Viiden minuutin homma

Tämä on esimerkki siitä, miten asiat ovat joskus paljon yksinkertaisempia, kuin luulisi. Tarina juontaa juurensa viime vuosituhannelle, jolloin olin tuore fuksi Helsingin Yliopistossa. Opiskeluaika oli kaiken kaikkiaan aivan mahtavaa ja siihen liittyi tuohon aikaan kaksi olennaista juttua: kirjastokortti oppikirjalainaamoon sekä ATK-luokat. (Tuohon aikaan niitä todella kutsuttiin ATK-luokiksi!) Muutaman ihanan yliopistovuoden jälkeen valmistuin ja erkanin tuosta maailmasta, mutta käsiin jäi pari pientä juttua. Nimittäin se kirjastokortti ja kulkuavain ATK-keskukseen.

Olin aikanaan maksanut avaimesta 100 markan pantin. Säännöt menivät muistaakseni niin, että avain olisi kuulunut palauttaa vuoden kuluessa valmistumisesta, jolloin pantin olisi saanut takaisin. En saanut asiaa silloin hoidettua, mutta en ole osannut heittää avainta poiskaan. Niinpä se on yksi niistä tarpeettomista tavaroista, joka on kulkenut mukanani muutosta toiseen vuosi toisensa perästä. Kirjastokorttikin oli edelleen tallella, vaikka arvelin etten enää pysty lainaamaan sillä, kun en ole yliopistossa kirjoilla. Jostain syystä en tullut heittäneeksi pois sitäkään.

Kyse on niin pienistä tavaroista, että niiden olemassa olo ei ole häirinnyt käytännössä mitenkään. Silti aina avaimeen törmätessä mietin, että tässäkin menetin aikanaan 100 markkaa, kun en tullut ajoissa hoitaneeksi asiaa, ja tälle varmaan pitäisi tehdä jotain. Ja että se kirjasto oli kyllä ihana (siis sisällöltään, minun aikanani ei vielä ollut olemassa sitä uutta hienoa rakennusta). Tänään treffasin ystävääni kyseisen kirjaston kahvilassa, ja kotoa lähtiessä sain idean ottaa molemmat  mukaani ja selvittää mitä niille pitäisi tehdä. Toiveet eivät olleet korkealla, mutta ajatus oli, että voin ainakin palauttaa avaimen oikeaan paikkaan jos ei muuta.

Ja kuinkas sitten kävikään. Menin kortin kanssa infotiskille, jossa todettiin että kortti ei tosiaan enää ole toiminnassa, mutta sen voisi aktivoida saman tien uudelleen. Tarvittiin vain nykyiset yhteystietoni ja henkilöllisyystodistus. Parissa minuutissa käsissäni oli toimiva kirjastokortti (siis se sama vanha kortti, joka oli vain laitettu uudelleen toimintaan) ja edessäni kokonainen kirjasto pullollaan mitä mielenkiintoisempia tietokirjoja! Ah onnea! Olen niin piintynyt nörtti, että olen tästä mahdollisuudesta edelleen aivan tohkeissani. Kirjaston nimi ei enää ole oppikirjalainaamo, vaan se on yliopiston pääkirjasto. Virkailija kertoi, että heillä oli vastikään kirjamessuilla piste, jossa mainostettiin kirjastoa kaikille. Sinne siis saa kortin kuka tahansa aikuinen, jolla on pysyvä osoite Suomessa. Tai jotain sinne päin, pointtina siis kuitenkin se, että kirjasto on avoin kaikille, ei vain opiskelijoille. Joten jos olet samanlainen nörtti kuin minä, suosittelen.

Sitten siirryin pari metriä oikealle it-lupa-asioiden tiskille (ei mitään ATK:ta enää), ja esittelin siellä antiikkisen avaimeni. Ja kas – sain eteeni paperin, johon täytin jälleen tietoni ja tilinumeroni, ja tililleni luvattiin maksaa ensitilassa 16,80 euroa. Siis täsmälleen se noin 15 vuotta sitten maksamani sata markkaa. Mitä tässä voi sanoa. Olen tosi iloinen, että pääsin avaimesta eroon niin ettei se joudu vääriin käsiin, ja saan vielä rahatkin takaisin. Samalla tunnen oloni aavistuksen hölmöksi, että olen lykännyt tätä asiaa vuosikausia. Näiden molempien asioiden hoitamiseen meni yhteensä aikaa noin viisi minuuttia. Olen siis vuosikausia lykännyt sellaisen asian hoitamista, joka vei todellisuudessa viisi minuuttia eikä aiheuttanut minkäänlaisia vaikeuksia. Ei tarvinnut edes jonottaa. Tässä on siis vastakkain noin 10 vuotta vitkastelua ja viisi minuuttia toimintaa. Suhdeluku on aika karu.

Pystyykö joku pistämään paremmaksi?

Dyykkausta

Sain eräässä kierrätysryhmässä vinkin, että yliopiston pihalla oli lava jossa paljon humanistisen alan kirjoja. Dyykkailen roskalavalta hyvin harvoin mutta nyt innostuin ja päätin mennä katsomaan. Silmissäni siintänyt kirjojen aarrearkku osoittautui harhaluuloksi ja lavan sisältö oli pettymys. Lähinnä roskia ja vanhoja kirjoja oudoista aiheista. Katsausta ihmisen suhteesta Lapin luontoon olisi ollut tarjolla parikymmentä kappaletta.

Kaiken roinan seasta pilkisti kuitenkin helmi: Heli Vaarasen sosiologian alan väitöskirja vuodelta 2004, ”Kaaharipoikia ja rappiormantiikkaa”. Kalastin kirjan mukaani ja totesin ettei sittenkään tullut hukkareissu. Luen sitä parhaillaan ja hymisen itsekseni, miten akateeminen tutkimus voi parhaimmillaan olla kaikkea muuta kuin kuivaa.

Vuoden paras kirja: Hyvän mielen vaatekaappi

Jos olet kiinnostunut vaatteista, etkä ehdi lukea kuin yhden kirjan vuodessa, lue Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi. Se on lyhyesti sanottuna loistava kirja.

Kirja jakautuu kahteen osaan: pahan ja hyvän mielen vaatekaappeihin. Ensimmäisessä osassa kerrotaan seikkaperäisesti mutta kansantajuisesti mistä vaatteet tulevat, mitkä ovat vaatebisneksen pahimmat ongelmat ja mistä asioista kuluttajan olisi hyvä olla tietoinen tehdessään vaateostoksia. Toisessa osassa käsitellään oman tyylin löytämistä, toimivan vaatevaraston rakentamista sekä paneudutaan mm. siihen, mistä tunnistaa laadun.

Voisin hehkuttaa kirjaa loputtomasti, sillä se on täynnä asiaa olematta hiukkaakaan tylsä. Ihastus johtuu osittain siitä, että Saramäen näkemykset ovat hyvin lähellä omiani – älä osta turhaa, älä osta huonoa, mieti mitä tarvitset, korjaa, huolla ja hoida. Mutta sen lisäksi opin kirjasta valtavan määrän uutta tietoa. Esimerkiksi kuitujen ominaisuudet ja laadukkaan kankaan tunnistaminen ovat avartaneet tietämystäni merkittävästi. Jos haluat ostaa hyvän ja kestävän vaatteen, tässäpä oiva opas sellaisen tunnistamiseen.

Pidän myös siitä, miten monet nykyvillitykset saavat kylmää kyytiä: kierrätys ei ole hyvä teko, jos laatikkoon survoo jo valmiiksi huonolaatuista polyesteriä, josta ei ole iloa kellekään. Tuunaaminen voi piristää vaatetta hetkeksi, mutta on yhtä turhaa piperrystä, jos vaatteen käyttöikä ei sillä merkittävästi pitene. Sen sijaan sukkien parsiminen, vaatteiden korjauttaminen sopiviksi tai jopa vaatelainaamon käyttäminen ovat kestäviä ratkaisuja.

Pientä kritiikkiä on silti pakko esittää: tässä, samoin kuin esimerkiksi Kemikaalikimara lapsiperheille -kirjassa taitto pomppii välillä ärsyttävästi. On hauskaa että mukana on omakohtaisia kokemuksia, jotka erottuvat muusta tekstistä, mutta ne on taitettu välillä niin, että lukija joutuu selaamaan kirjaa edestakaisin, ellei halua katkaista yhtä tarinaa ja lukea toista siinä välissä. Lukisin mieluummin kaiken yhtä kyytiä, ilman että tarvitsee palata takaisin päin. Rinnan blogista olen saanut lukea, että kirjailija itse oli hyvin tyytyväinen kirjan ulkoasuun. Pidin kyllä kuvituksesta, mutta kansi on mielestäni harhaanjohtava. Se näyttää hattaran ja romanttisen komedian sekoitukselta, mikä on kummallista koska sisältö on niin rautaista asiaa. Tämä kirja on aivan liian vaaleanpunainen minun makuuni! Mutta älkää antako sen hämätä kirjahyllyllä, sillä sisällössä ei ole moitteen sijaa.

Ehkä suurin vaikutus kirjalla on ollut omaan elämääni sen suhteen, että vihdoinkin joku on onnistunut selittämään, mikä on P333:n todellinen ydin. Siis tämä systeemi, että kolmen kuukauden välein valitaan 33 vaatetta, joilla sitten mennään ko. ajanjakso, kunnes tulee aika tehdä valikoimaan muutoksia. Olen tähän asti ollut vilpittömästi sitä mieltä että P333 on pöhköyttä ja turhaa kikkailua, mutta kirjan luettuani olen vähitellen tullut toisiin aatoksiin. Jopa siinä määrin, että vakavasti harkitsen jonkinlaista vastaavaa kokeilua vuoden 2014 aikana, tosin varaan oikeuden muuttaa sääntöjä oman mieleni mukaiseksi.

Rinnalle siis iso kiitos aivan mahtavan kirjan kirjoittamisesta! Kaikille muille: lukekaa tämä, viisastutte.

Huom! En tunne kirjailijaa henkilökohtaisesti, olen lainannut kirjan kirjastosta luettavakseni, eikä kukaan ole markkinoinut kirjaa minulle millään tavalla. Tosin tämä on niin hyvä, että taidan ostaa se itselleni, koska laina-aika loppuu parin päivän päästä. 

Viikon vinkit: avokadoja, muovikasseja, pölynimuridirektiivi ja kirjavinkki

Tässäpä taas linkkivinkkejä, kuten lupasin. Ensimmäisenä hämmästyttävä avokadon kypsennysohje. Tämä olisi tullut viime viikolla tarpeeseen, kun ostin avokadoja jotka osoittautuivat raaoiksi. Inhoa raakoja avokadoja, niistä ei voi tehdä mitään. Mutta ensi kerralla pistän liian raa’at ohjeen mukaisesti uuniin! (Iltasanomat)

Juuri kun kirjoitin muovikasseista, luin YLEn sivuilta uutisen, että facebookissa leviää muovikassiton marraskuu. (Vai linkitinkö tämän jo kertaalleen? Viime viikkojen kuormitus näkyy muistin pätkimisenä.) Luin jostakin – kenties Kemikaalicocktailista – että itse asiassa mikä tahansa kassi on hyvä, kun sen ottaa kotoa mukaan. Hyvä periaate minusta.

Ehditkö sinäkin närkästyä EU:n typerästä pölynimuridirektiivistä?  Minä kerkesin, kunnes luin Hesarin jutun ja tulin taas järkiini. EU aikoo siis kieltää sellaisten imureiden myynnin, joiden liitäntäteho on yli 1600 wattia. Äkkiseltään se kuulostaa siltä, että kunnolla imuroivat koneet aiotaan kieltää. Todellisuudessa imuteho ja liitäntäteho eivät automaattisesti korreloi keskenään. Tosiasiassa EU on siis kieltämässä turhaa energiankulutusta ja kuluttajien huijaamista. Jälleen hyvä esimerkki jutusta, jossa toimittajakin johtaa kuluttajaa harhaan, jos ei ole kunnolla perehtynyt asioihin.

Kun kyselin kirjavinkkejä, joku mainitsi että Laura Honkasalolta on tulossa nuukailukirja. Helsingin Uutiset kertoo aiheesta enemmän.

 

Pallot ilmassa, ainakin vielä

Blogissa on ollut viime ja tällä viikolla tavallista hiljaisempaa. Se johtuu siitä, että sekä työ- että muussa elämässä on niin sanotusti vähän tilanteet päällä. Koska kaikkea ei ehdi, jostain on pakko tinkiä. Aiheita olisi mielessä vaikka kuinka (miksi niitä aina tuleekin mieleen juuri silloin kun ei ehdi kirjoittaa?), mutta aika ei riitä, koska yöunistani en tingi.

Törmäsin äskettäin uutiseen muovikassittomasta marraskuusta. Onko tämä jokin yleinen perinne, vai äskettäin keksitty? Haluaisin osallistua mutta tiedän jo nyt että tämä hetki ei edesauta onnistumista. Jos kaikki pallot pysyvät ilmassa muutenkin vain juuri ja juuri, niin siinä jää muovikassit toissijaisiksi. Mutta asia on tärkeä ja sellainen, johon itse pystyisin helposti vaikuttamaan. Pidetään mielessä ja palataan ensi viikolla.

Olen myös lueskellut Noora Shinglerin Marjoja & maskaraa -kirjaa. En ole ehtinyt syventyä siihen kovin tarkasti, mutta yleiskuva on käynyt selville. Kirja on ollut monessa suhteessa erilainen kuin odotin. Joistain asioista pidin, mutta toisaalta olen Nooran kanssa joistakin asioista niin eri mieltä, että osaan sisältöä suhtaudun aika suurella kriittisyydellä. Kirjoitan tästä pidemmin kun ehdin syventyä kirjaan paremmin.

Tällaisia kuulumisia siis tällä hetkellä. Seuraavan kerran palaan varmuudella sunnuntain linkkivinkkien muodossa. Ensi viikolla toivottavasti paremmalla ajalla ja energialla!

Tiedätkö hyvän kirjan? Kerro minulle!

Nyt kysyn teiltä: tiedättekö hyviä kirjoja, jotka käsittelisivät omistamista, tavaroita tai  raivaamista? Tai ylipäätään aiheita, jotka jotenkin liittyvät tämän blogin aihepiireihin. Jos tiedätte jonkun hyvän joko suomeksi, englanniksi tai ruotsiksi, niin ilmiantakaa kommenttiosastolla. Etsin ensisijaisesti faktakirjoja, mutta jos mieleen pulpahtaa jokin fiktiivinen teos, jossa osuvasti aihetta käsitellään niin kertokaa sekin.

Olen kolunnut Helsingin kirjaston melko läpikotaisin, ja epäilen että kaikki perinteiset raivaamisoppaat olen pian käynyt läpi. Tasoltaan ne ovat minusta hyvin vaihtelevia. Suomenkielistä kirjallisuutta tuntuu olevan selvästi vähemmän kuin englanninkielistä.

Jos lukijoiden joukossa on tutkijaihmisiä (tai muuten vain akateemisesti harrastuneita) niin minua kiinnostaa myös erilaiset tutkimukset ja julkaisut, kuten gradut ja vastaavat. Esimerkiksi äskettäin löysin Minimalismin Ilo -blogin kautta linkin Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisuun, joka oli mielestäni äärettömän kiinnostava. Siinä käsiteltiin, mikä olisi suomalainen kohtuullisen minimin elintaso, ja mitä tavaroita ihmisten voisi esimerkiksi olettaa omistavan.

Joten jos mieleen tulee hyvää luettavaa, jätä kommentti! Kiitos 🙂

Pyytämättä ja yllätyksenä

Menin eilen kirjakauppaan, tarkemmin sanottuna Akateemiseen, koska minulla sattui olemaan puoli tuntia ylimääräistä aikaa. Vaikka Stockmann on viime aikoina herättänyt lähinnä ärsytystä, Akateemisesta ei voi olla tykkäämättä. Siellä on kirjastomainen tunnelma ja hyvä valikoima englanninkielisiä pokkareita. Siellä voi myös vaellella vain lueskelemassa, mikä oli tälläkin kertaa tarkoitukseni.

Löysin kuitenkin kirjan, jonka lukemista olin viime aikoina suunnitellut. Aloin lueskella sitä, ja päätin ostaa sen silläkin uhalla, etten nykyisin ehdi lukea loppuun saakka juuri mitään. Kassalla tajusin, että olikin Kirjan ja ruusun päivä, ja että kaikki kirjan ostaneet saivat kaupan päälle Jari Tervon uuden kirjan. Lueskeluretken seurauksena kävelinkin kaupasta ulos kahden uuden kirjan omistajana.

Selvisi, että Tervon kirjaa sai ainoastaan tänä yhtenä päivänä, ja ei enää mistään sen jälkeen (paitsi varmaan myöhemmin käytettynä). Viime vuonna oli kuulemma noussut haloo, kun kirjastot eivät olleet saaneet ostaa vastaavaa kirjaa kokoelmiinsa. Ymmärsin niin, että tämä on Kirjan ja ruusun päivän erikoisuus.

Tervon kirja oli ilmiselvä kylkiäinen, ilmainen tavara josta en olisi edes älynnyt kieltäytyä. Toisaalta kirjat ovat jossain määrin heikko kohtani, omistan niitä paljon ja pidän kirjoista esineinä. Tämä ilmainen tavara oli myös houkutteleva – ei mikään tarpeeton halpiskrääsä. Oikeastaan kylkiäinen oli tällä kertaa relevantti, mielenkiintoinen ja laadukas. En ole vielä päättänyt mihin se lopulta päätyy. Ehkä tapahtuu ihme, ja löydän jostain aikaa peräti lukea sen. Mahdollisesti annan sen lahjaksi. Tai sitten se jää kirjahyllyyn odottamaan sopivaa lukuhetkeä. Joka tapauksessa olen edelleen jotenkin hämmästynyt siitä, että sain odottamatta uuden, oikean kirjan.

Kirjastoauto rullaa

Eilisen postauksen kommenttiosastolla kehuttiin kirjastoja, ja sain innoituksen jatkaa samasta aiheesta. Helsingin kaupunginkirjasto on nimittäin mahtava laitos. Ei minulla kyllä ole pahaa sanottavaa mistään muustakaan kirjastosta, jossa olen asioinut niin Suomessa kuin muuallakin maailmalla. Kirjasto on loistava laitos etenkin, jos tarkoituksena on karsia tai estää liikojen tavaroiden kertymistä.

Tykkään lukemisesta ja ostankin kirjoja monta kertaa vuodessa. Mutta olen tarkkana mitä kirjoja ostan, enkä juurikaan hanki kirjoja heräteostoksina. Sen sijaan kirjastoa käytän oikeastaan joka viikko. Tarkemmin sanottuna kirjastoautoa. Lähimpään kirjastoon ei olisi hirvittävän pitkä matka, mutta nykyisin vaivaudun harvoin paikalle, sillä kirjastoauto pysähtyy käytännöllisesti katsottuna lähes ulko-oven edessä. Systeemi toimii niin, että netin kautta varaan haluamani aineiston suoraan kirjastoautoon. Sitten vain käyn noutamassa sen kun ilmoitus tulee. Hyödynnän nettipalvelua myös lainoja uusiessa ja lopulta käyn palauttamassa kirjat takaisin autoon. Eikä kirjastoautossa tarvitse edes maksaa varausmaksua. Melkein koko prosessin voi hoitaa kotisohvalta käsin.

Viime aikoina olen lainannut myös elokuvia DVD:llä. Ainakin tähän saakka levyt ovat olleet hyvässä kunnossa. Kirjastoautosta – toisin kuin esim. Makuunista – myös löytää sellaisia elokuvia ja tv-sarjoja, joita haluan katsoa. Siis sellaisia vähän vanhempia tuotantoja ja tv-elokuvia.

Lapsen kanssa kirjastoauto on ihana, koska siellä ei tarvitse huolehtia siitä, että jälkikasvu pysyy hiirenhiljaa koko vierailun ajan. Ainakin meidän kirjastoautossa on panostettu nimenomaan lastenkirjoihin.  Autossa käykin paljon eri ikäisiä lapsia, eikä henkilökunta ole heistä moksiskaan. Päin vastoin – pienten lasten kirjat ovat lattian rajassa isoissa laareissa, joista taaperotkin ylettävät valikoimaan.

Tässä systeemissä on kaksi miinusta. Ensimmäinen on se, että kirjastoauto pysähtyy kerran viikossa vain puolen tunnin ajan. Kerran viikossa on sopiva tahti, mutta koska pysähdys on niin lyhyt, pitää olla tarkkana että ehtii paikalle ajoissa. Tosin kerran kun myöhästyin, ystävällinen henkilökunta otti palautettavat kirjat vastaan ikkunasta, vaikka bussi oli jo startannut, enkä joutunut maksamaan sakkoa. Toinen miinus on se, että kirjastossa seikkaileminen ei tietenkään ole mahdollista. Rakastan sitä hyllyjen välissä haahuilua ja löytöjen tekemistä, mutta toisaalta tässä elämänvaiheessa siihen olisi muutenkin todella vähän mahdollisuuksia. Ei minulla oikeasti siis ole mitään valittamista.

Mitä tähän voisi vielä sanoa? Käyttäkää kirjastoja, kirjastot ovat mahtavia paikkoja.

Kuulolla

Kun kuume oli kova eikä jaksanut edes silmiään avata, äänikirja oli pelastus. Äänikirjat ovat oikeastaan todella kivoja. Niitä on ihana kuunnella etenkin silloin, kun lukija on hyvä. (Minä kuuntelin sairaana ollessani Harry Potteria Stephen Fryn lukemana. Aivan huippu!) Äänikirjoja saa cd:llä, mutta niitä voi ladata myös suoraan netistä tietokoneelle tai älypuhelimeen. Kirjoja voi ostaa omaksi, lainata kirjastosta tai jonkin verran jopa kuunnella ilmaiseksi suoraan netissä.

Tavaran raivaamisen näkökulmasta äänikirjat ovat lähes aineettomia, siis jos ei osta niitä cd-levyjä. Niitä voi säilyttää runsain määrin ilman, että ne veisivät juuri tietokonetta isompaa tilaa. Niistä ei tarvitse pyyhkiä pölyjä eivätkä ne keräänny yöpöydälle pinoiksi. Olen aika konservatiivinen, enkä ole vielä oikein päässyt e-kirjojen makuun, mutta äänikirjoissa on kyllä puolensa. Niitä voi kuunnella matkalla ollessa, siivotessa – tai silloin kun on kipeä.

Ostettavia äänikirjoja löytää helposti esim. iTunesista tai eri kirjakauppojen nettisivuilta, josta niitä voi ladata. Englanniksi löytyy kirjallisuutta runsain määrin esim. Audiblesta. Jos haluaa kirjansa kuitenkin cd:nä, niin kirjakaupat myyvät tietysti niitäkin.

Ilmaiseksi äänikirjoja voi lainata kirjastoista kautta maan. Monien kirjastojen nettisivujen kautta voi kuunnella äänikirjoja lainaamatta. YLE puolestaan tarjoaa nettisivujensa kautta kuunneltavaksi etenkin klassikoita. Yllättäen myös mm. Kotilieden nettisivuilla voi kuunnella suomalaisia äänikirjoja. Kannattaa ottaa google avuksi, nämä linkit löytyivät pienellä pintaraapaisulla, enkä etsinyt mitään tiettyä kirjaa. Jos tiedossa on hyviä vinkkejä niin kirjoista, niiden saatavuudesta tai vaikka hyvistä lukijoista, niin niitä otetaan ilolla vastaan kommenttiosastolla.

Viikon vinkit 33/2012: Koulukirjoja, raivaamista ja Netflixin jälkipyykki

Tässä Helsingin Sanomien sivuilta löytyvällä videolla ammattilainen antaa vinkkejä miten koulukirjat kannattaa päällystää, ettei niihin tule ilmakuplia kanteen. Video on lyhyt, alussa pari mainosta.

Raivaamisessa voi käyttää myös ammattilaisapua. Iltalehti kertoo aiheesta lisää. Tosin on todettava, että jutun kuvitus ei ole kovin onnistunut. Ennen ja jälkeen kuvissa yhteistä taitaa olla vain verholauta. Ammattiraivaaja tuskin maalaa ja laittaa uutta tapettia.

Päivän ruokavinkki: Säilytätkö oliiviöljyä oikein? (MTV3)

Sitten vielä jatko-osa alkuviikon Netflix-uutisoinnille. HBO nimittäin ilmoitti aloittavansa saman tyyppisen palvelun Suomessa. Asiasta uutisoi mm. Digitoday ja Digilelut.fi. Suomalaiset tv-kanavat eivät ole innostuneet kilpailijoiden saapumisesta markkinoille, eivätkä halua tehdä yhteistyöä Netflixin kanssa. HS puolestaan kertoo, että myös elokuvia tarjoavat Sonera ja Elisa eivät toistaiseksi aio muuttaa konseptejaan. Rehellisyyden nimissä ihmettelen näitä  kommentteja. Silloin kun olin Netflixin tilaaja, en katsonut sieltä mitään, mitä olisin voinut katsoa YLEltä, MTV3:lta tai Neloselta. Puhun tietysti täysin henkilökohtaisesta näkökulmasta, mutta minusta vaikuttaa siltä, että suomalaiset toimijat eivät ole tajunneet, mikä Netflixissä tai vaikkapa BBC Globalissa kiehtoo. Ne ovat kiinnostavia, koska niiden valikoimissa on elokuvia ja tv-sarjoja, joita ei ole tarjolla suomalaisessa televisiossa. Miksi maksaisin Netflixistä, jos sieltä tulisi samaa kuin tv:stä? Jos olisin kiinnostunut Maikkarin ohjelmistosta, omistaisin jo telkkarin.