Missä on tavaroiden paikka?

Komeroa siivotessa ja järjestäessä törmäsin siihen, että meille oli ostettu mm. nenäliinoja ja talouspaperia, vaikka edellisiäkin oli vielä jäljellä. Olen tähän saakka ollut sitä mieltä, että jos ostaa vahingossa tuplakappaleita, se johtuu yleensä siitä, että tavaroita on liikaa ja vanhat ovat hautautuneet muun kaman alle. Mutta tarkistan kantaani: myös epäjärjestys voi johtaa siihen, että tulee ostettua turhaa.

Komero on ollut niin sotkussa, että edelliset ostokset ovat vain hävinneet sinne. Tästä kertoi esimerkiksi se, että talouspaperia löytyi yksi avaamaton ja kaksi avattua pakkausta. Sotku on johtunut paitsi huolimattomuudesta ja viitsimättömyydestä, myös siitä, että selkeää paikkaa talouspaperirullille ei ole ollut. Kun molemmat aikuiset ovat täydentäneet varastoja, rullat on laskettu kädestä milloin mihinkin. Seuraavalla kerralla toinen ei ole tiennyt eikä huomannut, että edellisiäkin olisi ollut jäljellä, saati sitten osannut laittaa uudet vanhojen seuraksi samaan paikkaan.

Tässä onkin se toinen kompastuskohta: missä minusta on tavaran paikka, ja missä puolison mielestä? Kuuntelin äskettäin erästä podcastia, jossa pohdittiin tätä samaa asiaa. Puolisoiden logiikka jonkun esineen luontaisen säilytyspaikan suhteen voi olla hyvinkin erilainen. Tästä seuraa se, että jomman kumman mielestä tavara on aina joko hukassa tai väärässä paikassa. Yksi ratkaisu on useamman samanlaisen esineen hankkiminen. Tietyissä tilanteissa se onkin järkevää, etenkin jos talo on iso (en tiedä voiko yksiössä tulla tätä ongelmaa vastaan ylipäätään?) Jos vaimon mielestä vasaran paikka on eteisen sekalaatikossa, mutta mies etsii sitä aina ensimmäisenä autotallista, kahden vasaran säilyttäminen on yksinkertainen ratkaisu.

Olen huomannut, että välillä ihmisten ajatukset siitä, missä mitäkin pitäisi olla, voivat olla varsin persoonallisia. Minun mielestäni käsirasvaa kuuluu tietenkin säilyttää tiskipöydän alla olevassa kaapissa. Jutellessani kaverin kanssa, huomasin että tämä ei olekaan mikään universaali tapa. Kaveri oli aivan äimistynyt koko ideasta, vaikka minusta paikka on aivan looginen, koska tiskaamisen jälkeen tarvitsee käsirasvaa, ja olen kotoa oppinut että näin tehdään.

Tässä talouspaperikysymyksessä päädyin siihen, että kun komero on nyt järjestyksessä, päätin että rullien paikka on vasemmalla hyllyllä keskellä. Näytin myös puolisolle, mihin olin kaikki rullat laittanut. Järkeilen niin, että jos itse systemaattisesti alan laittaa talouspaperin aina samaan paikkaan, pian muukin perhe alkaa automaattisesti mennä etsimään uutta rullaa sieltä. Olen kuitenkin huomannut, että uusien säilytyspaikkojen vakiintuminen ei käy kädenkäänteessä. Ehkä tässä tilanteessa, kun selkeää yhtä paikkaa ei ole ollut, uusi paikka vakiintuu nopeammin.

Yhteenvetona kuitenkin totean, että vaikka tavaraa ei olisikaan liikaa, saattaa sekasotku silti aiheuttaa turhaa ostamista. Luen parhaillaan mielenkiintoista kirjaa sekasotkun eduista järjestykseen verrattuna, mutta on sanottava, että toistaiseksi en ole ollut hirveän vakuuttunut. Arkikokemus kertoo, että tavaroiden hyvällä järjestyksellä on kyllä paljon käytännöllisiä etuja. Kuten esimerkiksi se, ettei osta turhaa.

Oletteko huomanneet samaa ilmiötä, että epäjärjestys aiheuttaa turhaa ostamista? Ja mistä tietää, että tavara on oikeassa paikassa?

Rutiinit – ja kuinka sellaisia luodaan

Rutiinit ovat minusta kiehtovia. Näin vuoden alussa niitä tulee pohdittua ehkä tavallista enemmänkin, ajankohta nimittäin on otollinen sille, että lisäisi elämäänsä uusia rutiineja. Tiedän että sana jakaa mielipiteitä, mutta minulle rutiinit tuovat etupäässä vain positiivisia mielikuvia. Olen kirjaimellisesti puhunut aiheesta aiemminkin; keskustelimme Katrin kanssa  rutiineista Irti turhasta -podcastissa jo pari vuotta sitten. (En muuten ole kuunnellut tuota jaksoa pitkiin aikoihin, joten jos kirjoitan nyt eri asioita kuin puhun, se johtuu siitä, että mielipiteet ovat parin vuoden aikana kehittyneet.)

Ydin on kuitenkin pysynyt varmasti samana: rutiinit ovat mahtavia, koska ne vapauttavat hirveän määrän energiaa mielenkiintoistempien asioiden miettimiseen. Jos jonkin asian tekee hyvällä rutiinilla, se hoituu kuin itsestään, nopeasti ja tehokkaasti. Ilman rutiinia kaikki on työläämpää. Pitää miettiä milloin ja miten joku juttu kannattaa tehdä, pitää ylipäätään muistaa tehdä se, ja suorituksen aikana pitää keskittyä siihen mitä on tekemässä.

Joulu vähän sotki kuvioita, mutta nyt kun ihana arki on taas alkanut, vanhat rutiinit alkavat jälleen kukoistaa. Tiskikonerutiini rullaa jouhevasti. Pyykkirutiini on palannut entiselleen. Tänä vuonna olen lisännyt uuden rutiinin muovipussikiellon myötä, eli olen ruvennut huolehtimaan siitä, että aina kun lähden kotoa, mukana on oma kassi ostoksia varten. Tämä on ihan pikkuinen muutos entiseen, mutta kokemukseni mukaan se onkin juuri oikea tapa opetella uusia tapoja.

Olen huomannut, että uusia tapoja opetellessaan ihmisillä on hyvin kunnianhimoisia suunnitelmia, ja samasta ongelmasta kärsin itsekin aika ajoin. Ajatellaan, että nyt muuttuu koko elämä (hei, uusi vuosi ja kaikkea!), ja tästä päivästä eteenpäin tehdään asiat ihan eri tavalla kuin ennen. Kokemukseni mukaan tällaista elämänmuutosta jaksaa toteuttaa ehkä viikon. Sen jälkeen elämä luisuu huomaamatta enemmän tai vähemmän vanhoille urilleen.

Syy on uskoakseni siinä, että on tosi rankkaa tehdä isoja muutoksia. Rutiini ei synny siten, että vain päättää tehdä asiat eri tavalla kuin ennen. Rutiini syntyy siitä, että systemaattisesti rupeaa toimimaan joka päivä eri tavalla kuin on aiemmin toiminut. Eri tavalla tekeminen vaatii aluksi aivokapasiteettia, ja päätösten tekeminen ja huomion kiinnittäminen on tunnetusti raskasta. Jos muutoksia on paljon yhtä aikaa, se on uuvuttavaa, eikä päätös pysy.

Niinpä uudet rutiinit kannattaa ottaa haltuun yksi kerrallaan. Jos aiot tehdä elämänmuutoksia, valitse yksi asia, ja rupea toimimaan sen mukaisesti. Kun uudesta tavasta on tullut niin automaattinen osa arkea, ettei sitä enää mieti lainkaan, on menestyksekkäästi luonut itselleen uuden rutiinin. Vasta siinä vaiheessa kannattaa tehdä seuraava muutos. Tuo muovikassimuutos on esimerkki pienestä, yksinkertaisesta asiasta, jonka kuitenkin haluan opetella. Toivoisin onnistuvani myös isommissa elämäntapamuutoksissa, jotka liittyvät omaan hyvinvointiin (mihinkäs muuhun… eikö tässä vaiheessa vuotta kaikki rupea syömään enemmän kasviksia ja käymään lenkillä?). Niitä varten täytyy kyllä vähän miettiä, miten projektit toteuttaisi. Muuten käy niin kuin aina ennenkin, eli helmikuussa muutokset on jo unohdettu.

Onko teillä tavoitteena uusia rutiineja tälle vuodelle?

 

Muovipussikielto

Olen uuden vuoden kunniaksi tehnyt toisenkin lakon. Nimittäin muovipussilakon. Katsokaan nyt tätäkin:

Tässä näkyy osa taloudesta löytyvistä tyhjistä muovikasseista. En ole laskenut montako tuossa on, mutta todennäköistä että pärjään noilla paremmin kuin hyvin pitkälle kevääseen asti. Näin ollen olen julistanut itseni muovipussikieltoon. En tuo yhtä ainutta uutta muovipussia tähän huusholliin, ennen kuin noiden määrä on kutistunut jonnekin parinkymmenen kieppeille.

Tämän lupauksen toteuttaminen ei pitäisi olla ylivoimaista. Minulla on ainakin viisi pieneen tilaan menevää kestokassia. Lisäksi on lukuisia kangaskasseja sekä vielä pari olalla kannettavaa juuttikassia. Omistan myös sellaisen uudelleenkäytettävän hedelmäpussin ja kaiken lisäksi tiedän täsmälleen, missä nämä kaikki ovat. Jos lähden kaupungille ilman kangaskassia, voin syyttää vain itseäni.

Tälle päätökselle on nyt otollinen hetki, sillä tänä vuonna kaupat ovat ottaneet myös tavoitteeksi muovikassien vähentämisen. Olen ennenkin yrittänyt vähentää muovikassien ottamista kaupoista, vaihtelevalla menestyksellä. Syynä epäonnistumisiin on ollut se, että oma kassi on unohtunut kotiin. Tarvitsen siis uuden rutiinin, joka johtaa siihen, että kassi on aina mukana. Tämä on oikeastaan helppoa. Pitää vain sijoittaa nuo kassit valmiiksi niihin käsilaukkuihin ja reppuihin joita yleensä käytän, ja sitten on aina valmiiksi varautunut. Minulla on jo nyt vakiovarustus laukussa: puhelin, lompakko, avaimet sekä pussukka, jossa on kaikkea mahdollista tarpeellista kuten käsidesiä, laastareita ym. Nyt tuohon lisätään vielä pieneen tilaan menevä kestokassi.

Selkeyden vuoksi vielä muovikassikiellon säännöt:

  • Muovikassien ostaminen ehdottomasti kielletty!
  • Jos muovikassi tulee esim. kotiinkuljetuksen mukana, se on ihan ok
  • Pieniä biopusseja ja paperikasseja ja -pusseja saa käyttää sekä ostaa
  • Tavoitteena pärjätä myös ilman hedelmäpusseja, mutta jos mitään muuta vaihtoehtoa ei ole, niin muovisia saa käyttää. Tämä lähinnä siksi, että irtohedelmien ostaminen on mahdotonta ellei niitä voi laittaa johonkin.
  • Kielto on voimassa niin kauan, kunnes näyttää siltä, että muovipussien ostaminen on tarpeellista, eli sitten kun roskapussit loppuvat.

Tässäpä jälleen pieni asken yhteiskunnalle, mutta keskisuuri minulle. Kuka lähtee tähän mukaan?

Varakappaleet – uhka vai mahdollisuus?

Lueskelin viime viikolla kirjakaupassa uutta Loistava Järjestys -kirjaa, jonka kirjoittaja Mira Ahjoniemi pitää mm. suosittua Konmari-facebookryhmää. Vaikka en ehtinytkään lukea kirjaa kannesta kanteen (olen kirjaston varausjonossa), niin mielestäni kirjassa on selvästi minimalistinen lähestymistapa tavaroiden suhteen. Ymmärsin kirjan filosofian niin, että kaikki mahdollinen ylimääräinen kannattaa kodista poistaa. Tämä koskee myös käyttötavaroita. Mira kehottaa mm. luopumaan vieraspyyhkeistä. En mene tässä yhteydessä pyyheasiaan sen syvällisemmin (vaikka aion kyllä kirjoittaa tästä myöhemmin), mutta uskaltaisin väittää, että tässä on kyse länsisuomalaisesta ajattelusta, joka tällaiselle karjalaisia juuria omaavalle ihmiselle on vierasta.

Eräs yksityiskohta kuitenkin pisti silmään. Mira sanoo, ettei vessapaperia lukuunottamatta ole tarpeen varautua siihen, että mikään käyttötavara loppuisi. Tämä tarkoittanee hammastahnaa, tiskiainetta, sampoota, käsisaippuaa tai muuta käytössä kuluvaa ainetta, jota länsimainen ihminen on tottunut päivittäin käyttämään. Ajatus menee käsittääkseni niin, että kaikkien noiden tarpeiden vähenemisen huomaa kyllä ajoissa, ja sitten voi ostaa uuden kun tuote on loppu. Tai jos jokin loppuu eikä varakappaletta ole, ei se haittaa. Pari päivää tulee toimeen ilman ihan hyvin.

Tämä on mielenkiintoinen näkökulma. Minulla nimittäin on aina varakappale odottamassa vähän kaikesta. Se johtuu siitä, että inhoan kaikkea säätämistä sydämeni pohjasta. Haluan että arki rullaa ilman töyssyjä, en halua paniikissa etsiä deodoranttia tai hiuslakkaa juuri silloin kun niitä kipeimmin kaivattaisiin. Vielä pahempi skenaario on se, että havaitsen jonkin olevan lopussa juuri silloin, kun en mitenkään ehdi kauppaan hakemaan uutta. Tuollainen tilanne saa aikaan stressireaktion, joskus jopa suhteettoman suuren asian vakavuuteen nähden. Se johtuu siitä, että olen kai aika tarkka sen suhteen, millaisia tuotteita haluan käyttää.

Tästä näkökulmasta ajatellen filosofia, että ilmankin pärjää, kutittelee aivojani mukavasti. Olisiko mahdollista, että ei vain välittäisi siitä, että hammastahna loppui juuri, eikä uutta ole? Särkylääke? Erinäiset hygieniatuotteet…? Täytyy sanoa, että vaikka ajatus on hauska, en pysty tuollaiseen joustavuuteen. Keksin tältä istumalta lukuisia tuotteita, joita ilman en vain kertakaikkiaan halua olla. Päinvastoin, haluan olla aivan varma siitä, että esimerkiksi noita edellämainittuja löytyy kodista 100% varmuudella, olipa tilanne mikä tahansa. En halua stressata, haluan olla huoleton. Haluan olla varautunut kaikkeen, ja usein olenkin.

Kääntäisinkin asian toisin päin: mitä haittaa varakappaleista on? Tietenkin on tarpeetonta hamstrata kymmentä purkkia sampoota tai saippuaa, mutta useimmissa kodeissa on tilaa ylimääräiselle hammastahnatuubille tai tiskiaineelle. Minulle varakappale tarkoittaa vapautta hankkia uusi tuote silloin kuin se itselleni parhaiten sopii, ja usein vielä alennuksella. Jos jättää uuden hankkimisen viime tippaan, ei voi olla kovin nirso, vaan täytyy tyytyä siihen, mitä lähikaupan valikoimista löytyy. Tai sitten täytyy tosiaan osata tulla toimeen ilman siihen asti, kun on asiaa siihen kauppaan, josta juuri haluttua tuotetta saa. Varakappale edustaa mielenrauhaa, ja sille olen aivan valmis raivaamaan tilaa kaapeissani.

Tästä voikin päätellä, että Tavarataidot ja Loistava järjestys ovat varsin erilaisia kirjoja. Meidän näkökulmamme ovat välillä suorastaan vastakkaiset, vaikka tavoite on kummallakin sama – saada kodin tavarakaaos hallintaan. Luulisin, että molemmille löytyy oma lukijakuntansa.

Kuulutteko te varatavaroiden vai minimalismin kannattajiin?

Tilannepäivitys podcastin muodossa

Oli niin kiva saada se edellinen podcast julki, että tehtiin Katrin kanssa heti uusi. Tällä kertaa kyseessä on lyhyt, n. 20 min päivityspodcast edellisen maratonversion sijaan. Kerromme kuulumisia ja mistä asioista olemme olleet viime aikoina innostuneita.

Omalla kohdallani se tarkoittaa – yllätys yllätys – kirjoittamista, sillä olen oikeastaan viime pääsiäisestä lähtien kirjoittanut erittäin tavoitteellisesti tähän päivään asti. Sillä onkin ollut mielenkiintoisia vaikutuksia kodin siisteyteen ja muihin rutiineihin, ja ymmärrän tämän kokemuksen jälkeen huomattavasti paremmin kaikkia luovan työn tekijöiltä, joilta arki lähtee vähän lapasesta projektin ollessa hektisimmillään.

Katrin tilanne on suorastaan päinvastainen. Hän on onnistunut kehittämään arkeaan siten, että rutiinien ylläpitäminen on ollut paljon helpompaa kuin aikaisemmin. Katri kertoo mm. miten erityiset ruokavalinnat (tarkemmin sanottuna sienet) ja erityinen muistikirjamenetelmä, jota kutsutaan bullet journaliksi, on auttaneet häntä.

Totesimmekin podcastia äänittäessä, että kerrankin tilanne on päälaellaan: minulla on ollut rutiinit hukassa kun taas Katrilla ne ovat paljon paremmin hallinnassa kuin ennen. Kuunnelkaa lisää alta tai osoitteessa irtiturhasta.net. Mehän ollaan nyt niin vauhdissa näiden kanssa, että hyvällä tuurilla saadaan vielä yksi ennen joulua tehtyä.

Rutiinit retuperällä

On se kyllä niin että jotta tämä kodinhoito pyörisi jouhevasti, ihmisellä pitää olla rutiineja. Sen huomaa etenkin nyt, kun niitä ei ole pitänyt yllä. Kuten alkusyksystä kerroin, olen jättänyt kaiken ylimääräisen pois ohjelmasta ja käyttänyt saman ajan kirjoittamiseen. Ensin jaksoin ylläpitää tiski- ym. systeemeitä, mutta viimeisinä viikkoina kirjoitusurakka kävi niin intensiiviseksi, että päädyin hoitamaan vain ehdottoman minimin kotitöistä. Nyt kun kirja on taitossa, olen ruvennut taas palauttelemaan rempalle jääneitä rutiineita paikoilleen.

Tässä huomaa, että olen säätänyt omat rutiinini sellaisiksi, että arjessa tarvitsisi käyttää mahdollisimman vähän vaivaa mihinkään perusylläpitoon. Jos sitä ei ole tehnyt, menee monta päivää, ennen kuin homma pyörii taas kuin itsestään. Sitä ennen saa paiskoa töitä reilusti, koska on niin paljon kirittävää. Tämän näkee mm. pyykkikorissa, joka pursuilee jatkuvasti yli laitojen. Jos pesen normaaliin tapaan yhden koneellisen päivässä, tilanne pysyy hyvin hallinnassa. Jos jätän esimerkiksi neljä päivää väliin ja lisätään siihen vielä lakanoiden vaihto, pyykkikoneelle on jonoa (tämä on siis akuutti tilanne juuri nyt).

Niinä päivinä, jolloin jaksoin huolehtia tiskikoneen illalla päälle ja aamulla tyhjäksi, keittiö säilyi siedettävässä kunnossa, vaikkei muuta olisi tehnyt. Mutta lisätäänpä pakettiin 10 ihmisen illalliset ja laiskuutta koneen kanssa, ja tiskivuori kukistuu vasta kolme päivää juhlien jälkeen. Enkä viitsi nyt edes mennä siihen, kuinka huonolla tolalla ruokahuolto on ollut. Ruokajätettä on tullut aivan turhaan, johtuen suunnittelun ja toteutuksen puutteesta. Tuleva kirjailija on nimittäin elänyt teellä ja kekseillä, ja muu perhe miten kuten kasaan raavituilla ateroilla. Enkä todellakaan ole jaksanut kehitellä maukkauta kasvisruokia, vaikka ehkä kaupassa vielä ajattelin jotain sen suuntaista. Luojan kiitos meillä käy pari kertaa kuussa siivooja, koska sitä edellisenä iltana on joutunut järjestämään kaiken paikalleen. Muuten täällä ei enää erottaisi lattiaa lelujen ja vaatteiden alta.

Mitä tästä opimme? Rutiineista kannattaa pitää kynsin ja hampain kiinni vaikka mikä olisi. Olen nyt jälkikäteen varma, että oikeasti olisin ehtinyt tyhjentää tiskikoneen ja täyttää pyykkikoneen joka päivä, vaikka tuntuikin siltä ettei se ole mahdollista. Aivan taatusti olisin voinut tinkiä jostain muusta, vaikka sitten netissä surffailusta muutaman minuutin, ja käyttää sen noiden rutiinien ylläpitoon. Aion muuten vähitellen palata silittämisen ja mankeloimisen pariin. Ne nimittäin saavat liinavaatteet mahtumaan huomattavasti pienempään tilaan!

Viikon vinkit: viikkosiivousta, turkiksia ja kirjojen kierrätystä

Täällä taas Martat puhuvat arkijärkeä: liikaa tavaraa – sotkua – pölyä ja likaa – sisäilmaongelmia. Kun siivoaa suunnilleen kerran viikossa ei tule ongelmia, kysykää vaikka Martoilta. (YLE)

Tässä puolestaan pohdittavaa sarjassa ”mikä onkaan ekologista”: turkis vai tekoturkis. Turkistuotannossa on paljon eettisiä ongelmia, kuten melkein missä tahansa eläinten kasvatuksessa. Mutta tekoturkiksessa on sitten muita ympäristöongelmia, jotka eivät ole ihan pieniä nekään. Ilmeisesti kunnon ihminen on ilman mitään turkista, tai hankkii omansa käytettynä, olipa kyseessä sitten eläin- tai muoviperäinen vaate. (Ilta-Sanomat)

Kierrätyskeskus laati viisi kirjankierrättäjän nyrkkisääntöä. Jos kirjahyllyn tyhjennys on ajankohtaista, kurkatkaapa nämä. (hel.fi)

Vähemmän tehtäviä asioita

Olin varsin optimistinen, kun ajattelin että viimeistelen kirjan kätevästi muiden hommien ohella. Saatuani ensimmäiset kommentit ja muokkausehdotukset kustannustoimittajaltani, olen tajunnut että ajatus oli epärealistinen. Kirjan kirjoittaminen on paljon kovempaa työtä kuin olisin osannut ennakoida. (Mutta hei, tämä on ensimmäinen kirjani! Mistäs sen olisi voinut tietää ennen kuin kokeilee.)

Koska tunnit eivät vuorokaudessa lisäänny enkä aio lopettaa nukkumista, täytyy priorisoida uudelleen. Tällä kuluneella viikolla tajuntaan upposi, että entisellään systeemi ei voi jatkua, muuten ei tule mistään valmista. Kun tämä oivallus syttyi, aloin aktiivisesti miettiä, mitä kaikkea voin jättää tekemättä, jotta aikaa riittää tarpeeksi myös kirjoittamiselle.

Siihen asti, kunnes kirja menee painoon (eli siis jonnekin joulukuun alkupuolelle saakka) aion joko lakata kokonaan tai ainakin vähentää merkittävästi

  • silittämistä
  • mankelointia
  • siivousta ja imurointia
  • tavaroiden raivaamista ja järjestämistä
  • kierrätystä ja roskien lajittelua
  • ruuan laittamista itse alusta asti
  • kaupassa käymistä
  • parvekkeen laittamista mihinkään kuntoon
  • kukkamultien vaihtamista
  • pyykinpesua
  • blogien lukemista, uutisten tsekkaamista, meileihin vastailua
  • monenmoisista omista laatukriteereistä huolehtimista

Eilen tyhjensin silitettävien korin. En suinkaan silittänyt niitä, vaan viikkasin vain kaappiin ryppyisinä. Jouluun saakka meillä syödään ryppyisiltä pöytäliinoilta, nukutaan ruttuisilla lakanoilla ja saunotaan karheilla laudeliinoilla. Tämä on ajatuksena melkein pöyristyttävä. Kyse ei nimittäin ole siitä, että silittäisin jonkun muun ihmisen takia, vaan nautin varmaan eniten itse sileistä vuodevaatteista ja kiiltäväksi mankeloidusta pellavasta. Mutta koska perhe pärjää hienosti vaikka tekstiilit eivät olisikaan täydellisen ojennuksessa, olen päättänyt väliaikaisesti luopua tästä rutiinista.

Päätin myös, että syksyn ajaksi täytyy laskea rimaa monen muunkin asian kohdalla. Käytän normaalisti aika paljon aikaa ja energiaa siihen, että käyn kauppahallista hakemassa tuoretta kalaa, leivon itsetehdystä taikinasta ja menen vaikka vähän kauemmas kauppaan, että saan juuri sellaisia raaka-aineita ja tuotteita joita haluan. Nyt totesin, että kukaan ei kuole, vaikka tuoretuotteiden sijasta syötäisiin muutama kuukausi enemmän pakastealtaasta. Perheemme yleinen ravitsemustilanne ei romahda, vaikka pari kuukautta syötäisiin normaalia enemmän kalapuikkoja, pakasteparsakaalia ja valmiita porkkanalettuja. Tuo itse tekemisen eetos on ollut todella vahva, mutta nyt on valittava joko onnistunut kirja tai täydellinen ruokavalio. Valitsen ensimmäisen.

Päätin myös radikaalisti, että en tänä vuonna laita parvekkeelle syyskukkia ollenkaan. Jossain vaiheessa vaan heitän kaikki kesän jäljiltä roskiin ja laitan jouluvalot tilalle. Tosin en aio stressata tästä tippaakaan. Parveke näyttää ulospäin aika räjähtäneeltä, mutta saa näyttää. Kanervat eivät valitettavasti edistä kirjan valmistumista millään tasolla. Tämä on ehkä asia, jossa eniten mietin sitä klassista ”mitä naapuritkin ajattelevat”. Täytyy siedättää itsensä ajatukselle, että saavat ajatella ihan mitä tahansa.

Tästä kaikesta seuraa se, että blogin aihepiirit tulevat varmasti kertomaan ensimmäistä kertaa enemmän siitä, mitä kaikkea EN ole viime aikoina tehnyt. Saa nähdä miten tämä sujuu, sillä nämä ovat itselleni aika isoja muutoksia, etenkin ajatusten tasolla. Suurin osa noista asioista, joita aion vähentää, on tärkeitä nimenomaan itselleni. Ei siis niin, että tekisin niitä jonkun muun takia, ja nyt stressaisin siitä, että mitähän ihmiset ajattelevat. Tuo parvekkeen ulkonäkö on ainoa poikkeus tässä. Toisaalta haluan panostaa kaiken mahdollisen energian ja huomion kirjan kirjoittamiseen, joten tämä on pakon sanelema ratkaisu. Mutta muutos ajatuksissa tuntuu melkein fyysiseltä epämukavuudelta. Ehkä tämä onkin lopulta ihan tarpeellinen harjoitus!

Onko pakko raivata?

Vime viikolla joku kysyi kommenteissa, onko koskaan päästy siihen tilanteeseen, ettei olisi enää mitään raivattavaa. Erittäin hyvä kysymys! Luulen, että kysyjän ajatus oli sen suuntainen, että olenko koskaan päässyt sellaiseen tilanteeseen, ettei kodissa olisi enää mitään ylimääräistä. Mietin tuota, ja totesin että on sellaisia aikoja ollut. Mutta kyse ei ole ollut tavaroiden absoluuttisesta määrästä, eikä edes niiden määrästä suhteessa käytettävissä olevaan tilaan. Sen sijaan kyse on ollut omasta asenteesta.

Opiskeluaikana asuin todella pienessä yksiössä. Siinä oli alle 20 neliömetriä, ja joka neliö oli tehokkaassa käytössä. Minulla on yksi kirjahylly, yksi vaatekaappi, yksi laatikosto astioille, tiskikaappi ja vessassa peilikaappi. Kaikki oli täynnä. Ei ollut rauhoittavaa tyhjää hyllyä missään. Jokainen säilytystila oli täpösen täynnä, välillä siihen pisteeseen saakka että piti vähän tunkea. En silti ikinä ajatellut, että minulla olisi liikaa tavaraa. En käyttänyt kaikkea, tietenkään, sillä saa olla aikamoinen minimalisti että 100% omaisuudesta olisi aktiivisessa käytössä. En koskaan käynyt tavaroitani läpi sillä mielellä, että heitetäänpä tarpeettomat pois. Saati sitten, että olisin syventynyt pohtimaan niiden ilahduttamisindeksiä.

Jos ajattelen tuota asuntoa nykynäkökulmasta, siellä oli liikaa tavaraa. Oli vaatteita joita en käyttänyt, hyllyriveittäin kirjoja joita en lukenut, kirjoituspöydän laatikoissa sälää jota en juurikaan käyttänyt jne. Toisaalta tuolloin tuntui myös siltä, että kaikkea oli kuitenkin sopivasti. Ahtaus ei haitannut. Ei tullut sellaista tunnetta, että tavarat kaatuvat päälle ja nyt kyllä pitää raivata. Nykyisin tilaa on moninkertaisesti ja niin on tietysti tavaroitakin. Toisaalta vaatimukseni väljyydelle ovat kasvaneet. Kaipaan sitä rauhoittavan tyhjää hyllyä. Hermostun jos jossain on kasa. Vaikka tavaroiden määrä suhteessa käytettävissä olevaan tilaan on sama tai jopa parempi kuin opiskelija-aikoina, katselen ympäristöäni jatkuvasti sillä silmällä, että tuosta voisi vähentää.

Tuo raivaamisen tarve on siis hyvin pitkälti omista aivoista lähtöisin. Meillä on aivan normaali koti, jossa tavarat ovat enimmäkseen ihan kohtuudella paikoillaan. Tämä nykyinen tavaramäärä ei todellakaan ole sellainen, että se saisi jonkun vieraan ihmisen haukkomaan henkeään. Ei meillä tarvitse pujotella minnekään, eikä kaapit ole täyteen tungettuja. Useimmiten löydän nopeasti sen mitä etsin. Mutta siitä huolimatta vähennän tavaroita jatkuvasti. Elämäntilanne vaikuttaa osaltaan asiaan, sillä esim. lasten myötä on jatkuvasti jotain pieneksi jäänyttä, josta pitää hankkiutua eroon. Siitä huolimatta ajattelen, että raivaaminen ja vähentäminen on tällä hetkellä oma valinta.

Olen siis kokenut elämässäni tilanteen, jolloin ei ollut mitään raivattavaa. Kyseinen hetki ei kuitenkaan pitänyt sisällään sitä, että omaisuutta olisi ollut jotenkin täydellisen optimaalinen määrä. Raivaaminen ei vain ollut mikään prioriteetti. Nykyisin se on, mutta voisin yhtä hyvin lopettaa. Pystyisin hyvin elämään näiden tavaroiden kanssa, jotka nyt omistan. Meillä olisi silloin täydempää, elämä olisi tietyiltä osin hankalampaa, mutta elämä ilman systemaattista raivaamista olisi silti mahdollista. Viihdyn kuitenkin paremmin väljemmissä tiloissa, haluan tiedostaa mitä omistan ja kuten sanottu, en tykkää kasoista. Siksi olen valinnut tämän tasaisen vähentämisen vaihtoehdon.

Olisi kiva kuulla, millaisia ajatuksia tämä herätti? Oletteko koskaan päässeet siihen tilanteeseen, ettei mitään raivattavaa enää olisi – ja etenkin että kauanko se tilanne kesti/ tai on kestänyt? Vai oletteko enemmän samassa tilanteessa kuin minäkin, että elämä vaan tuntuu helpommalta, kun vähentää tasaiseen tahtiin?

Sotkua vai likaa?

”Sotkuista voi olla, mutta likaa en siedä!”

Olin nipin napin parikymppinen ja asuin ensimmäistä kertaa yksin. Lausahdin tuolla tavalla aika usein. Tarkoitin sillä sitä, että vaikka tavarat olivat hujan hajan eikä asuntoa kovin usein voinut sanoa kovin siistiksi, olin silti oikein hyvä ihminen. Että elän kuin possu mutta ei täällä sentään likaista ole. Jostain syystä ”lika” oli mielestäni paljon pahempi juttu kuin sekasotku. Olin myös ihan tosissani. Ei minua sekamelska häirinnyt. Lika – mitä se sitten olikaan – häiritsi paljon enemmän, mutta todellisuudessa tuossa oli kyllä aimo annos itsepetosta mukana. Nimittäin sekasotkun seassa on tosi vaikea siivota kunnolla. Veikkaan että tuossa lausahduksessa oli hieman kaunisteltua totuutta mukana.

Näin parikymmentä vuotta myöhemmin tuo lausunto on kääntynyt melkein päälaelleen. Epäjärjestyksen sietokykyni on ohentunut murto-osaan opiskeluaikojen huolettomuudesta. Sen sijaan liansietokykyni on kasvanut merkittävästi. Lattian peittävät lelut, likaiset astiat pöydillä ja siellä täällä seilaava sälä hermostuttaa minua pidemmän päälle tosi paljon. Sen sijaan tahrainen keittiönlattia tai jonkun tahmatassun kuraama lavuaari näyttävät sieltä sormien väleistä katsottuna melkein normaaleilta. Jos minulla on kymmenen minuuttia ylimääräistä aikaa siivoamiselle, en ala kuuraamaan puurotahroja pöydän alta, vaan käytän sen palauttaen kaiken mahdollisen omalle paikalleen. Saan isomman mielenrauhan tyhjästä pöytätasosta kuin kiiltävästä lattiasta.

Olenkohan nyt jotenkin huonompi ihminen, kun meillä on usein aika siistiä, mutta erityisen puhdasta on vain silloin, kun siivoja on juuri käynyt? Mielestäni meillä on tavallinen koti,  pidän muutamaa tahraa lattialla ihan normaalina perheessä, johon kuuluu alle kouluikäisiä lapsia. Mutta en voi enää kehuskella sillä, että vaikka on vähän epäjärjestystä niin likaa ei löydy.

Tuo lian ja sotkun suhde on muutenkin mielenkiintoinen. En tiedä, miksi alunperin ajattelin, että lika on se kaikista pahin juttu. Nykyään ajattelen nimittäin vähän niin, että jos kaikkialla on hirveä sotku, silloin täytyy tavaroiden hallinnassa olla jotain vikaa. Todennäköisesti niitä on ainakin aivan liikaa. Enkä sitä paitsi ole koskaan nähnyt täydellisessä järjestyksessä olevaa kotia, joka vain olisi tosi likainen. En myöskään ole nähnyt kotia, jossa olisi hirveä kaaos mutta kaikki ovenkahvat kiiltäisivät. Sen sijaan olen nähnyt täydellisessä järjestyksessä olevia asuntoja, jotka ovat myös erittäin puhtaita, aivan päinvastaisia tapauksia sekä ihan tavallisia koteja, joissa on välillä sekä sotkua että likaa.

Miten teidän laitanne on? Kestättekö paremmin likaa vai sotkua?