(Tämä on kesän kolmas toivepostaus. Edelliset kirjoitukset täällä ja täällä.)
Meillä monilla on kokemusta siitä, että omilla vanhemmilla, isovanhemmilla tai jollain muulla sukulaisella tai läheisellä on liikaa tavaraa. On sukutaloja, kesämökkejä, vinttejä ja varastoja, jotka pursuilevat tavaraa. Raivata pitäisi, mutta tavaroiden omistaja ei enää kykene itse sitä tekemään. Eikä välttämättä edes halua – vanhemmat sukupolvet eivät välttämättä ole ollenkaan sitä mieltä, että turhasta pitäisi luopua. Aika tavaran kaupitsee, saattaahan sitä vielä tarvita ja ei saa heittää hyvää tavaraa hukkaan. Jälkipolvet tuskailevat röykkiöiden keskellä, ja pahimmillaan tilanne kärjistyy riitelyksi.
Sanotaan heti alkuun: Minä ajattelen niin, että niin kauan kuin tavaroiden omistaja on kykenevä tekemään päätöksiä, kenenkään muun ei ole syytä mennä sanomaan, mitä omaisuudelle pitäisi tehdä. Muistisairaudet ja muut poikkeustilanteet ovat tietysti asia erikseen, mutta jos ihminen on oikeustoimikelpoinen, hänellä on oikeus päättää myös omista tavaroistaan. Mielestäni ihmissuhteet ovat tärkeämpiä kuin tavarat. Jos kenenkään hyvinvointi ei ole tavaroiden takia vaarassa, niistä on turha riidellä. (Jos taas kyse on pakonomaisesta hamstraamisesta, tarvitaan muunlaista apua, kuin mitä tässä blogissa on tarjolla.)
Toisaalta ymmärrän myös sen, että ajatus esimerkiksi omakotitalon tyhjentämisestä kertarysäyksellä on ahdistava. Työn tekeminen vähitellen helpottaisi urakkaa kovasti. En kuitenkaan usko, että kenenkään kotiin voi vain mennä ja ilmoittaa, että nyt karsitaan turhat pois. Sen sijaan asiaa kannattaa lähestyä keskustellen ja vastapuolta kuunnellen. Raivauslihakset kehittyvät vähitellen, ja vaikka itse mieluiten vain tarttuisi toimeen ja alkaisi mättää rompetta roskalavalle, parempi vaihtoehto on lähestyä asiaa hienotunteisesti.
Kuuntele ja kunnioita
Toisten tavaroiden kanssa toimiessa on hyvä pitää jatkuvasti mielessä, miltä itsestä tuntuisi olla samassa tilanteessa. Miltä minusta tuntuisi, jos joku muu tulisi karsimaan omaisuuttani? Siksi vastapuolen kuuntelu ja kunnioittaminen ovat tärkeitä. Jos sukulainen pyytää apua ulkovaraston kanssa, tee niin kuin hän toivoo, vaikka omasta mielestäsi raivaaminen olisi hyödyllisempää aloittaa täpötäydestä kirjahyllystä. Älä tee päätöksiä toisen puolesta. Toimi vain sillä alueella, josta on yhdessä sovittu tai johon olet saanut luvan. Anna sukulaisen itse päättää, mistä hän luopuu. Kunnioita hänen näkemystään, vaikka olisitkin itse eri mieltä.
Jos kyseessä on oma lapsuudenkoti, voi näkemys eri tavaroiden tarpeellisuudesta tai säästämisestä erota toisistaan paljonkin. Vanhempien mielestä jokin voi olla tarpeeton roina, kun taas itselle se onkin tärkeä muisto lapsuudesta. Tai sitten toisinpäin. Jos sukulainen on heittämässä pois jotain, minkä itse haluaisit säästää, hänellä on siihen oikeus. Voit kauniisti pyytää, että saisit tavaran itsellesi, mikäli vaihtoehtona olisi kaatopaikka, mutta silloin vastuu tavaran säilyttämisestä siirtyy sinulle. On äärettömän epämotivoivaa karsia tavaroitaan vain kuullakseen, ettei juuri niitä saisikaan heittää pois. Kunnioita siis tavaroiden omistajan päätöksiä. On myös hyvä idea kunnioittaa toisen tavaroita. Vaikka varasto olisi täynnä millaista rojua, ei epätoivon puuskahdukset tai silmien pyörittely edistä asiaa millään tavalla. Kaikki on joskus ollut hyvää ja tarpeellista, ja omistajan mielestä tavarat voivat olla sitä edelleenkin.
Tarjoa konkreettista apua
Vanhemman ihmisen voi olla vaikea kuljettaa, nostaa, siirtää tai kantaa tavaroita. Ole siis avuksi kaikessa sellaisessa, jossa tavaroiden omistajan fyyysiset resurssit eivät riitä. Omistaja saa valita, mitä säästetään ja mitä poistetaan. Avustajien tehtäväksi jää tavaroiden pakkaaminen ja kuskaaminen oikeaan osoitteeseen; esim. kirppikselle, kierrätyskeskukseen tai jäteasemalle. Voit myös etsiä lähialueelta hyväntekeväisyyskohteita, jonne tavaroita voi lahjoittaa, tai selvittää onko alueella mahdollista tilata hakupalvelua kierrätyskeskukselta tai joltain muulta taholta. Tämä osio on ainakin omasta mielestäni se tylsin vaihe. Olisi kivempaa käydä läpi tavaroita ja lajitella niitä säästettäviin ja poistettaviin. Mutta jos tarkoitus on todella auttaa toista ihmistä vähentämään tavaroitaan, niiden pois kuljettamisesta on usein eniten apua.
Toinen konkreettinen tapa auttaa, on tehdä selvitystyötä netissä. Jos sukulaisesi haluaisi myydä jotain, voit auttaa selvittämällä esim. tori.fi:stä tai joltain muulta sivustolta, millä hinnalla vastaavanlaiset tavarat ovat käyneet kaupaksi. Tämä saattaa tuoda realismia myös raivaamiseen, jos tavaroiden omistaja alkaa hahmottaa, etteivät kaikki hänen aarteensa olekaan kovin kallisarvoisia rahallisesti. Samoin konkreettista apua voi olla siitä, että kuvaa myyntiin menevät tavarat ja tekee niistä ilmoituksen, mikäli sukulainen ei ole itse aktiivinen internetinkäyttäjä.
Helpoimmasta vaikeimpaan
Raivaaminen kannattaa aina aloittaa tavaroista, joihin ei liity tunnesidettä. Siksi myös muiden ihmisten tavaroita raivatessa kannattaa noudattaa Tavarataidoissa ehdottamaani järjestystä: ensin roskat, sitten rikkinäiset ja vasta sitten käyttökelpoiset tavarat. Mitä läheisempi tavara, sitä enemmän siihen liittyy tunnekuormaa. Siksi on hyvä idea aloittaa mahdollisimman neutraaleista tavaroista, kuten ulkovarastoista, kellareista ja vinteiltä. Niistä löytyy usein paljon sellaista tavaraa, josta luopuminen ei aiheuta niin suurta tuskaa: vanhoja, huonokuntoisia työkaluja, rikkinäistä elektroniikkaa vuosikymmenten takaa, remonteissa käytettyjä materiaaleja ynnä muuta. Tosin jos sukulainen on ollut kova tee-se-itse-mies, saattaa helpoimmat tavarat löytyä jostain toisesta kategoriasta, vaikkapa keittöstä tai jouluverhoista. Olennaista on kuitenkin aloittaa karsiminen sellaisesta paikasta, joka aiheuttaa mahdollisimman vähän luopumisen tuskaa ja tunnekuohuja.
Tavaroista luopuminen on kovaa työtä. Projektia kannattaa siis pilkkoa pienempiin palasiin, ja edetä sellaista tahtia, joka sopii kaikille. On muistettava, että toisen tavaroita on aina helpompi käsitellä kuin omiaan. Siksi maltti on valttia. Lopuksi sanoisin vielä, että paras tulos tulee siten, että motivaatio tavaran vähentämiseen on niiden omistajalla, vaikka hän ei ehkä itse raivaamiseen kykenisikään. Auta, jos apua pyydetään. En usko painostamiseen, vaan keskusteluun. Jos tuntuu siltä, että yhteistyö on läheisen ihmissuhteen takia liian vaikeaa, aina kannattaa harkita ammattiapua. Suomessa toimii runsaasti ammattijärjestäjiä, jotka voivat tuoda tilanteeseen tervetullutta ulkopuolista näkökulmaa.
Toisen kodissa toimiminen ja toisen tavaroiden raivaaminen on aina haasteellista. Toistan siis sen, minkä sanoin jo aiemmin: ihmiset ovat tavaroita tärkeämpiä. Jos tavarat eivät aiheuta terveyhaittoja tai muuta vaaraa, ei niiden takia kannata rikkoa välejä läheisten kanssa.
Millaisia kokemuksia teillä on? Oletteko joutuneet neuvottelemaan raivaamisesta?
Kiinnostava postaus. Olen käynyt tavarakeskusteluja äitini kanssa, jonka koti on tiptop, mutta kaapit, varastot ja autotalli ovat tupaten täynnä tavaraa. Hän on esim. säästänyt oman lapsuuteni vaatteita, leluja, peittoja yms. lapsilleni. Nyt kun olen 35 ja minulla on omia lapsia ainoastaan murto-osa tavaroista ovat osoittautuneet käyttökelpoisiksi. Tekstiilit ovat haurastuneet ja imeneet itseensä hajuja, muovilelut ovat pehmentyneet, suurin osa tavaroista ovat vanhanaikaisia ja omaan tyyliini sopimattomia. Tämä on ollut hänelle silmien avaus ja olen saanut raivata lapsuuteni tavaroita. Lisäksi olen antanut hänelle sinun ja Ilanan kirjat joululahjaksi ja hän on saanut niistä inspiraatiota. Jossakin taisi olla sellainen häneen hyvin kolahtanut kohta, jossa puhuttiin siitä, että kun miettii tavarasta luopumista, niin kannattaa pohtia seuraavia asioita: milloin on viimeksi käyttänyt tavaraa? Ja jos sellaista tulee myöhemmin tarvitsemaan, niin onko se helposti korvattavissa tai hankittavissa? Suurin osa käyttötavaroista on kuitenkin nykyaikana helposti korvattavissa, poikkeuksena tietysti harvinaiset esineet sekä perintötavarat.
Onpa hauska kuulla, että äitisi on hyötynyt noista minun ja Ilanan kirjoista! Tuo lainaamasi kohta on Tavarataidoista (tosin voi olla että Ilana kirjoittaa samansuuntaisesti mutta en muista ulkoa), ja sen on juuri tarkoitus helpottaa sitä luopumisen tuskaa. Minua itseäni on aina auttanut se, että jos tavaran voi korvata myöhemmin kohtuullisen helposti, siitä on helpompi päästää irti. Tämän ei tietenkään ole tarkoitus heittämään kaikki pois ja sitten viikon päästä hankkimaan uudelleen, vaan pikemminkin lisätä luottamusta siihen, että mitään peruuttamatonta ei tapahdu, vaikka myöhemmin tuliskin katumapäälle. Esimerkiksi noita vauvanpeittoja on maailma pullollaan, vaikka muutamasta säästetystä luopuisikin. Ja toisaalta esimerkiksi ne muistorikkaimmat perintöesineet on aika helppoa noukkia syrjään, enkä sellaisia koskaan kehota heittämäänkään!
Kiitos tästä postauksesta. Hyviä ajatuksia, aika moni huomio osui ja upposi… Omilla vanhemmillani on ollut pitkään tilanne, että haluaisivat yhtä aikaa ”syödä ja säästää kakun”. Jospa tänä kesänä saataisiin yksissä tuumin talo tyhjemmäksi ja muutto kerrostaloon askeleen lähemmäksi. Puheen tasolla ovat tästä jo päätöksen tehneet, mutta kun pitäisi ensimmäinen laatikko varastosta käydä läpi, alkavat jarrutella. Tai ainakin keväällä kävi vielä niin.
Voi olla, että luopumisajatus vaatii hieman enemmän kypsyttelyä. Tuli mieleen, että mitä jos heille kokeilisi konmarista lainattua systeemiä, että he valitsisivatkin niitä mitä haluavat säilyttää? Jossain vaiheessa saattaisi konkretisoitua se, ettei kaikkea mitenkään voi valita säästettäväksi, ja sitten luopuminenkin voisi helpottua. Auttaisikohan heitä tällainen ”oivalluttaminen”? Sitten voisi aina myös ystävällisesti kysyä, missä niiden valittujen paikka on. Sen avulla rajalliset tilat voisivat myös hahmottua.
Jo edesmenneiden vanhempieni kanssa joskus tätä asiaa käytiin läpi…Ja kyllä minä ainakin noita roskia sitten raivarin yhdessä äitini kanssa. Käytiin muun muassa läpi heidän papereita, joiden seasta löytyi laskuja jostain 70-luvulta jne.
Vielä kuolinpesää tyhjennettäessäkin löytyi vaikka mitä roskaa. Tyhjennettiin vintiltä varmaan 40 säkillistä vanhoja vaatteita. Voisin sanoa että vanhempieni talosta ei ikinä oltu heitetty yhtään vaatekappaletta roskikseen.
Itse olen miettinyt, että 5-10 vuoden sisällä tulemme muuttamaan pienempään asuntoon (kun lapset muuttavat pois) sitä ennen tavaramäärää on pakko vähentää.
Muuttaminen on siitä hyvä keino että silloin on usein hyvällä syyllä pakko vähentää tavaroista juuri niitä, joita ei päivittäin tarvita. Ystäväni vanhemmilla oli sama tilanne, ja he olisivat halunneet antaa lapsilleen runsaasti omia huonekalujaan. Lapset kuitenkin sanoivat viisaasti, että jos tässä vaiheessa kukaan nuoremmista sukupolvista ei halua jotain itselleen, sitä luultavasti ei kukaan halua enää möhemminkään. Joten sellaisista tavaroista voi olla varma, ettei niitä kukaan tule kaipaamaan. Tämä helpotti vanhempien valintaa, ja paljon tällaista haluamatonta tavaraa laitettiinkin sitten pois.
Oma lapsuudenkotini oli iso talo maalla ja sota-ajan kokeneet vanhemmat kovia säästämään tarpeeseen, ja talon vintti ja säilytystilat täyttyivät monenlaisesta tavarasta. Isä vallankin oli keräilijä ja harrastaja, äiti rationaalisempi. Itse lähdin opiskelemaan ja sille tielle jäin vaihtuvien kerrostaloasuntojen paljon pienempiin tiloihin. Mutta perheen vakiinnuttua on tänne kotiinkin kyllä ehtinyt tavaraa kasaantua mielettömiä määriä, kun roinaa ei juuri voi ”ulkoistaa”. Varmasti tavaraa olisi paljon enemmän, jos asuisin kokonaista taloa.
Olen kyllä herännyt todellisuuteen, että tavaran karsiminen on ainoa järkevä elämänmuoto ikääntyessä, ja varsinkin kun poika on lausuut toivomuksensa: Älä vain jätä tätä kaikkea meille perinnöksi! …. Eli vastattavaa on todella VAIN itselle, eli mitä itse haluan pitää ja nähdä ympärilläni. Muutaman vuoden olen harrastanut kaaoksen kesytystä, välillä intensiivisesti, välillä eläen ihan muissa asioissa. En ole pitkäkestoisesti sitkeä, vaan tulee totaalisia pitkiäkin toppeja. Mutta on noita tavaran karsintapyrähdyksiä senverran ollut, että jotkut paikat alkavat selkiintyä.
Mitä iäkkäämmäksi tulen, sitä vähemmän jaksan pitää intensiivistä ponnistusta yllä. Kannattaisi siis aloittaa raivaushommat mieluummin varhemmin kuin myöhemmin. Ei ne voimat ainakaan kasva.
Luulenpa että otan tuolta jollain tavoin käyttöön tuon kuvitelman, että olisin muuttamassa pienempään asuntoon ja mitä haluan ottaa mukaan. Ehkä siinä ne tarpeetomuudet paljastuvat. Niin, tiedän – keittiön nurkimmainen alakaappi – sisältää varmaan yli puolet sellaista tavaraa, mitä en ole koskaan käyttänyt enkä tule käyttämään. Mitä teen leivontapulikalla – sellainen kuin karjalanpiirakoiden teossa. En ole sellaista ikinä käyttänyt enkä varmasti tule käytämäänkään – ja sitä rataa.
Miksi eteisen naulakon edessä tukkeena seisoo hyvin vähän käytetty kauppakärry. Sen kärryosan muoviliitokset sortuivat ja koko systeemi lysähti kasaan aika lyhyen käytön jälkeen. Tuolla se eteisen nurkassa seisoo – jos vaikka joku tarvitsisi! Ja niin nätti ja uusi kassi, etten millään raaskisi heittää sitä roskiin. Se ON tarpeeton – koska ei toimi, eikä sitä todennäköisesti voi korjatakaan. Maksoi jotain 30 euroa. Kääk!
Minä tässä kuvittelen olevani se vanhempi henkilö, jonka tavaroita joku sukulainen tulisi raivaamaan. Minulle henkilökohtaisesti tarpeettomia ovat kodista poistuneiden henkilöiden jälkeenjättämät tavarat, kuten nyt jo edesmenneen X-puolison tavaralaatikot, vanhat työkalut, työkalulaatikon monet nippelit ja nappelit, ruuvit ja mutterit, nikkelimarkat ja monenmonet kirjat jne… Niitä laatikoita yksinkertaisesti en ole jaksanut selvittää. Samoin oman äitini käsityötarvikkeet, itse olen ihan poropeukalo käsitöissä. Anopin vanhat kahvikupit, joita en oikein tunne omikseni jne. Pitäisi kai ensin kysyä seuraavilta sukupolvilta – kiinnostaako – vai pitäisikö kysyä? Olisipa yksinkertaista jos vain nakkaisin käyttökelpoista, mutta minulle tarpeetonta tavaraa roskikseen – mutta eihän sellaista VOI tehdä!
Rupeaa ahdistamaan. Parasta vain työntää pää pensaaseen ja lopettaa ajatteleminen.
Tämän haluan kumminkin muistaa:
”Olennaista on kuitenkin aloittaa karsiminen sellaisesta paikasta, joka aiheuttaa mahdollisimman vähän luopumisen tuskaa ja tunnekuohuja.”
Jos raivaa sellaista paikkaa, kuin vaikka se keittiön alimmainen kaappi, sieltä voi aika rauhassa laittaa pois mitä vain, eikä jälkipolvet edes tiedä, mitä poistui. Lapsilla voi joskus olla sentimentaalisia tunteita vanhempiensa tavaroiden suhteen – ei aina, mutta joskus. Jos lapset haluavat jotain säästää, tavara kuuluu siitä pitäen mielestäni heidän hoidettavakseen. Siis niin, että se poistuu sinun asunnostasi. Toisaalta ehkä voisit pyytää lapsia myös raivaamisessa auttamaan – jos ei kerran saa jättää perinnöksi, niin ehkäpä siinä olisi motivaatiota tulla paikan päälle lajittelemaan ja kuskaamaan kierrätyskeskukseen tarpeetonta tavaraa? Anopin astiasto varmasti menisi juuri kierrätyskeskukseen tain SPR:n konttiin tai vastaavaan, jossa se menee myyntiin hyvään tarkoitukseen. Ei tarvitse heittää roskiin.