Oletteko huomanneet sellaista, että jos on kovasti jotain tärkeää tekemistä, alkaa yhtäkkiä kiinnittää huomiota ihmeellisiin yksityikohtiin? Minulle käy aina niin. Jos on joku projekti, joka on ehdottoman pakko saada tehtyä johonkin päivään mennessä, alan siinä sivussa huomioida kaikenlaisia epäkohtia kodissamme. Olen tällä viikolla tullut siihen tulokseen, että keittiön laatikot olisi aivan välttämätöntä tyhjentää ja pestä, suorastaan syväpuhdistaa. Aterinlokerikko on aivan hirveä, kaikki kolot ovat täynnä murusia ja muuta roskaa. Kattilalaatikon pohjalla on tahroja. Kaappien ovet pitäisi jynssätä. Astioiden järjestyskään ei ole optimaalinen.
Luulen, että tuo on joku sellainen aivojen yritys päästä tekemästä sitä mitä pitäisi. Tuollainen siivoustyö on sellaista, mikä ei juuri ajatustoimintaa vaadi. Hyvin rentouttavaa siis, ja sikäli stressaavina aikoina houkuttelevaa. En silti rupea jynssäämään ennen kuin muut työt on tehty.
Asia jossa taas kiire aiheuttaa sokeutta, on minun kohdallani jääkaappi. Koko alkuvuoden olen suoriutunut ruokajätteen vähentämisestä aika hyvin. Jotain pientä välillä syntyy, mutta en ole pitkiin aikoihin joutunut heittämään varsinaisia ruoantähteitä roskiin. Viime viikonloppuna havahduin siihen, että vihanneslaatikko ei enää sisältänytkään sitä mitä luulin, vaan käyttökelvottomaksi menneitä kasviksia. Kasvikset on se heikko kohta muutenkin. Jos laariin jää yksi yksinäinen punajuuri, niin arvaahan sen, mitä sille käy. Huonosti. Nyt oli vain käynyt huonosti aika monelle muullekin. Hävetti kyllä kantaa niitä biojätteeseen. Näköjään käy helposti niin, että jos mielessä pyörii muita asioita, ruokasuunnittelu jää tekemättä. Tässä on kyllä taas ryhdistäytymisen paikka.
Yhdelle siivousurakalle annoin periksi tällä viikolla. Lakaisin parvekkeen lattian. Se kuulostaa yksinkertaiselta mutta on oikeasti inhottava ja vaivalloinen homma. Lattian puurallit pitää nostaa yksi kerrallaan pystyyn ja sen jälkeen niiden alta lakaistaan kaikki vuoden aikana kertynyt kuona. Rallit ovat painavia ja tänä vuonna todella likaisia, noen ja siitepölyn peittämiä. Ennen kuin kaikki on saatu ylös, täytyy siirrellä tavaroita syrjään, mm. iso säilytyslaatikko ja painava ruukku. Tavallaan tämän voisi jättää tekemättä, koska eihän se tauhka näy sieltä ritilöiden alta mihinkään. Mutta jos lattiaa ei kerran vuodessa lakaise, siellä tosiaan alkaa helposti elää ötökkäyhteiskunta jos toinenkin, eikä se ole kiva ajatus.
Tulipahan kuitenkin tehtyä. Pesin myös parvekkeen laidat, jotka meidän tapauksessa ovat maalattua peltiä. Mietin pitkään, mikä pesuaine olisi tarkoitukseen paras, ja päädyin lopulta laminaatti- ym. lattioiden pesuaineeseen. Se irrottikin likaa hyvin. Viimeinen vaihe – joka on vielä tekemättä – on puurallien peseminen päältäpäin. Parvekkeella ei voi tällä hetkellä kävellä paljain jaloin ilman että jalkapohjat muuttuvat mustiksi. Pesu vain täytyy ajoittaa niin, etteivät ohikulkijat saa likavettä niskaansa. Se on sotkuista puuhaa, josta yritän tällä kertaa selvitä varsiharjalla. Tähän asti olen jynssännyt juuriharjalla mutta katsotaan tulisiko riittävän puhdasta vähän fuskaamalla.
Oletteko huomanneet, että sotkut pistävät silmään pahiten juuri silloin kun ei oikeastaan ehtisi siivota?
Mitä? Oletko saanut suoritettua yliopisto-opinnot huomaamatta aiemmin tätä kerran sen nyt kuitenkin tunnistat? Kyllä, se on ihan todellinen ilmiö ja sen nimi on prokrastinaatio eli lykkääminen. Se on yleisempää opiskelijoilla kuin muulla väestöllä (sisältäen toki koulutetutkin) eli taipumus useimmilla ei aiheuta haittaa enää opintojen jälkeen.
Jokainen tietää, että lenkin välttelyyn on paljon tekosyitä. Tenttiin lukeminen voittaa senkin, koska sitä voi vältellä esimerkiksi lenkille menolla! 😀
Hmmm. Mistähän päättelit että huomaan tämän vasta nyt?
Niin tuttu ilmiö! Olen lykkäämisen kuningatar.
Kun pitäisi tehdä työjuttuja, keksinkin, että vaikka mitä pitäisi siivota.
Kun pitäisi siivota, alkaa vaikka reseptikansioiden järkkääminen tuntua maailman tärkeimmältä ja kun pitäisi tehdä jotain niinkin kivaa kuin järkätä vaikka juhlat, käytän kamalasti aikaa kaikenmaailman toimintalistojen kirjoitteluun, tarjottavien suunnitteluun ja muuhun turhaan, että varsinaisiin juhlavalmisteluihin jääkin sitten kamalan vähän aikaa.
Varsinkin siivoaminen on hankalaa. Kaikkein vaikeinta on se aloittaminen. Ja kun saa aloitettua, on hankalaa myös pysyä kiinni niissä oikeasti olennaisissa toimissa, kuten tiskeissä tai imuroinnissa. Kummasti alkaa houkuttaa kaappien järkkääminen tai just se lusikkalaatikoiden syväpuhdistus, vaikka tiedän täysin, että ne on ihan turhia juttuja siihen hetkeen.
Olen huomannut, että pakko on paras motivaattori. Itsensä täytyy vain pakottaa olemaan se vastuullinen (aikuinen?) ihminen ja hoitaa hommat.
Siihen ei vain ole oikein mitään helppoa tietä. Kurjaa se on, sitä ei käy kieltäminen.
Olen luonnostani luova ja mukavuudenhaluinen. Kaikkein kamalinta on se, että jokin homma on pakollista. Teen vaikka mitä siivousprojekteja tai muita juttuja niin kauan, kun se ei tunnu pakkopullalta, mutta kun yhtäkkiä onkin pakko, kaikki motivatio katoaa ja hommien välttely ja lykkäys alkaa.
Tähän varmaan liittyy kiinteästi se, miksi ystävän luona siivoaminen on oikeastaan ihan jees, mutta omassa kodissa samojen hommien tekeminen on tuskastuttavaa.
Hassua miten kaikki tällaiset asiat alkavat pistää silmiin juuri nyt. Toistaiseksi en ole sortunut siivoamaan mitään typerää oikeiden töiden kustannuksella, mutta hyviä ideoita keksi kyllä jatkuvasti. Musta vähän tuntuu, että me kaikki ollaan mukavuudenhaluisia pohjimmiltaan 🙂
Tuttua varsinkin opiskeluaikana. Jos muuten asuntoni oli sekaisin kuin mikä, koska vietin paljon aikaa kaikkialla muualla kuin kotona, niin vaativien tenttien lähestyessä asunto kyllä kiilsi uunia ja roskiskaappia myöten 😀
Edelleenkin käy noin, tosin harkitsen jo opiskeluiden aloittamista työn ohella, tulisi suursiivous tehtyä nykyistä useammin 🙂
Kaksi kärpästä samalla iskulla? Opinnot ja kiiltävä koti! Koska onhan ne tentitkin sitten joskus tehtävä….
Mulla on tähän voimavaralähtöisempi ajatuskuvio, kaikki se muu häsääminen ennen varsinaiseen asiaan ryhtymistä on valmistautumista. Mitä vaativampi homma sitä enemmän tarvitsen aivotonta aikaa ennen aloitusta. Ja sitten kun aloitan, homma sujuu, koska olen antanut itselleni luvan valmistautua rauhassa!
Tuossa on erittäin hyvä pointti, on totta että aivotyö käy joskus parhaiten samalla, kun tekee jotain fyysistä. Oma kokemus on, että ajatus jotenkin vapautuu, kun pintapuolinen keskittyminen on kohdistettu johonkin vähemmän tärkeään ja helppoon tekemiseen, kuten vaikka siivoamiseen. Hyvä että muistutit tästäkin puolesta.