Teimme Katrin kanssa uuden podcastin eilen, aiheena Marie Kondo ja hänen menetelmänsä. Podcast on vielä editointipöydällä, mutta se ilmestyy tänne heti kun tulee valmiiksi.
Palasin Konmari-kirjan pariin valmistautuessani podcastiin ja totesin, että pitäisi oikeastaan lukea se uudelleen. Kirja on täynnä asiaa, erilaisia virkistäviä näkökulmia sekä hyviä vinkkejä, joita en tietenkään enää kaikkia edes muista. Kertaus tekisi terää, vaikkei mitään valtavaa raivausprojektia olekaan juuri nyt käsillä. Kirjaa selatessa pisti silmään Marien tapa jaotella raivattavat asiat. Vaatteet muodostavat yhden kategorian, kirjat yhden, paperit yhden ja sitten vielä muistoesineet ja muut tunnepitoiset tavarat. Suunnilleen kaikki muu menee ”komono” -osastolle, eli sekalaisten tavaroiden joukkoon.
Tässä kohdassa epäilen, että kyseessä täytyy taas olla jokin kulttuuriero. Jos itse alkaisin jakaa raivattavia tavaroita omiin kategorioihin, niin keittiötarvikkeet muodostaisivat oman osastonsa ilmiselvästi. Siis kaikki se, mikä ei ole syötävää: astiat, aterimet, säilytysastiat, leikkuulaudat, tarjottimet, servetit, essut, keittiöpyyhkeet, tiskirätit, korit, kipposet ja kupposet sekä kaikki ne välineet, joita erilaisten ruokien valmistamiseen tarvitaan. Väitän, että keskiverto perheessä tämä kategoria sisältää helposti satoja yksittäisiä esineitä. Laskekaa vaikka huviksenne, kuinka monta esinettä on normaalissa vetolaatikostossa, sanotaan nyt vaikka nelihenkisessä perheessä.
Konmarissa ei juuri astioista puhuta, vaikka täytyyhän japanilaisillakin olla niitä. Kenties siellä tyyli on minimalistisempi ja säilytystilat pienempiä, mutta käsittääkseni astiat ja keittiöesineet on yksi sellainen ryhmä, jonka parissa ainakin suomalaisilla ammattiraivaajilla riittää työsarkaa. Toinen kategoria olisi liinavaatteet. NIihin luen kuuluvaksi kaikki kodin tekstiilit mattoja ja verhoja lukuunottamatta. Normiperheessä näitäkin kertyy, siis ihan pakostakin, jos nukkujia on enemmän kuin kaksi. Oma pyyhehylly pursuilee, koska siellä on perintöpyyhkeitä kaukaislta opiskeluajoilta ja sitten myöhemmin lahjaksi saatuja uudempia. En tiedä ilahduttavatko ne kaikki niin suuresti, mutta toisaalta miksi heittää hyvä ja käyttökelpoinen pois, varsinkin jos se ilahduttaa jota kuta muuta perheenjäsentä.
Alan epäillä, että Marie Kondon asiakkaina on erilaista porukkaa, kuin esimerkiksi tämän blogin lukijoina. Tavaroiden määrät ja niihin liittyvät ongelmat tuntuvat nimittäin välillä vähän kaukaisilta. Podcastissakin mainitsen, miten yksi hyvä vinkki on, ettei anna äidin osallistua raivaamiseen. Mielestäni vinkki on erittäin hyvä, mutta kertoo myös siitä, että asiakkaan täytyy olla verrattain nuori, ja mahdollisesti perheetön. En osaa kuvitella, että sanotaan nyt vaikka noin nelikymppisen tarvitsisi edes mainita äidilleen raivaamisesta, saati sitten päästää hän mitenkään osallistumaan. Sen sijaan olen kyllä nähnyt, kuinka aikuiset lapset eivät anna vanhempiensa luopua nostalgisiksi koetuista tavaroista.
Jos lukijoissa on ammatijärjestäjiä, niin olisi kiva kuulla mielipiteitä näistä tavararyhmistä ja niiden raivaamisesta! Ja tietysti teidän kaikkien näkemyksiä – onko kukaan muu aprikoinut näitä kulttuurieroja?
Juu, juuri tuo kulttuuriero oli yksi häiritsevimpiä asioita kirjassa. Toki esim. vaatteisiin tuo ”tuottaa iloa” -ajattelu sopii hyvin, mutta meillä ainakin on miljoonittain neutraaleja tavaroita, joihin tuota ei voi käyttää. Kirja on selkeästi kirjoitettu suurkaupungin citysinkulle, kirjassahan moneen kertaan mainittiin ”huone” eikä ”asunto” ja jos kotona ei tehdä muuta ruuan eteen kuin keitetä teetä, eipä niitä keittiövälineitä montaa ole.
Tavaroita, jotka eivät tuota iloa, mutta on pakko omistaa, on mm. luistimet. Lapset eivät erityisesti tykkää luistelusta, mutta sitä on liikkatunneilla pakko tehdä, joten luistimet on oltava. Itse muistan ihan kauhulla omasta lapsuudestani ne tuskaisat luistelutunnit liian pienissä luistimissa, enkä anna samaa kokemusta omille lapsilleni. Tuskan vähentäminen ei varsinaisesti ole sama asia kuin ilon tuottaminen.
Samatan joku teräskattila ei nyt erityisemmin tuota iloa mutta paha niitä on karsia samaan tapaan kuin vaatteita. Paita voi jääd pitämättä, koska väri on väärä/se on jo kulahtanut/pituus on väärä, mutta kattila on vain kattila. Se harvemmin vaihtamalla paraneekaan. Paistinpannut jo ovat asia erikseen: ne ovat yksilöitä, kuluvia tuotteita ja ajan myötä kehittyviäkin.
Tässä on selvästi sellainen ilmiö, joka on alkanut Japanissa, ja sitten kirja on käännetty ja kirjailija on lähtenyt markkinoimaan teostaan muualle maailmaan. Siellä tuleekin vastaan aivan erilaisia elämäntyylejä, joihin japanilainen filosofia ei sellaisenaan istu. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö niitä oppeja voisi soveltaa muuallakin, mutta yksi yhteen toteuttaminen ei onnistuu. Olisi kiva saada kirjasta käännös joka on tehty suoraan japanista eikä englannista, ja jossa ”käännettäisiin” myös näitä kulttuurieroja.
Ilman muuta täytyy olla niin, että kirja on tarkoitettu lähinnä nuorille kaupunkilaisille – ja että he, jotka kokevat siitä edes jollakin tavalla hyötyvänsä, ovat niin ikään kaupunkilaisia. Ajatuskin siitä, että esimerkiksi maaseudulla tai saaristossa siivottaisiin latoja tai vajoja Konmari-menetelmällä on hykerryttävän absurdi. Siellähän on pakostakin tarve- ja varautumisajattelu etusijalla. Kuvitelkaa nyt, millaista olisi jos isäntämies ajattelisi: ”Tuottaako tämä vetotalja minulle iloa? No, ei nyt juuri, eikä sitä ole onneksi pariin vuoteen tarvittukaan – mutta on se kyllä surkean tarpeellinen kapine silloin, kun joku onneton kaupunkilainen taas ajaa jäisellä tiellä ojaan. Entäs tämä letkunkiristin? Uppopumppu? Raudoitusvänki?” jne…
Aivan absurdi ajatus, ja hyvin kitetyttää miten kaikkia juttuja ei vain voi siirtää kulttuurista ja kontekstista toiseen noin vain. Ehkä tuota voisi kuitenkin soveltaa kaupunkilaisarkeen sillä lailla, että mihin kaikkeen kaupunkilaisen täytyy varautua? Ehkä aivan kaikkeen ei kuitenkaan tarvitse, vaikka selkäytimestä tulisikin impulssi toimia niin.
Muistaakseni joku kirjan taustaan paremmin perehtynyt kertoi Kondon kirjottaneen kirjan pääasiassa nuorille aikuisille Japanissa, koska siellä on tapana asua kauemmin vanhempien luona kuin Suomessa. Se selittää keittiötavaroiden puutteen, kommentin äidin osallistumisesta ja maininnat huoneesta eikä asunnosta. Tästä syystä itse en kaikkia ajatuksia täysin suoraan siirtäisi esimerkiksi suomalaisen maalaiskunnan lapsiperheiden arkeen. Joitakin periaatteita kyllä voi soveltaa, esimerkiksi itse ajattelin hankkia rikkoutuneen munakellon tilalle sellaisen, jonka ulkonäkö saa hymyilemään. Kun tämä tavara on jokatapauksessa mielestäni meillä tarpeellinen, miksei se samalla voisi olla iloa tuottava eikä yhdentekevän tylsä. 🙂
Kondon ajatuksissa on paljon hyvää, sitä pitää vain vähän muokata omaan ympäristöön sopivaksi. Itselleni tuo ilahduttaminen on ollut hyvin silmiä avaavaa, ja helpottanut monesta tavarasta luopumista.