Varmaan jokainen, joka on koskaan todella raivannut mitään, tietää sen tunteen: mitä jos kuitenkin tarvitsen tätä joskus? Minä ainakin tiedän. Se on se fiilis joka tulee väistämättä aina jossain vaiheessa raivausurakkaa vastaan. Komerosta tai laatikosta löytää jotain, mille ei ole ollut käyttöä vuosiin. Mutta tavara on ehjä ja toimiva, eli sen paikka ei ole roskiksessakaan. Sitten siinä alkaa aprikoida, kannattaisiko sitä kuitenkaan laittaa kierrätykseenkään. Entä, jos tuleekin vastaan tilanne, jolloin tavaraa tarvittaisiin? Silloin harmittaisi ihan älyttömästi, että toimiva kapine oli toimitettu pois.
Minulle käy näin esimerkiksi vaatteiden kanssa. En ole pitänyt jotain t-paitaa tai hametta vuosikausiin, mutta en laita sitä poiskaan. Onhan kyseessä kiva ja käyttökelpoinen vaate. Jos siitä luovun, keksin taatusti seuraavalla viikolla asun, johon juuri se hame olisi sopinut. Tai entäpä erilaiset askartelutarvikkeet? Pussillinen kangastilkkuja tuntuu roskalta, eikä niille ole tilaa. Mutta mitä jos lapsi keksii heti huomenna ruveta koristelemaan purkkeja kangaspaloilla? Jos nämä heitän, askartelut jäävät tekemättä ja pettymys valtaa pienen mielen.
Kuuntelin erästä kodinraivauskirjaa äskettäin, ja siellä käsiteltiin tätä samaa asiaa. Kirjoittajalla oli vain tähän ongelmaan täydellinen ratkaisu: joskus harmittaa, voi voi. Vaikka minäkin olen kirjoittanut kirjan raivaamisesta, tämä ratkaisu tuntui aivan mahtavalta, tuoreelta ja järkevältä. Minä olen tottunut järkeilemään asian loppuun saakka, ja pyrin välillä perustelemaan itselleni viimeiseen saakka, miksi en koskaan tulisi kaipaamaan raivattua tavaraa uudelleen. Mutta asian voi ajatella toisinkin. Joskus tosiaan heittää pois sellaista, minkä poistamista katuu myöhemmin. Se on normaalia. Se ei ole vaarallista. Sitä sattuu kaikille. Siitä pääsee yli.
Muistelen edelleen sitä yhtä vauvan leikkimaton alkuperäistä säilytyspussia, jonka heitin jossain raivaamishöyryssä roskiin. Tajusin vasta myöhemmin, että heittäminen oli typerää, sillä leikkimatto on todella hankalan muotoinen esine säilytellä. Mutta arvatkaa mitä – puuttuvasta pussista huolimatta onnistuin säilyttämään tuonkin tavaran kohtuullisen järkevästi yhdeltä lapselta toiselle, ja vielä myymään sen eteenpäin naapurille. Samoin olen joskus haikaillut pois lahjoitettujen keittiötavaroiden perään. Olisihan ne voinut myydäkin, ja saada ehkä hyvän hinnan. Todellisuudessa näillä asioilla ei kuitenkaan mitään merkitystä. Säilytyspussi olisi saattanut olla kätevä, mutta sinne meni, voi voi. Olisihan ne haarukat voinut myydäkin, mutta enpä saanut aikaiseksi, joten voi voi. Poistin jotain ja kaduin sitä myöhemmin, mutta selvisin silti.
Tämän tajuaminen on helpottavaa. Vaikka jotain joskus kaipaisikin, harvoin kyseessä on niin ihmeellinen tavara, että sen korvaaminen olisi aivan mahdotonta. Jos hallussasi on sata vuotta vanhoja valokuvia, niitä ei ehkä kannata ensimmäisenä olla lykkäämässä jätepaperin sekaan. Mutta kun kyse on sellaisesta arkipäivän sälästä, jota saa kaupasta uutta, on turha jäädyttää raivausprojektia vain siksi, että pelkää tarvitsevansa jotain myöhemmin. Hyvin usein käy niin, että uutta tarvetta ei koskaan tule. Sille on nimittäin hyvä syy, miksi jokin on ollut ilman käyttöä vuosikaudet. Esine on oikeasti tarpeeton.
Tätä ei siis pidä tulkita niin, että kehottaisin heittämään pois ja sitten ostamaan uutta tilalle. Sen sijaan kehotan rauhallisin mielin luopumaan sellaisesta, jota ei oikeasti tarvitse. Jos vastaan tulisi yllättäen aivan poikkeuksellinen tilanne, korvaavan tavaran luultavasti löytää joko lainaamalla, vuokraamalla tai ostamalla. Siis JOS sellainen tilanne nyt edes tulisi vastaan. Jos kaappisi ovat tukossa, koska säilytät kaikkea varmuuden vuoksi, kokeile tätä lähestymistapaa. Tyhjän tilan saaminen kaappeihin vaatii pientä riskinottoa. Voi olla että myöhemmin kaduttaa, mutta sellaista se on.
Oletteko te joskus katuneet raivattuja tavaroita?
Olen todellakin kaivannut kolmea UFFiin heittämääni jakkupukua. En vieläkään pysty käsittämään, miksi vein ne sinne. Yksi oli vaaleankelta-valko ruudullista villakangasta ja chanel tyylinen helminappeineen, yksi oli musta, jonka blazerissa oli peblum-vyötärö ja yksi oli hopeanväristä prokadikangasta. Tänä keväänä hopea on taas suuri hitti vaatteissa ja sitä yläosaa olisi voinut pitää farkkuihin yhdistettynä. Kaikki olisivat olleet erittäin ajankohtaisia edelleen ja varsinkin juuri nyt. En ole varma pääsenkö tästä koskaan yli 😀
Lisäksi muistelen suurella kaipauksella viimeisen muuton yhteydessä roskiin heitettyä tyttäreni tekemää tarhataideteosta, jossa oli auringonkukkia sormiväreillä maalattuna. Se oli ihan älyttömän hieno viisivuotiaan tekemäksi. En todellakaan ymmärrä, miksi heitin sen pois. Onneksi on pari vanhaa valokuvaa, jossa se näkyy kehystettynä seinällä.
Minulle ei sovi todellakaan minkään tyyppinen konmarittaminen. Toivottavasti koko roskiinheittelybuumi menee äkkiä ohi.
Tuttu tunne. Minulle on käynyt samantapainen munaus. Silloin kun on heittämässä pois arvovaatteita, pitäisi harkita vielä toisenkin kerran. Itsekin olen sitä mieltä, että ylenmääräinen konmaritus voi viedä hakoteille.
Joskus sitä tekee älyttömiä päätöksiä. Noita lapsuuden maalauksia ei saa takaisin, mutta onneksi teillä on siitä kuvia! Toisaalta kuulostaa siltä, että nuo kadotetut vaatteet menevät siihen kategoriaan, että harmittaa mutta siitä voi selvitä hengissä 🙂
Yleensä en ole jäänyt mitään kaipamaan. Mieleen ei tule yhtäkään pois heittämääni/antamaani/myymääni tavaraa, jonka haluaisinkin takaisin.
Yhtenä päivänä tässä tosin ihmettelin, että olenko tosiaan heittänyt kaikki ylioppilaskorttini menemään, kun en niitä mistään löydä. En nimittäin ollenkaan muista heittäneeni niitä pois! Mutta eipä meillä ole kovin montaa paikkaa missä ne voisivat olla, enkä ole niitä löytänyt, niin kai sitten olen heittänyt. Mutta niin, oikeastaan en niitä kortteja tarvitse. Onhan niistä yo-juhlistakin jo kohta 20 vuotta…
Niin siis sikäli tavallaan kaduttaa tuo ylioppilaskorttien pois heittäminen, että en muista heittäneeni niitä pois ja olisin halunnut tehdä sen poisheittämisen jotenkin tietoisemmin, fiilistellä kortit viimeisen kerran ja hävittää sitten. Mutta ei tämä nyt suurta surua aiheuta.
Mä aloin tietysti välittömästi pohtia, missä kaikki ylioppilaskortit ovat. Ei harmainta aavistusta! Olen melko varma että ne ovat JOSSAIN, mutta missä – siinäpä kysymys. Toisaalta tämä on juuri niitä asioita, että tavallaan niitä voisi olla kiva joskus katsella, mutta ehkä kerran viidessä vuodessa suunnilleen. Ja ilmankin pärjää.
Jäin itsekin miettimään olenko koskaan heittänyt pois jotain, mitä olisin oikeasti kaivannut myöhemmin. Ehkä joskus päässyt asia juolahtamaan mieleen, mutta sitten olen omista kaapeista löytänyt jonkin vastaavaan hommaan sopivan tavaran.
Itselläni on ei-niin-suosittujen vaatteiden kanssa systeemi: ensin sinne takariviin, sieltä ylähyllylle ja sieltä varastoon. Jos en ole tällä välillä kyseistä vaatetta kaivannut, sen voi laittaa eteenpäin.
Useimmiten kaapeista löytyy jotain sopivaa. Tämä on etuna siinä ettei ole minimalisti, aina löytyy jotain. Noiden vaatteiden kanssa minulla on nykyisin sellainen systeemi, että takarivissä ei enää ole hirveästi vaatteita odottamassa, mutta jos alkaa näyttää siltä että jokin vaate ei koskaan poistu hyllyltä käyttöön, on aika harkita tarkasti sen oikeutusta viedä tilaa kaapissani.
Yhtä kirjaa olen kaivannut, vaikka se on selvästi vanhentunut, sillä kukaan ei enää tee kenkälaatikkoon aineistoarkistoaan. Umberto Eco: Oppineisuuden osoittaminen…
Tämän voi tulkita niinkin, ettei minulla ole kovin paljon tavaraa (paitsi niitä kirjoja), mene ja tiedä.
Yhden puuttuvan kirjan kanssa pystyy elämään. Jos omistaa vain vähän, ei ole tarvetta juuri raivatakaan.
Minä kaipaan: isoäitini hopeaista sormustinta. En tiedä, mikä mielenhäiriö minulla oli joskus nuorena aikuisena. Olin muistaakseni saanut parinsadan kilometrin kyydin toiselta paikkakunnalta lapsuudenkotiini ikäiseltäni tuttavalta, joka ei ollut aiemmin käynyt luonani. Hän näki sormustimen ja sanoi keräilevänsä sormustimia, ja että tämä tässä on tosi hieno. Koin ehkä jotakin kiitollisuudenvelkaa (ja häpeää kovin täydestä huoneesta) ja menin siinä sanomaan, että no jaa, jos keräilet, niin kai minä voin sen sulle antaa.
Ikinä en ole löytänyt niin hyvää, juuri minun sormeeni sopivaa sormustinta, ja ompelen käsin melko paljon, joten olisin sitä kyllä tarvinnutkin. Ja kaiken kukkuraksi se oli todella kaunis, kukkakaiverruksin koristeltu.
Mikä tarina! Tuollaiset kyllä harmittavat. Minusta tässä on myös kyse sellaisesta tavarasta, jonka tunnearvoa ei voi korvata. Minä en muista vastaavaa heittäneeni, mutta voin eläytyä tuohon tunteeseen kyllä. Minullakin on muutama sellainen muistotavara, josta luopuminen olisi todella vaikeaa.
Niinpä. Ja muistan vielä sen hetken, kun sain sormustimen isoäidiltäni, käsityöpuolen ammattilaiselta. Se oli hänellekin rakas, mutta ompelu oli häneltä jäänyt. En kerta kaikkiaan käsitä itseäni, miten olen saattanut olla niin törppö. En minä kovin monia asioita harmittele, varsinkaan tavaroihin liittyviä, mutta tämä harmistus kyllä tuntuu kulkevan mukanani, ihan taakkana. Surettaa. Ja kun minä onneton en edes muista, kuka oli se, jolle menin sormustimen antamaan. Joku silloinen opiskelukaveri, mutta muuta muistikuvaa ei ole.
Mulla oli teini-iässä (eli reilu 15 vuotta sitten) käytössä tädin vanha 70-luvun villakangastakki. Jostain ihmeen syystä jossain vaiheessa annoin sen pikkusiskolleni. Pikkusisko sitä aikansa käytti ja laittoi eteenpäin. Ja sitä takkia olen haikaillut vuosikausia! Vaikka en tiedä, mahtuisinko enää siihen ja olisiko se enää edes kiva. Mutta edelleen harmittaa.
Eikö ole toisaalta hassua, miten jotain tuollaista voi jäädä haikailemaan? Vaikka tosiaan on epäselvää, olisiko siitä enää edes käyttöön. Ihmisten tavarasuhteet on kyllä mielenkiintoisia.
Hetken aikaa olen saattanut haikailla jonkun poisraivatun tavaran perään, mutta useammin on käynyt niin että mietin miksi jotain tavaraa olen pyöritellyt vuodesta toiseen ennen kuin olen saanut sen poistettua kodistani. Niin paljon turhaa energiaa on tuhlautunut siihen.
Minulla on sama kokemus, että enemmän ihmettelee sitä, miksi jotain on säästänyt, kuin sitä miksi jotain on poistanut.
En ole haikaillut, päinvastoin. Olen antanut ja myynyt tavaroitani niin ahkerasti netissä, että olen unohtanut jo varmaan 80% eteenpäin laittamistani tavaroista. Puhelimen ja tietokoneen kuvista on tullut vastaan tavaroita, joita en enää edes muistanut omistaneeni. Kun vielä toimeentuisi poistamaan loputkin kuvat, ei tulisi enää näitäkään flashbackeja 🙂 .
Olen ottanut tavaksi poistella kuvia silloin, kun muuten vain harhailisi päämäärättömästi netissä. VAikka bussissa tai muuten odotellessa. Periaatteessa niille olisi tilaa, mutta minua ärsyttää tarpeettoman säästäminen, vaikka se olisikin digitaalisessa muodossa.
Olen poistanut valtavan määrän tavaraa, mutta vain yhtä jälkeenpäin harmitellut. Muita tavaroita ei oikeastaan eden muista. Lenttupannu oli kaapissa vuosia käyttämättä ja lopulta laitoin sen pois. Lapsella ilmenikin ruoka-aineallergioita ja nykyään joudun itse tekemään pinaattiletut ym. Lettupannu oli onneksi helppo hankkia uudelleen. Entä jos-tavaroista voi olla vaikea luopua, mutta todennäköisempää on, ettei niitä tule koskaan tarvitsemaan tai ne on helppo korvata jollain muulla.
Lettupannu on hyvä esimerkki tavarasta, joita saa onneksi kaupasta lisää. Kuten melkein kaikkea muutakin.
Tässä on tullut jo melkoisia tarinoita poistetuista muistoesineistä, mutta uskaltaisin väittää että suurin osa ongelmaksi asti hillotusta tavarasta menee kuitenkin kategoriaan ”tavara jota saa tarvittaessa lisää vaikka heti”. Eli vaikkapa keittiövälineitä tai suhteellisen tavallisia vaatteita ja asusteita. Painekattiloita tai vähän vanhahtavan mallisia neuletakkeja.
Olen itse kokenut tämän saman ahaa-elämyksen pari vuotta sitten. Pieni ”no nythän sitäkin olisi voinut käyttää”-harmi ei ole mitään verrattuna siihen ärsytykseen mitä aamutohinoissa jaloissa tulvivat tavarat aiheuttavat. Että se on sitten voi voi. Aika vähän niitä tilanteita oikeastaan tulee, koska tunnen jo oman elämäntyylini aika hyvin. Ei minusta tule kirjailtujen peplum-helmojen käyttäjää. Ikinä. Ja jos tulisikin, harmi siitä että että minulla ei ole tietynlaista vaatetta on kuitenkin aika lailla käsiteltävissä oleva harmi. Tai jos olisinkin voinut pukea hiekkalaatikolle kymmenen vuotta vanhan takkini joka onkin nyt maailmalla jossain, se on voi voi.
Mutta niinkuin sanoit, tuo on ollut itsellenikin aika mullistava ajatus.
Minä ainakin olen sellainen varautuja, että ajatus luopumisesta on joskus vaikea. Sama juttu matkalle lähtiessä, yritän aina ottaa kaiken mahdollisen mukaan. Iso oivallus oli, että ei haittaa jos jotain unohtuu, useimmista Suomen kaupungeista saa kyllä kaikkea sellaista, mitä normaalissa elämässä voi tarvita. Ei myöskään ole vaarallista, jos joskus joutuu ostamaan ylimääräisen särkylääkepakkauksen tai lapselle jonkun vaatteen. Murehdin tätä aina, ennen kuin tajusin että ensinnäkin niin tapahtuu todella harvoin, ja vaikka tapahtuisikin, maailma ei kaadu. Sama juttu näitten kotiraivausten suhteen.
Minulla ei oikeasti ole melkein muuta kuin perintötavaraa, josta paljon on myös uniikkia (esim.taide), ja se tekee poistamisesta tunnesyistä useinkin vähän hankalaa. Tosin en koe raivaamiselle kovin paljon tarvettakaan. Harmitukset ovat minulle enemmän liittyneet siihen, että tietämättä on tullut tehtyä joitakin typeriä päätöksiä kuolinpesäraivauksissa, ihan semmoisia klassisia mokia. Juuri eilen näin antiikkiliikkeen ikkunassa yli 600 euron hintalapun esineessä, jollainen arvottomaksi arveltuna taannoin joutui ties minne. Mutta täytyy oppia ajattelemaan, että se on vain maallista. Jos ei itse siitä esineestä tykännyt eikä sille suurta arvoa nähnyt, niin miksi jonkun toisen mielipide asiasta olisi oikeampi? Tämä kysymys tietysti menee jo vähän filosofian puolelle…
Tunnistan tämän! Siis ajatus siitä, että jokin saattaisi olla arvokas, ja sitten tuo harmi niissä tilanteissa, kun jokin sitten oikeasti paljastuukin arvokkaaksi, eikä siitä ole osannut pyytää oikeaa hintaa. Tämä liittyy siihen, että ihmiset yleensä inhoavat tappion tekemistä, myös silloin kun kyseessä on vasta mahdollisuus. Se pois annettu tavara olisi VOINUT tuottaa rahaa, ja mieli tulkitsee menetetyt rahat tappioksi. Useimmiten ei tule ajatelleeksi, että ei ole sanottu olisiko ostajaa löytynyt, ja olisiko hinta lopulta ollut niin korkea.
Olen lahjoittanut ihan kamalasti kaikkea, enkä kadu mitään. Joidenkin tavaroiden kohdalla olen kyllä jälkikäteen tuntenut pieniä ahdistuksen pistoja, että miksi piti antaa se ilmaiseksi, kun olisi pitänyt yrittää myydä… Mutta aika harvoin sitäkään. Sen sijaan harmittelen nyt sitä, että menin kai heittämään paperinkeräykseen nipun origamiohjeita. Harrastin aikoinaan taittelua ja monet kerrat mietin, kannattaako niitä ohjeita säästellä ollenkaan, kun en kuitenkaan enää aktiivisesti tee niillä mitään. Ilmeisesti muuton yhteydessä lopulta heitin ne pois, koska en enää löydä niitä mistään. Ja kappas, nyt harmittaa ihan vietävästi, sillä ohjeissa oli mm. pari erityisen kivaa mallia, eikä juuri niitä löydä netistä mitenkään helposti. Perustelin ohjeiden hävittämistä itselleni aikanaan juuri sillä, että nettihän on ohjeita ja malleja pullollaan… no onhan se, eikä siitä paljoudesta löydä mitään yhtä tiettyä. 🙁