Ihmiset ovat aika erilaisia sen suhteen, millaisia tunteita tavoitteet heissä herättävät. Toisia tavoitteet innostavat ja inspiroivat. Kuulun itse juuri tähän ryhmään. Minusta tavoitteet ovat motivoivia ja tekevät asioista selkeämpiä ja toiminnasta tehokkaampaa, kun tiedetään mihin ollaan menossa. Jos tavoitteita ei ole, minusta tuntuu siltä, että sekä aikaa että resursseja menee hukkaan – mitä tässä oikein haahuillaan? Mutta tiedän myös ihmisiä, jotka ajattelevat päinvastoin. Heille tavoitteet, ainakin kovin tiukat sellaiset, aiheuttavat pikemminkin suorituspaineita ja vievät ilon itse tekemisestä. He nauttivat siitä, että voi tehdä rennommin ja enemmän fiilispohjalta.
Tässä podcastissa pohdin, miten tämä ominaisuus vaikuttaa tavaroiden raivaamiseen, ja miten omat taipumukset kannattaa ottaa huomioon. Koska ymmärrän paljon paremmin tavoitteista pitäviä ihmisiä, kuulisin todella mielelläni kommentteja myös teiltä, jotka ette niistä nauti! Millaiset tavat toimivat raivaamisessa (tai muutenkin) parhaiten sillloin, kun tavoitteet eivät erityisemmin motivoi? Kerro kommenteissa! Podcastin pituus on 11:20.
Podcastin voi kuunnella suoraan tästä alta, taikka tilata esimerkiksi puhelimeensa iTunesintai Acastin kautta. Kaikki aiemmat podcast-jaksot löytyvät täältä.
Podcast: Play in new window | Download
Subscribe: RSS
Teen molempia: raivaan inspiraation mukaan, otan kiinni sieltä mihin fiilis tarttuu, mutta usein jaan homman pienempiin osiin mahdollisuuksien mukaan suorittaen ja valitettavasti projekteja on usein kesken useampi. Olen miettinyt, miksi homman loppuun saattaminen on niin vaikeaa ja mikä valmiissa pelottaa, ja yrittänyt opettaa itseäni viemään homman maaliin, sekä totuttaa myös siistiin ympäristöön. Teen usein myös monta asiaa vähän kerrallaan: ison urakan suorittaminen on meidän pikkulapsiperheessä melko mahdotonta, joten edes pinnallinen raivaus/siivous saa riittää, ja neuroottinen perfektionismini saa väistyä. Kuulun siihen koulukuntaan, jonka koti on sekaisin, mutta kaapit siistit, pinnat puhtaat ja pyykkikori tyhjä.
Tämä on tosi mielenkiintoista! En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että loppuun asti tekeminen voisi jotenkin aiheuttaa sisäistä vastustusta. Itse kun en tiedä mitään parempaa, kuin saada mikä tahansa projekti loppuun! Sen sijaan aloittaminen saattaa kyllä pelottaa. Me ihmiset olemme kyllä erilaisia. Siitä olen samaa mieltä, että lapsiperheessä perfektionismista saa vain päänsäryn!
Minä olen juurikin fiilis-ihminen, tavoitteellisuus vapaa-aikana aiheuttaa lähinnä stressiä. Raivauksessa toimin aikalailla kuten podcastissa mietitkin että fiilis-ihminen toimii, esim. vähäsen joka päivä tai järjestetään se kasa joka sinä päivänä sattuu huvittamaan. Haaste tässä on se että joitakin asioita ei huvita tehdä ikinä… Silloin täytyy keksiä itselle tarpeeksi hyvä palkinto josta saa nauttia jälkikäteen. Liikunnassa sovellan myös samaa tapaa, pidän lenkkeilystä mutta lähden filliksen mukaan siihen suuntaan mihin huvittaa. Usein harrastan myös hyötyliikuntaa, esim. apteekkiin voi hyvin juosta, jos ostos tulee olemaan pieni ja kulkeutuu taskussa kotiin. Enkä koskaan käytä mitään kelloja sillä ajan ja vauhdin mittaaminen stressaa myös ja vähentää liikunnan iloa.
Mietin voisitko sinä hyödyntää liikkumisessa tavoitteellisuutta? Esim. kirjaamalla lenkkejä / käyttämällä appeja tai vaikka päättämällä, että tavoite on juosta yhteensä 100 km heinäkuun loppuun mennessä (esimerkiksi)?
Pidän siitä, että on tiettyä tavoitteellisuutta, jossa kokonaisuudet on jaettu säännöllisesti osiin ja hommat tehdään loppuun asti. Mutta välillä annan myös flown virrata. Koen että paras itselleni on , kun näitä molempia hyödyntää omassa arjessa. Esim. meillä on sääntönä, että vähennämme kerran viikossa tavaraa ja lisäksi on ns. ”viikkotehtävät” normaalin viikkosiivouksen ohella. Tänä vuonna jaoin piha- terassin kevätsiivouksen ja laiton osiin, viime vuonna huhkin yhden kokonaisen päivän kaiken kerralla valmiiksi. Sitten on näitä fiilispohjalta lähteviä juttuja. Huomaan olevani ”parhaimmillani” kun hyödyntää molempia käytäntöjä. Esim. niin, että sopii järjestävänsä ainakin yhden kaapin vloppuna, mutta sitten aikaa ei menekkään niin paljon ja tuleekin inspiraatio tehdä pari muuta hommaa siihen päälle lisää.