Tein eilen uudenvuodenpäätöksen. En suunnittele tälle vuodelle yhtäkään raivaushanketta, kirjahyllyn karsimista tai minimalismipeliä. En aloita tammikuussa ainuttakaan kodinparannusprojektia, en listaa korjattavia asioita, enkä yritä opetella yhtäkään uutta rutiinia elämääni helpottamaan. En haasta itseäni pukeutumaan, syömään tai siivoamaan millään uudella tavalla.

Olen välipäivinä lukenut Minimalismi-kirjaa, ja tullut siihen tulokseen, ettei minulla ole mitään liikaa. Minä pidän tavaroistani. Teemu Kunto kirjoittaa, että hänellä on yhteensä noin 500 esinettä huonekalut mukaanlukien. Totesin, että minulla on moninkertainen määrä joka ikisessä huoneessa, ja se ei haittaa yhtään. Itse asiassa omistan monia tavararyhmiä, joihin kuuluu jopa satoja yksittäisiä kappaleita: kirjoja, vaatteita, astioita, joulukuusenkoristeita… Niin että kotimme tavaroiden kokonaislukumäärä lasketaan varmaan kymmenissä tuhansissa.

Otetaan nyt vaikka ne joulukuusenpallot. Mielestäni niitä on juuri sopivasti. Miksi luopua yhdestäkään? Ne viettävät noin 350 päivää vuodesta pahvilaatikoissa vintillä. Eivät ole tiellä, eivät vie arvokasta säilytystilaa miltään muulta – mitä muuta siellä säilyttäisin, ellen juuri joulukoristeita? Rakastan joulukuusta, rakastan kauniita palloja, eikä minua haittaa, että kuusen koristaminen ja purkaminen vie yhteensä kokonaisen työpäivän. Se on kaksi puolikasta päivää vuoden aikana, ja lopputulos on ihana. Ihanuudet syntyvät harvoin ilman aikaa ja vaivaa.

Ilana Aallolla on hauska sanonta, että jos sotku ei haittaa, se ei haittaa. Tämä on totta. Meillä on kutakuinkin siistiä. Ne ”sotkut”, joita ehkä löytyy, eivät haittaa. Kirjahyllyssä on kirjoja, joista voisi luopua. Mutta niin oli viime vuonna ja sitä edellisenäkin. Eivät ole haitanneet niin paljon, että olisin jaksanut asialle tehdä mitään. Päätin, että koska ne eivät näköjään oikeasti häiritse mielenrauhaani, miksi ottaa asiasta enää minkäänlaisia paineita. Tai mistään muustakaan. Komero ei ole järjestyksen mallikuva, mutta en laita sen siivousta millekään tehtävälistalle. Siivoilen kun sille päälle satun, jos satun. Voi olla, että siivousfiilistä ei tule koko vuonna, mutta ennakoin, että jossain vaiheessa keväällä vastaan tulee tentti, jota pakoillessa parin hyllyn järjestäminen alkaa tuntua loistavalta idealta. Toisaalta jos ei tule, niin sitten minulla on sotkuinen komero. En anna senkään häiritä mielenrauhaani.

Minulla on siis juuri sopivasti tavaraa, sopivilla paikoilla kodissamme. Kaikkea on tarpeeksi. Mitään ei ole niin paljon liikaa, että karsiminen parantaisi elämänlaatua. Viinilasit tosin eivät oikein meinaa mahtua kaappiinsa, mutta meillä ei olekaan yläkaappeja keittiöissä. Niiden puuttuminen on virhe, jonka voi korjata. Tyhjä tila katonrajassa ei suinkaan ole itseisarvo, vaan arkkitehdin idea, jota ei ole pakko noudattaa. En missään nimessä luovu laseistani, vaikkei niille ole ollut käyttöä vuoteen. Jonain päivänä riittävän iso osa suomalaisista on rokotettu, ja sitten juhlitaan taas, hurraa!

Lopetan myös ostolakkoprojektin, kapselikaappiajatuksen olen jo aiemmin hylännyt. Niin kauan kun vaatteet mahtuvat kaappiin, niitä ei ole liikaa. Näistä vaateasioista kirjoitan kyllä lisää myöhemmin. Kokonaisuudessaan kyse on lopulta siitä, että tavaroiden karsiminen, raivaaminen ja vimmainen järjestely on hyvä ja tarpeellinen asia silloin, kun nuo tavarat jollain tavalla hankaloittavat tai häiritsevät elämää tai mielenrauhaa. Jos taas tavarat määrästä riippumatta eivät aiheuta sen kummempia tuntemuksia, niille ei tarvitse tehdä mitään. En kärsi kotihäpeästä, koska en vietä vieraideni kanssa aikaa siellä komerossa, en kärsi tilanpuutteesta, tukkeutuneista kulkureiteistä enkä mistään muustakaan. Tavarani tuottavat minulle pääsääntöisesti pelkkää iloa sekä määränsä että laatunsa puolesta.

Sen sijaan erilaiset projektit, hankkeet ja tehtävälistat alkavat tuntua turhalta painolastilta. Tähän saakka olen aina innostunut kaikenlaisista projekteista ja tavoitteista, ja listat ovat tapani järjestää sekä ajatuksia että elämää yleisesti. Mutta nyt on tullut sellainen tunne, että koti on hyvä juuri näin, ja ne puutteet joita siinä on, hoituvat sitten kun hoituvat. Ehkä meillä on vuoden päästä makuuhuoneessa verhot, mutta koska tässä on nyt mainiosti pärjätty reilu vuosi ilmankin, näen ettei aiheesta ole syytä ottaa sen enempää stressiä. Ei ole pelkoa, että asia unohtuisi mielestä, vaikkei sitä olisikaan erikseen kirjoitettu johonkin tehtävälistaan. Sen sijaan tehtävälista saattaa aiheuttaa tekemättömien töiden painetta. Miksi luoda sellaista itse itselleen?

Kuten huomaatte, aion aloittaa vuoden 2021 kuin vasikka kevätlaitumella. Ajattelin jatkaa samalla tyylillä koko vuoden. Entä te, hyvät lukijat? Miltä tällainen radikaali ratkaisu kuulostaisi? Ei yhtäkään projektia, ei lainkaan karsimista, ei milliäkään maritusta? Ollaan vaan, ja nautitaan siitä mitä on. Siivotaan kun huvittaa, ja jos vastaan tulee selkeästi tarpeeton tavara, poistetaan se ilman sen kummempaa seremoniaa. Kuka on mukana?