Puhutaan iästä. Tämän päivän Hesarissa (sivuilla C2-C3) kerrotaan eläkkeelle jääneestä rouvasta, joka sai yhtäkkiä viisi vuotta sitten herätyksen päästä ylimääräisestä tavarastaan eroon. Projekti jatkuu kuulemma edelleen. Kommenteissa puolestaan heitettiin ilmoille ajatus, että ensimmäiset 40 vuotta ihminen kerää tavaraa ja seuraavat 40 yrittää päästä niistä eroon. Hesarin jutussa taas todettiin, että eläkeikä on hyvä hetki ruveta raivaamaan, silloin nimittäin on sille hyvin aikaa.
En tiedä on tuo 40 todellinen vai ilmasta tempaistu luku, mutta jokin pieni totuus tuossa lienee. Kun mietin omaa historiaani, ensimmäiset kymmenen vuotta omilleen muuttamisen jälkeen meni lähinnä siihen, että hankki lisää tavaraa. Osittain tarpeeseen, sillä elämä ja tarpeet muuttuivat aika tiheään. Osittain ihan vain hankkimisen ilosta, etenkin sen jälkeen kun töihin mentyä oli oikeasti rahaa ostaa kaikenlaista.
Juuri nyt tuntuu siltä, että kaikki tarpeellinen on jo hankittu, mutta omaisuutta hiotaan vähitellen kohti optimaalista. Määrä ei välttämättä hirveästi muutu, mutta esineet vaihtuvat pikkuhiljaa sellaisiksi, mistä on aina haaveillut. Mutta iskeekö minuun muutaman vuoden päästä sellainen pakottava tarve hankkiutua kaikesta eroon? Epäilen että ei.
Minusta tuntuu, että olen esimerkiksi tuohon Hesarin jutussa esiintyvään naiseen verrattuna sellaista erilaista ikäpolvea, jolla ei ole ollut tarvetta säilyttää aina kaikkea. En ole elänyt niukkuudessa enkä sellaisessa tilanteessa, ettei olisi periaatteessa mahdollista saada kaikkea mitä haluaa. Ehkä siksi en tunne tarvetta säästää tavaroita varmuuden vuoksi, tai jotenkin automaattisesti. Pikemminkin päinvastoin. Koska elän sellaista tasaisesti karsivaa elämäntyyliä, veikkaan etten eläkkeelle jäädessäni havahdu siihen, että talo on täynnä turhaa. Uskoisin, että omaisuus on silloin määrällisesti melko sama kuin nytkin, tai jopa pienempi.
Mutta jos on tottunut elämään säästäen kaiken, silloin tuo saattaa ollakin juuri noin. Jossain vaiheessa tulee mieleen, että mihin minä tätä kaikkea tarvitsen, ja sitten alkaa suuri raivaus. Olettaisin, että silloin on jo takana ainakin parikymmentä vuotta sellaista elämää, jossa tavaroiden pohtiminen ei ole ollut mitenkään päällimmäisenä mielessä.
Hieman aihetta sivuten: olen nyt kuunnellut Marie Kondon kirjaa ja olen edelleen sitä mieltä että sen lähestymistapa on kiehtova. Mutta epäilen, että suomalaisen ja japanilaisen kulttuurien välissä on tiettyjä muureja. Kun Marie sanoo, että raivaaminen pitäisi suorittaa kerralla, hän ei varmaankaan ole käynyt normaalissa suomalaisessa omakotitalossa, jossa on vielä liiteri, autotalli, vintti ja kellari, ja lisäksi 100-200 neliötä asuintilaa. Ei sellaista raivata yhdellä istumalla, ei mitenkään. Ajatelkaa nyt, tyhjennetään esimerkiksi kokonaisen omakotitalon vintin kaikki tavarat ulos ja aletaan yksi kerrallaan miettiä, säilytetäänkö vai ei. Tuohon ei yksi päivä riitä millään, vaan tarvittaisiin ainakin viikko. Jos tyhjentäisin kokonaan meidän vinttiKOMERON, niin saattaisin selvitä siitä 12 tunnissa, olettaen että saisin työskennellä täysin keskeytyksettä yhteen putkeen.
Ja sitten on vielä se, mistä Hesarissakin mainittiin: mitä niille tavaroille sen jälkeen tehdään. Marie ei tälle paljon ajatuksia tunnu uhraavan, hän puhuu vain roskapusseista. Mutta ei normaali suomalainen voi vain kantaa kaikkea roskiin, vai voiko muka? Sen sijaan pitäisi miettiä, miten esineet voi kierrättää asianmukaisesti, mitä voi myydä ja mitä lahjoittaa ja minne. Ja sitten vielä tehdä se kaikki. En siis ihmettele hetkeäkään, että Hesarissa mainitulta rouvalta on kulunut projektiin jo viisi vuotta, ja edelleen on raivattavaa.
Muuttaminen asunnosta toiseen on sikäli hyvä juttu, että silloin on MAHDOLLISUUS raivata turhaa pois. Itse muutin ok:sta kaksioon, ja tein pari vuotta raivaustöitä. Istuin takan edessä, luin vanhoja kirjeitä yms ja osan poltin, osan säästin. Tuollainen vaatii aikaa, tunne-elämä aktivoituu muuton myötä myös.
Kivasti kirjoitat 🙂
Kondon kirja varauksessa!
Kiitos 🙂
Muutto on mahdollisuus – tässäpä olisi mahtava iskulause jollekin raivaus/muuttofirmalle. Mutta todella, jos on aikaa niin olet ihan oikeassa.
Olin niin tyytyväinen tuosta Hesarin jutusta, vaikka se aika perushuttua olikin. Usein unohtuu, ettei tämä raivausteema ole kaikilla mielessä ihan päällimmäisenä. Eniten minua puhutteli tämä virke, jonka jutun rouva sanoi mielipiteenään: ”– juuri suurten ikäluokkien pitäisi viimeistään nyt herätä ylenpalttisen tavaramääränsä karsimiseen.”
Jutussa ei vielä mainittu perinnönjakojen kerrannaisvaikutusta, eli monet suurten ikäluokkien edustajat ovat perineet vanhempansa (ja mahdollisesti myös näiden naimattomat sisarukset), eli kämppään saattaa olla jemmattuna monen perhekunnan omaisuus. Itse olen selvitellyt paria kuolinpesää viime vuosina, ja eniten turhauttaa se, ettei edes silkkaa roskaa ole karsittu ajallaan. Koen myös jotenkin itsekkäänä sen, ettei peruslaadukasta tavaraa, jota on omaan käyttöön aivan liikaa (tyypillisimmin astioissa) ole laitettu kiertoon tarvitseville – kuka tarvitsee esim. kahdeksan sarjaa (arki)aterimia tai viisi samankokoista kattilaa?
Tiedostan kyllä, että tämä on sukupolvikysymys – se, että olen aloittanut karsintani jo reippaasti alle nelikymppisenä, ei johdu niinkään minusta kuin olosuhteiden muuttumisesta.
Perinnöt todella lisäävät tavaran määrää. Se on ihan oma kokonaisuutensa, ja mitä vauraampi edellinen sukupolvi, sitä enemmän sitä perintöä jää. On kieltämättä hyvin huomaavaista tyhjentää kotiaan jo ennalta, mutta toisaalta en tiedä onko se ihmisen velvollisuuskaan. Nimittäin jälkipolvethan voivat vaikka tilata roskalavan pihalle, ja kipata kaiken sinne.
Mutta luulen että tässä on myös sukupolvikysymys, koska meidän vanhempien vanhemmat esimerkiksi eivät ole tottuneet ollenkaan karsimaan mitään. Ei ole ollut tarvetta. Mutta me 70-luvulla ja sen jälkeen syntyneet ollaan jo herätty siihen, että tasainen karsiminen on tarpeen ettei omaisuuteensa huku.
Tuosta sukupolvikysymyksestä tuli mieleen että tosiaankin tämä tavaroiden ”ylenpalttisuus” on itse asiassa aika uusi asia.
Olen itse 60-luvulla syntynyt ja muistan että ainakin vielä 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa ei ollut vielä tälläistä tilannetta että tavaraa on liikaa (kaikilla). Ei silloin suurimmalla osalla ihmisiä ollut edes varaa ostaa ylenpalttisesti tavaraa…
Ja sitten kun yhtäkkiä onkin varaa ostaa ja siihen yhdistetään tämä aikaisempi ajattelutapa että tavara käytetään loppuun asti alkaa tavaraa kertyä.
Mun omat vanhemmat on varmaan tuota sukupolvea joka ei ole tottunut karsimaan mitään, joten itsellä on varmaan tätä kasvatusta. Huomaan koko ajan että ei niistä opituista tavoista poisoppiminen niin helppoa olekaan. =)
Voisiko ajatella, että meidän lapsille sitä karsimiskykyä tulee jo omasta takaa, kun me heidän vanhempinaan olemme jo raivaamisen aloittaneet. Lapset oppivat silloin erilaisia taitoja kuin mitä sinun ja vielä minunkin ikäpolvet. MEidän lastemme on muutenkin opittava erilaisia taitoja, sillä vielä 90-luvulla ei ollut nettikauppoja, joista tavaraa tulee yhdellä klikkauksella.
Elämänkaaripsykologia oli parikymmentä vuotta sitten pinnalla. Tony Dunderfeltin kirjan moni on lukenut. Letkautukseni oli yleinen huomio ja ympäristöä tarkastelemalla johdin päätelmään, että jakauma väestössä lienee normaali, jossa mean on lähellä keskiarviota. Vanhemmat kuolevat, velka on maksettu, lapset lähtevät ja jättävät täydet varastot.
Olen keskustellut kavereiden kanssa, että nuoremmassa polvessa on kasvamassa erilaisesti ajatteleva sukupolvi.
Minusta siinä kommentissasi oli kuitenkin ihan hyvä havainto. Siksi se jäi mieleen pyörimään ja aiheesta kirjoitin. On jännä nähdä, millainen suhde meidän lapsillamme on aikanaan tavaroihin ja omaisuuteen.
Olen samaa mieltä kyllä tuossa noin 40 vuodessa jokin totuus on… tai ainakin itsellä on käynyt noin.
Oikeastaan mulle tuli herätys 2005, olin silloin juuri 40 täyttänyt ja aloimme rakentaa omaa taloa. Rakennusaikana asuimme vuokra-asunnossa, koska vanha kämppä oli myyty pois. Asunto oli pienempi kuin aikaisempi asunto, joten pakkasimme osan tavaroista varastoon vuodeksi. Sen vuoden jälkeen aloin miettimään että jos olin tullut toimeen ilman niitä varastoituja tavaroita vuoden, voisinko tulla toimeen ilman niitä jatkuvasti.
Muutimme uuteen taloon ja varastokin tyhjennettiin yhteen huoneeseen. Mulla meni yli vuosi ennen kuin sain sen tavarakasan selvitettyä eli sortattua säilytettävät ja poistettavat. Tosin muuton jälkeen oli aika paljon muutakin puuhaa, joten se ehkä selityksenä.
Raivattavaa kyllä riittää edelleen vaikka olemme asuneet tässä talossa jo kohta 9 vuotta… 😉
Kulutuskäyttäytymisestäni olen nyt jälkeenpäin huomannut sen että varsinkin silloin kun lapset oli pieniä en ”ehtinyt” paljon hankintoja miettimään, ostin mitä mieli teki ja tarpeelliseksi katsoin.
Hyvä herätys on minulla myös ollut se että taloudellinen tilanne on meillä ollut välillä työttömyysjaksojen takia ollut tiukka , joten sen vuoksi hankintoja on täytynyt miettiä. Nyt koen että olen aika hyvin tasapainossa ja raivaaminen jatkuu luultavasti loppuiän.
Uudesta sukupolvesta olen osin samaa mieltä, osa nuoremmasta sukupolvesta vaikuttaa olevan kulutuskriittisiä ja osa taas sitten jotain muuta. Johtuu varmaan osin myös kotoa saaduista opeista.
Omille lapsille olen yrittänyt opettaa myös tätä kriittisyyttä tavaran haalimiseen, tosin olen sitä mieltä, että sitä on vaikea ulkoa tuoda ihmiselle, oma kiinnostus asiaan tarvitaan. Esimerkkiä voi näyttää ja kertoa miten itse asian kokee.
Minun mielestä siinä Kondon kirjassa puhutaan, että tavarat pitää jakaa niin kauan alalajeihin että pystyy käymään (ala)lajin tavarat ns. kerralla. Esim. vaatteet-kesävaatteet-kesäpaidat-kesät-paidat ja tästä sitten käydään läpi KAIKKI kesät-paidat. Seuraavaksi käydään läpi vaatteet-kesävaatteet-kesäpaidat-kesäkauluspaidat, jne.
Ja jossain oli mainittukin, että puoli vuotta on ihan lyhyt aika kaiken omaisuuden läpikäymiseen (en nyt löydä sitä kohtaa kirjasta).
Jotenkin tulee mieleen se viisaus, että elefanttikin syödään pala kerrallaan.
Paljon kirjassa on kyllä sellaista mikä ei oikein sovellu suoraan Japanista Suomeen.
Olen nyt kuunnellut kirjaa (en vielä lopussa) ja lukenut hurjan määrän hänestä kertovia artikkeleita ja haastatteluja. Hän itse asiassa sanoo, että puoli vuotta oli pisin aika, joka millään hänen asiakkaallaan on raivaamiseen mennyt. Kyllä tähän mennessä kirjasta on tullut sellainen mielikuva, että raivaaminen pitäisi todella suorittaa mahdollisimman kerralla, esim. 5 tuntia on hyvä aika yhtenäiseen työskentelyyn, jos on päivän töissä. Sanoisin että tuo on kyllä todella raskasta.
Kategorioita hän kyllä suosittelee käyttämään juuri noin, ja paras tapa on aloittaa niistä kausivaatteista, jotka juuri nyt eivät ole käytössä. Eli elefantti syödään paloissa, mutta MArie suosittelee varsin isoja paloja kerrallaan.
Noista kirjan kulttuurieroista olisi kyllä kiva kuulla lisääkin. Jotenkin tuntuu, että raivaaminen olisi universaalisti samanlaista, mutta eihän ympäristö voi olla vaikuttamatta ideologiaan ja elintaso tavaramääriin jne.
Tällä hetkellä Marie omien sanojensa mukaan perehtyy eri kulttuurien tapoihin, voidakseen viedä menetelmäänsä kaikkialle. Esimerkiksi amerikkalaiset elävät usein niin paljon väljemmin kuin japanilaiset, että haasteet ovat erilaisia. Eräs ihminen esimerkiksi kysyi voiko ostaa vaikkapa puolen vuoden wc-paperit kerralla, jos niille on säilytyspaikka, johon Marie totesi että sellainen olisi Japanissa ennen kuulumatonta. Tämänlaisia eroja on varmasti paljon enemmänkin. Ja suomalaisessa kulttuurissa on taas omat erityispiirteensä. Täällä esimerkiksi on paljon tarpeita kausivaatteille sekä harrastusvälineille, joita oikeasti käytetään vain muutama kuukausi vuodesta, ja ne kuitenkin täytyy säilyttää jossain.
Onko kenelläkään raivaajalla sellaista kokemusta, että joku läheinen sukulainen raivausinnossaan hävittää suvun tavaroita, joita itse olisi halunnut? Meidän perheessä on tällaisia melkoisesti. Esimerkiksi perikunnan kesämökkiä on eräs sukulainen raivannut niin tarmokkaasti, että me muut nyt nettiantikvariaateista ja kirpputoreilta yritämme tavoittaa rakkaita kirjojamme yms. Samoin nämä raivaavat yksilöt ovat hävittäneet kodeistaan sellaisia perimiään esineitä ja huonekaluja, jotka olisivat aikanaan olleet mieluisia muillekin, mutta jotka jotenkin päätyivät näille ihmisille. Ja nyt siis joko roskikseen tai kirpputoreille. Mikään mielipiteen ilmaisu ei auta. Ei tämä nyt mitään sukuvälirikkoa aiheuta, mutta mielestäni on epäkohteliasta kuitenkin.
Sukulaiseni lahjoitti pois itse säästämiäni leluja mökiltä. Ei edes sanonut totuutta, kun kysyin. Myös suvun valokuville oli käydä näin. Muutamia esineitä ehdin pelastaa kaatopaikalta. Nyt kun olen ne kunnostanut, niille olisi kyllä ottajia.
Itselläni ei tällaisesta ole kokemusta mutta varmasti aika monille on näin käynyt. Tässä tulee vastaan se, että yhteisiä tai selkeästi toisen tavaroita ei koskaan saisi raivata. Tuossa teidän tapauksessa on varmaan ydinongelma siinä, että on yhteinen tila muttei yhdessä sovittuja sääntöjä miten siellä ollaan. Tyypillinen juttu varmasti sekin.
Sen sijaan jos joku raivaa omasta kodistaan jotain tarpeettomana pois, niin se ei mielestäni kuulu kellekään. Paitsi jos kyse on perintötavarasta, jonka joku muu olisi tarjoutunut ottamaan mutta joku muu on sen itselleen vaatimalla vaatinut, ja sitten heittänyt pois. Tosin silloin epäilen, että kyse on oikeastaan jostain muusta kuin varsinaisesta tavarasta.
Lain mukaan tietysti on just niin, ettei kuulu kenellekään muulle, jos kotoaan hävittää tavaraa. Mutta kyllä silti näiden raivaajien lapset ovat olleet pahoillaan, kun jotkut heidän lapsuudenkodissaan rakastamansa koriste-esineet ovat menneet roskiin eikä heiltä ole kysytty yhtään, haluaisivatko he ne itselleen. Joistain tavaroista eräs lapsi on suorastaan sanonut, että jos se aiotaan hävittää, niin hän ottaa sen, jolloin vanhempi on sanonut, että teillä on jo niin paljon turhaa tavaraa, että ei anna. Ja on sitten hävittänyt tavaran.
Minusta tämä on kummallista. Oma sukulaiseni yhdessä vimmassa aikoi myydä taulujaan johonkin liikkeeseen ja korujaan romukullaksi (osan myikin). Vannotin, että minä ostan ne ennemmin häneltä sitten, kun on käynyt kysymässä, mitä niistä saisi liikkeessä. No, siinä vaiheessa jätti koko ajatuksen.
Tuo on kieltämättä vähän erikoisen kuuloista, mutta kuten tuossa edellisessä sanoin, luulenpa että silloin on oikeasti kyse jostain ihan muusta kuin tavaroista. Ymmärrän kyllä, että tuollaisesta pahoittaa mielensä.
Mistä muusta? En nyt ihan ymmärrä. Meillä on ihan hyvät välit, osa perheestä vaan on niin innokkaita tyhjentämään ja rakastaa tyhjiä hyllyjä. Eivätkä oikeasti ymmärrä, että joku haluaisi säilyttää muistoja. Omasta nuoruudesta muistan, miten äitini sai yhtäkkiä ällin, että kaikki vanhat joulukortit oli poltettava. Meillä oli säästetty joulukortteja kymmeniä vuosia, mutta millään järkipuheella emme isän kanssa saaneet häntä päätöksestään luopumaan. Ja sinne ne sitten katosivat tuleen. Muistan, miten surkealta se tuntui. Ja kortteja siis oli 1940-luvulta alkaen. Mut tulipahan tyhjä laatikko vinttiin.
En halua ruveta kinaamaan tai vänkäämään tästä asiasta, enkä myöskään rupea arvailemaan mistä voisi olla kyse, mutta tarkoitin siis tätä: jos joku heittää mieluummin tavaran roskiin tai vaikkapa polttaa sen, kuin lahjoittaa sen jollekulle joka esinettä on kauniisti itselleen pyytänyt jotta se säästyisi, niin silloin näkisin, että taustalla on muitakin ajatuksia kuin vain se, että haluaa tyhjää tilaa. Jos tavara olisi aivan yhdentekevää ja tärkeintä vain saada kamaa kodistaan pois, niin silloin luulisi olevan yhdentekevää mihin se tavara joutuu tai kuka sen ottaa, kunhan vain esine katoaa jonnekin ja tyhjä tila ilmestyy mahdollisimman nopeasti.
Meidän mökillä, joka on koko suvun yhteinen kesäpaikka, tätä käy koko ajan. Venhempieni sukupolvella on hirveä vimma siivota paikat ja hävittää vanha. Me nuoremmat taas haluaisimme säästää niitä, ne on meidän muistoja. Säästäisimme mieluummin vanhat kokopuiset asiat ja hävittäisimme lastulevyhuonekalut, mutta he näkevät toisin päin. Nehän on vanhoja, sanovat he, meille se pointti on juuri siinä että ne ovat vanhoja. Tästä tulee välillä tosi paha mieli, kun huomaa että taas on omin päin hävitetty paikan henkeen kuuluvia oleellisia juttuja. Jos esim. ladossa katonrajassa on aina roikkunut mummon tekemä tilkkutäkki, se on meille osa maisemaa, olkoonkin että se on jo käyttökelvoton. Se ei häiritsisi ketään, mutta olisi meille tärkeä muisto. Silti sekin piti polttaa. Tässä on meillä niin selkeä sukupolvien välinen kuilu, että se ei puhumalla tai sopimalla ratkea. Kumpikaan ei ymmärrä toisen motiiveja ja perusteluja. Pelottaa vaan, jääkö jäljelle mitään joka kiinnittää meidät tähän paikkaan? Onko se enää meidän paikka, kun kaikki meidän muistot on poltettu?
Tuossa on selvästi kahta koulukuntaa, niitä jotka arvostavat juuri vanhaa ja niitä jotka arvostavat uutta. Itse kuulun ehkä enemmän vanhojen arvostajiin, mutta onhan ihmisiä, jotka vaikka muuttaessaan voivat pistää koko sisustuksen uusiksi. Yhteiskäytössä olevissa paikoissa tämä voi todella muuttua ongelmaksi, kuten kuvasit.
Olen itse tullut noudattaneeksi toista sääntöä: pitäisi muuttaa kerran kymmenessä vuodessa, ettei tavarat kasaantuisi. Paitsi, että olen muuttanut useammin. Tapaan sanoa: ”Mitä ei ole, sitä ei tarvitse muuttaa.”
Loistava motto!