Anne Te Velde-Luomalla oli hyvin lempeä lähestymistapa raivaamiseen – itselleen pitää olla armollinen, syyllistäminen on turhaa, ei ajatella ikäviä asioita. (Viittaan tässä nyt tähän YLE:n  ohjelmaan, josta kirjoitin eilen.) Hänen mukaansa olemme nyt jonkinlaisessa ”vaiheessa”, jossa opettelemme tavarapaljouden kanssa toimeentulemista. Se on hänen mukaansa jo niin vaikeaa, että syiden pohtiminen lamauttaa ihmisen aivan turhaan, eikä sitten saa sitäkään vähää aikaiseksi.

Lempeä lähestymistapa on uskoakeni Te Velde-Luomalle tärkeää, sillä epäilemättä asiakkaat kaikkoaisivat, jos raivaaja raivatessaan samalla saarnaisi turhan ostamisen kiroista. Olen silti hänen kanssaan eri linjoilla, pitäisikö ikäviä asioita ajatella. Mielestäni pitää. Ihminen ei muuta toimintatapojaan, ennen kuin hän on sekä tunnistanut että tunnustanut ongelman. Tunnistaminen tarkoittaa sitä, kun joku huomaa, että tavaraa alkaa olla kyllä ihan liikaa, mutta ei vielä tee mitään muuttaakseen asioita. Tunnustaminen on se vaihe, kun sama henkilö tajuaa, että hän on itse kantanut jokaisen esineen kotiinsa, ja tilanne ei muutu ellei ostamista rajoiteta radikaalisti.

Asia on vähän kaksipiippuinen. Jos joku on päättänyt karsia tavarakasansa puolet pienemmiksi ja on jo valmiiksi ahdistunut, niin silloin ei tietenkään auta jäädä murehtimaan, menneitä. Mutta toisaalta olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi kyllä pystyä katsomaan tosiasioita silmiin, ja ymmärtää että halpojen ja heikkolaatuisten tavaroiden ostelu johtaa väistämättä vain suurempiin jätekasoihin, ei tavaroiden vähenemiseen tai kestävään kehitykseen.

Te Velde-Luoma vierittää syytä aika pitkälti mainostajien niskaan – mainostajat tuntuvat hänen mielestään olevan meitä fiksumpia. Mutta olemmeko me todella niin alttiita vaikutuksille ja vailla omaa ajattelua, että ostamme sokeasti jotain vain koska sitä on mainostettu? Eikö lähes jokainen nykyihminen jo ymmärrä, että mainosten tarkoituksena on myydä meille lisää tavaraa? Ostopäätös tapahtuu omassa päässä, yksikään mainos ei hypnotisoi meitä hankkimaan jotain, mitä emme halua.

Kierrättäminen on tietenkin parempi ratkaisu kuin roskiin heittäminen, mikäli kyse on käyttökelpoisesta tavarasta. Mutta kierrättämisen helppous lisää myös kuluttamisen helppoutta. Se, että roina lähtee pois omista nurkista ei kuitenkaan poista sitä maailmasta. Nykyään tavaroiden kierto on nopeampi kuin ennen, mutta myös määrät valtavan paljon suurempia. Kierrätyskeskuksesta voi todella ostaa hyvää omaatuntoa. Jos tiedämme, että vikaostoksen voi aina viedä UFFin laatikkoon, hatara ostopäätös on paljon helpompi tehdä.  Viis siitä, minne vaate sieltä laatikosta sitten joutuu. Tai kuten se Ylioppilaslehden jutun toimittaja, joka pohti voisiko vanhat ja rumat laminaatit viedä kierrätyskeskukseen. Omatunto olisi ollut parempi, mutta realismia kehiin – kuka oikeasti haluaisi käytettyjä, rumia laminaatteja? Ja en todellakaan ole itsekään immuuni näille ajatusketjuille.

Te Velde-Luoma lähestyy asiaa tavaroidensa kanssa painiskelevan yksilön näkökulmasta. Ymmärrän hänen näkökulmansa, ja se onkin ihan paikallaan etenkin hänen asiakastyössään. Mutta jos yksilöt eivät muuta käytöstään, maailmakaan ei muutu. Siksi minusta ei voi aina vain hyssytellä, ja vedota siihen että elämme murrosaikoja. Minimalistiksi ei tarvitse ruveta, mutta ostoksistaan on kannettava vastuu – myös niistä muille ostetuista. Maria Petterssonia mukaillen jokainen päivä voi olla älä osta mitään turhaa -päivä.