olen saanut lahjaksi joskus vastaavaa. NIiden kanssa saa olla tarkkana, on meinannut menna keräykseen meilläkin!
No tää oli oikein hyvä teksti, kiitos!
Mä luulen, että itselleni näitä eniten kyllä säästän – haikeudella voin sitten palata aikoihin, jolloin lapsen kömpelöt siilit (jotka esittelin Instagramissa) saivat itkemään päiväkodin pihalla.
Lapsi on kyllä perinyt multa sen hamsteriuden, että ne tarratyötkin pitäis säästää jne.
Se siili oli todella liikuttava!
Täällä lapsi haluaisi myös säästää kaiken. Mutta koska se tuottaa taidetta koko ajan lisää, se unohtaa vähitellen niitä vanhempia juttuja. Niitä voi sitten vähin äänin heittää pois. Eli hilloat aikasi ja viskaat menemään.
Todella hyvä idea toi kansio, jossa on joka vuodelle oma taskunsa! Pitää ehdottomasti muistaa tää sitten myöhemmin kun tulee ajankohtaiseksi 🙂 Tähän mennessä kotiin on kulkeutunut lähinnä sukulaislasten piirrustuksia. Niidenkin poisheittäminen tuntuu jotenkin pahalta, vaikka tietää, että tekijä on varmasti tehnyt monia muitakin hienoja kuvia jotka vanhemmat sitten säilöö muistoina 🙂
Sukulaisten piirustuksia säilön siihen samaan laatikkoon, mikäli ne ovat lahjoja lapsille. Muuten niitä ihaillaan aikansa ja sitten laitetaan roskiin. Tai siis paperikeräykseen.
Kuulin vastikään myös todella pitkälle viedystä systeemistä, jossa on mappi, joka päällystetään kauniilla kankaalla, varustetaan vuosiluvulla ja sisällä on muovitaskuja jolloin yhtäkään taideteosta ei tarvitse reijittää. Kuulostaa äärettömän hienolta ja minulle aivan liian työläältä menetelmältä. Jos ei ole luontaisesti taipuvainen askarteluun eikä superjärjestelmällinen, niin tuo riippari on todella hyvä ratkaisu.
Meille tuli aikanaan päiväkodista juuri tuollaiset koristellut kansiot, joissa oli muovitaskut. Ne on kyllä kivat edelleen muistoina. Joka kevät saatiin sen vuoden kansio kotiin muistoksi. Siellä oli piirustukset, askartelut, synttärikortit ja valokuvat synttäreiltä ja muista päiväkodin juhlista.
Ystävän perheessä on muistojen säilyttämiselle myös muutama muu ihana tapa. Isoisä tekee vuosittain syntymäpäiväksi kuvakirjan, jossa on valokuvia ja muistoja vuoden varrelta. Äiti tekee lapselleen syntymäpäiväkirjeen, jossa kirjoittaa lapselleen mitä sen vuoden aikana on tapahtunut, mitä hän on oppinut ja muita mukavia muistoja. Minusta molemmat ihania tapoja joista jää arvokkaita muistoja kivassa muodossa.. Harmittaa, kun en itse ole saanut aikaiseksi ja liian monta arvokasta asiaa on jo päässyt unohtumaan.
Tämmöisiä tarinoita kun kuulee, tulee hiukan riittämätön olo… No, lohduttaudun sillä, että suurin osa vanhemmista ei yllä tuolle tasolle, joten voin nukkua yöni rauhassa 🙂
En minäkään ole kyennyt. Elämä on. Nukutaan siis hyvin molemmat, olemme varmaan kuitenkin tarpeeksi hyviä
Plop. Tämä oli vakuuttava teksti. Päätin oitis unhoittaa ajatukseni piirrosten valokuvaamisesta ja noudattaa tätä. Kiitos.
Ole hyvä! En ole koskaan uskonut tuohon kuvaamiseen. Kuka niitä kuvia oikeasti joskus jaksaisi katsoa? Niitä riippareita saa ainakin Stockalta.