Anne Te Velde-Luomalla oli hyvin lempeä lähestymistapa raivaamiseen – itselleen pitää olla armollinen, syyllistäminen on turhaa, ei ajatella ikäviä asioita. (Viittaan tässä nyt tähän YLE:n ohjelmaan, josta kirjoitin eilen.) Hänen mukaansa olemme nyt jonkinlaisessa ”vaiheessa”, jossa opettelemme tavarapaljouden kanssa toimeentulemista. Se on hänen mukaansa jo niin vaikeaa, että syiden pohtiminen lamauttaa ihmisen aivan turhaan, eikä sitten saa sitäkään vähää aikaiseksi.
Lempeä lähestymistapa on uskoakeni Te Velde-Luomalle tärkeää, sillä epäilemättä asiakkaat kaikkoaisivat, jos raivaaja raivatessaan samalla saarnaisi turhan ostamisen kiroista. Olen silti hänen kanssaan eri linjoilla, pitäisikö ikäviä asioita ajatella. Mielestäni pitää. Ihminen ei muuta toimintatapojaan, ennen kuin hän on sekä tunnistanut että tunnustanut ongelman. Tunnistaminen tarkoittaa sitä, kun joku huomaa, että tavaraa alkaa olla kyllä ihan liikaa, mutta ei vielä tee mitään muuttaakseen asioita. Tunnustaminen on se vaihe, kun sama henkilö tajuaa, että hän on itse kantanut jokaisen esineen kotiinsa, ja tilanne ei muutu ellei ostamista rajoiteta radikaalisti.
Asia on vähän kaksipiippuinen. Jos joku on päättänyt karsia tavarakasansa puolet pienemmiksi ja on jo valmiiksi ahdistunut, niin silloin ei tietenkään auta jäädä murehtimaan, menneitä. Mutta toisaalta olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi kyllä pystyä katsomaan tosiasioita silmiin, ja ymmärtää että halpojen ja heikkolaatuisten tavaroiden ostelu johtaa väistämättä vain suurempiin jätekasoihin, ei tavaroiden vähenemiseen tai kestävään kehitykseen.
Te Velde-Luoma vierittää syytä aika pitkälti mainostajien niskaan – mainostajat tuntuvat hänen mielestään olevan meitä fiksumpia. Mutta olemmeko me todella niin alttiita vaikutuksille ja vailla omaa ajattelua, että ostamme sokeasti jotain vain koska sitä on mainostettu? Eikö lähes jokainen nykyihminen jo ymmärrä, että mainosten tarkoituksena on myydä meille lisää tavaraa? Ostopäätös tapahtuu omassa päässä, yksikään mainos ei hypnotisoi meitä hankkimaan jotain, mitä emme halua.
Kierrättäminen on tietenkin parempi ratkaisu kuin roskiin heittäminen, mikäli kyse on käyttökelpoisesta tavarasta. Mutta kierrättämisen helppous lisää myös kuluttamisen helppoutta. Se, että roina lähtee pois omista nurkista ei kuitenkaan poista sitä maailmasta. Nykyään tavaroiden kierto on nopeampi kuin ennen, mutta myös määrät valtavan paljon suurempia. Kierrätyskeskuksesta voi todella ostaa hyvää omaatuntoa. Jos tiedämme, että vikaostoksen voi aina viedä UFFin laatikkoon, hatara ostopäätös on paljon helpompi tehdä. Viis siitä, minne vaate sieltä laatikosta sitten joutuu. Tai kuten se Ylioppilaslehden jutun toimittaja, joka pohti voisiko vanhat ja rumat laminaatit viedä kierrätyskeskukseen. Omatunto olisi ollut parempi, mutta realismia kehiin – kuka oikeasti haluaisi käytettyjä, rumia laminaatteja? Ja en todellakaan ole itsekään immuuni näille ajatusketjuille.
Te Velde-Luoma lähestyy asiaa tavaroidensa kanssa painiskelevan yksilön näkökulmasta. Ymmärrän hänen näkökulmansa, ja se onkin ihan paikallaan etenkin hänen asiakastyössään. Mutta jos yksilöt eivät muuta käytöstään, maailmakaan ei muutu. Siksi minusta ei voi aina vain hyssytellä, ja vedota siihen että elämme murrosaikoja. Minimalistiksi ei tarvitse ruveta, mutta ostoksistaan on kannettava vastuu – myös niistä muille ostetuista. Maria Petterssonia mukaillen jokainen päivä voi olla älä osta mitään turhaa -päivä.
Tuskin on montaa ihmistä, joka ei tietäisi mainonnan ideana olevan myydä meille tavaraa. Jos mainonta ei olisi yrityksille kannattavaa, niin tuskin sitä nykyisessä mittakaavassa tehtäisiin. Uskon, että me ihmiset olemme alttiita vaikutuksille, vaikkemme sitä huomaisikaan. Jos emme heti jonkin mainoksen nähtyämme juoksekaan ostamaan mainostettua tuotetta, niin eiköhän siitä jotakin takaraivoon muistiin jää. Jos myöhemmin tulee tarve ostaa vastaava tuote, niin eiköhän se mainoksessa nähty yhtenä vaihtoehtona listalla ole jonkun sellaisen sijaan, jota emme mainoksessa nähneet. Mainonnan ei tarvitse toimiakseen johtaa heti ostopäätökseen. Mainonnalla luodaan myös mielikuvia tuotteista, jotka voivat vaikuttaa ostopäätöksiimme myöhemmin.
Osuit aivan olennaiseen – mainonnan tarkoitus on ensimmäiseksi saada ihmisten tietoon, että joku tuote on olemassa. Se on minusta hyvä tarkoitus, ja itse ainakin suhtaudun mainoksiin juuri tuosta näkökulmasta, mikä on siis hyödyllistä. Mielikuvien luominen on myös ihan ok – eihän minun ole pakko uskoa mainoksia, sanoivat ne mitä tahansa. Ja jos mainonta on onnistunut luomaan positiivisen mielikuvan jostain, niin silloinhan saan ostaessa myös aineetonta lisäarvoa. Tietysti mainosten tehtävänä on tehdä tuotteesta myös houkutteleva. Mutta me olemme kaikki fiksuja, täysivaltaisia aikuisia. Voimmeko tosiaan syyttää mainontaa siitä, että ostamme jonkun tuotteen? Anne Te Velde-Luoman puheesta sai sen kuvan, että voimme, mutta tästä olen eri mieltä. Jos taas joku ihminen kirkkain silmin selittää ostelevansa jatkuvasti tavaroita vain, koska ne näyttivät mainoksessa niin houkuttelevalta, on kenties tarpeen pysähtyä valintojensa ääreen ja analysoida niitä hiukan tarkemmin.
Olin kyllä ohjelman kuunneltuani samaa mieltä, se että kotona on kerrallaan vähemmän tavaraa mutta sitä uutta ostetaan kiertoon surutta ei kyllä ratkaise yhtään mitään. Aivan tyhjänpäiväistä resurssien hukkaan heittämistä.
Ajatus siitä että ”itselleen pitää olla armollinen, syyllistäminen on turhaa, ei ajatella ikäviä asioita” ei sellaisenaan toimi. Olisi syytä olla armollisempi luonnonvaroille eikä vain itselleen, syyllisten etsimisellä on oikeasti tarkoituksensa jotta tiedettäisiin missä muutosta tarvitaan ja silmien ummistaminen olennaisilta – vaikka epämieluisiltakin – asioilta on naiivia ja pahimmillaan tuhoisaa.
Kyse ei ole vain yksittäisten kotien tavaramäärästä vaan myös hillittömään tuhlaamiseen ajatuneesta kulttuurista, joten ratkaisu ei piile vain siinä että uusien tavaroiden tieltä heitetään vanhoja (tai yhä useammin melkein uusia) tavaroita pois vaikka ne menisivätkin ns. kiertoon.
Kiteytit juuri sen, mitä yritin tuossa paljon pidemmästi sanoa. Kiitos.
Hyvin ilmaisit asian! Tavarakaaoksessa ja sen vähentämisessä paljon isompi kysymys ja haaste on pysäyttää sisään tulevan tavaran määrä kuin vähentää olemassa olevaa.
Ymmärrän minäkin kuitenkin tuon Te Velde-Luoman lempeän suhtautumistavan joka pätee yksittäiseen ihmiseen. Tavaran vähentämistä aloittaessa on pakko olla itselleen armollinen. Kun itse aloitin tavaran vähentämistä, niin tunsin syyllisyyttä kaikesta – siitä että vein tavaraa kierrätykseen toisten vaivoiksi, myin kirpparille toisten nurkkiin pyörimään ja siitäkin että laitoin tavaraa niin paljon roskikseen. Mutta sitten päätin että syyllisyys on turha tunne tässä tapauksessa, koska se ei vie eteenpäin. Kuitenkin minun itseni oli pakko päästä ylimääräisestä eroon ja jos olisin liikaa miettinyt tätä niin en olisi ikinä saanut yhtään tavaraa talon oven ulkopuolelle.
Kaikkein tyytyväisin olenkin juuri siihen, että sisään tulevan tavaran määrä on pysähtynyt ja kun jotain on hankittava niin hankin sellaista joka toivon mukaan kestää ja auttaa myös maapalloa kestämään.
Kyllä, itselleen pitää osata olla armollinen, eikä ole tarvetta jäädä kieriskelemään menneisyydessä. Mutta vaikka ei olekaan tarpeen kantaa hirveää syyllisyyttä lopun ikäänsä, on minusta silti ihan tarpeellista tuntea sitä ainakin hetki, jotta olisi motivoitunut muuttamaan toimintaansa jatkossa. Sitä ajoin takaa.