Olen yhden päivän lajitellut muovit erikseen sekajätteestä, ja siinä ajassa herkistynyt ihan uudella tavalla kaikelle sillä, mitä päivän aikana heitetään roskikseen. Päivän aikana syntyy aika runsaasti roskaa, kun siihen alkaa kiinnittää huomiota: talouspaperiarkkeja, pumpulipuikkoja, pumpulilappuja, lääkepakkauksia, vaippoja, lasinen kosmetiikkapullo, sanomalehtiä, maitotölkkejä, biojätteitä, pahvipakkauksia, muovipusseja (jotka säästän jatkokäyttöä varten), viilipurkkeja, viiipurkin kansia… Tavallisia, arkisia asioita.
Hyvä uutinen on se, että näistä valtaosa kerätäään ja käytetään uutena materiaalina tai energiana. Puhtaasi kaatopaikalle menevää jätettä tuosta edellisestä määrästä taitaa olla vain tuo lasinen pullo, jota ei voinut laittaa lasinkeräykseen. Sitten minulla on vielä kassillinen tekstiiliä, jonka olen päättänyt toimittaa jonnekin, en ole vielä ihan varma minne.
Kun alkaa kiinnittää omiin roskiinsa huomiota, niiden määrä tuntuu kasvavan. Sitten saattaa seurata ahdistus, että täytän tämän maailman roskilla ja apua maailma tuhoutuu. Etenkin kun tulee vastaan sellaista, mitä ei voi suoralta kädeltä kierrättää, lajitella tai käyttää uudelleen. Silloin on hyvä muistaa, että halvaantuminen ei auta asiaa. Kuuntelin eilen erästä minimalismi-podastia, jossa muistutettiin tästä asiasta. Kun on halu tuottaa minimaalinen määrä jätettä, tuollainen halvaantuminen saattaa iskeä. Sitten säästää kotonaan tavaroita, joita ei tarvitse eikä halua, koska pelkää että ne päätyvät vain suoraan kaatopaikalle jos ne heittää roskiin. Silloin kannattaa muistaa, että jos tavarasta ei luovu, sitä vain järjestää kaatopaikan omaan kotiinsa.
Se ei ole yhtään sen parempi ratkaisu. Vaikka roskiin heittämisen pelossa hautoisi kotonaan ties mitä, kyse on viime kädessä vain todella pitkälle lykätystä päätöksenteosta. Nimittäin sitten kun meistä aika jättää, joku muu heittää ne samat rojut roskiin joka tapauksessa. Tämä ei nyt tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi ruveta tämän takia raivopäänä raivaamaan, vaan sitä, että roskan tuottamisen pelossa ei ole järkevää säilytellä kotonaan silkkaa romua.
Olen tullut samaan tulokseen kuin tuossa kuuntelemassani podastissa: olennaista ei ole se, että välillä jotain menee ihan vaan kaatopaikkallekin. Olennaisempaa on se, että suurin osa jätteestä tulee kierrätettyä ja uusiokäyttöön tavalla tai toisella. Tämä muoviasia on saanut aikaan pienimuotoisen jäteherätyksen omassa päässäni, ja aivan taatusti kiinnitän entistä enemmän huomiota jätteen minimoimiseen alunperinkin. Otan askeleen kerrallaan, en yritä kaikkea kerralla. Jos muovin lajittelu rupeaa tässä viikon aikana sujumaan hyvin, voin seuraavaksi paneutua siihen, millä tavoilla saisin helposti vähennettyä jätteen määrää ennen kuin se edes menee roskikseen.
Tuo ”kaatopaikka kotona” on kyllä silmiäavaava ajatus. Näinhän siinä todella voi käydä, jos liikaa tavaroita hautoo. On kuitenkin pakko ottaa käyttöön myös historiallinen perspektiivi tuo ”sitten kun meistä aika jättää” -argumentin kohdalla: Ihmisten arvostukset muuttuvat sukupolvien myötä, niin myös kierrätysmahdollisuudet.
Nykyään itketään sitä, kun hienoja kokopuisia, jopa antiikkisia huonekaluja saatettiin vaikka upottaa suohon lastulevyuutuuksien huumassa, kun eihän niitä vanhanaikaisia, tunkkaisia mööpeleitä kukaan toki vaivoikseen halunnut… Samoin ovat 50-luvun vaatteet ja muut tekstiilit nykyään tosi haluttuja, mikä tietysti voi ne ajat eläneistä ihmisistä tuntua perin oudolta – kun nehän menivät muodista jo aikapäiviä sitten!
(Pitkää kommenttia ei hyväksytä, joten pakko jatkaa näin.)
Omakohtaisesti voin kertoa (tästä kirjoitinkin kyllä taannoin jo erään toisen blogin kommenttilootassa), että yli satavuotiaan talomme kellari ja alapohja pursuavat edelleen menneiden sukupolvien lasipurkkeja ja -pulloja, joiden kimppuun olisi tässä jossain vaiheessa tarkoitus käydä. Osassa on sisältö tallella, eli homma kysyy vähän luonnetta… mutta silti olen iloinen, ettei niitä heitetty 1960- tai -70-luvulla kaatikselle tai sitä ennen murskattu mäkeen. Nyt voin kierrättää ne vastuullisesti lasinkeräykseen – ja kenties ottaa ehjät Karhulat talteen… 🙂 – Toki on myös täysin mahdollista, että meidän jälkeemme jäävä perikunta on täynnä kiireisiä hälläväliä-tyyppejä, joiden toimesta tavara tulee hävitetyksi vähimmällä vaivalla, ilman että kierrätyspuolelle uhrataan ajatustakaan.
Kyllä, olet oikeassa tuossa, että maku ja arvostukset muuttuvat, ja joskus entisestä roskasta tulee uusi aarre. Tarkoitin lähinnä sitä, että esimerkiksi minä saattaisin hautoa tahraisia, käyttöönkelpaamattomia vanhoja riepuja jossain laatikossa vain siksi, että en ole keksinyt täydellistä tapaa kierrättää tekstiilejä. Mutta ei se tekstiili siitä paremmaksi muutu, vaikka istuisin sen päällä kuinka kauan. On tietysti mahdollista, että joskus tulevaisuudessa tekstiilien kierrätys kehittyisi niin paljon, että nekin voisi saada uusiokäyttöön, mutta onko järkevää tilan käyttöä odottaa tuota hetkeä, joka EHKÄ koittaa tai sitten ei. Eli tätä tarkoitin tuossa, jos jokin on rojua, niin sitten sen paikka on kaatopaikalla. Minusta tämä on vain hyväksyttävä, muuten ainakin itsellni on tosiaan vaara halvaantua henkisesti ja olla tekemättä mitään.