Mihin roskikseen kirjat kuuluvat?

Vaihteeksi kierrätys- ja lajitteluasiaa. Törmäsin Itä-Uudenmaan jätehuollon tuottamaan infolehteen, jossa oli niin hyvin kiteytetty roskien lajitteluun liittyviä asioita, että referoin sisällön myös tänne.

Kirjojen lajittelu: pokkarit voi panna suoraan paperikeräykseen. Kovakantisista kirjoista irroitetaan kannet, ja sivut menevät paperikeräykseen. Kannet lajitellaan sen mukaan, mitä materiaalia ne ovat. Tavalliset kovat kannet pahvinkeräykseen, nahkakantiset ja muovitetut sekajätteeseen. Jos kansia ei saa irti, koko kirja menee sekajätteen joukkoon. En ole tainnut koskaan laittaa kirjoja roskiin lukuunottamatta vanhoja koulukirjoja. Luulen, että jossain vaiheessa sellainenkin on edessä, jos haluan päästä vanhoista tietosanakirjoista eroon.

Ilmeisesti kaikessa lajittelussa ratkaisee, mitä materiaalia roskassa on eniten. Korkillisen maitotölkin voi panna kartonkikeräykseen, koska muovia on tölkistä vain pieni osa. Lääkepakkauksissa ja sipsipusseissa taas suurin osa on muovia, joten ne laitetaan sekajätteeseen tai energiajätteeseen, koska metallin osuus on pienempi kuin muovin. Mutta lasin kanssa pitää olla tarkkana, sillä kuten aiemmin jo kävi ilmi, lasinkeräys ottaa yleensä vastaan vain pulloja ja purkkeja, ei ikkunalasia tai kuumuuden kestävää lasia.

Tuo isoimman materiaalin sääntö on tavallisen ihmisen kannalta aika mukava, koska ei tarvitse stressata tavaroiden purkamisesta osiin ennen kuin ne voi laittaa jäteastiaan. Minulla on tapana poistaa korkit tölkeistä ennen lajittelua, mutta se ei olisi välttämätöntä. Toisaalta itse ei kannata ruveta varsinaiseen roskien polttamiseen, sillä kotioloissa lämpötilat ovat alhaisia ja esimerkiksi muovista voi irrota epäterveellisiä hiukkasia ja kaasuja. Keskitetty jätekeräys hoitaa asian tehokkaammin.

Kirja-arvostelu: Leppoisa opas huusholliin

Luin Saara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen kirjan, joka kehottaa siivouskapinaan ja väittää kertovansa, miten arjen hommat sujuvat kuin itsestään. Täytyy sanoa että olipa erikoinen kirja. En muista, milloin olisin lukenut vastaavanlaisen, jossa vähän väliä olen joko erittäin samaa mieltä ja sitten samalla sivulla täydellisesti eri mieltä kirjoittajien kanssa!

Kirjan yleissävy on äärimmäisen topakka. Jopa niin topakka, että se käy välillä hermoille – ”soo soo älä sinä sielä kuvittele tietäväsi mitään!” Tavallaan tykkään että asiat sanotaan suoraan, mutta tosiaan välillä kirjassa on niin kova neuvomisen maku, että se meni omalta kohdaltani ärsyttävyyden puolelle. Pieneen kokoon taitettu kirja on kuitenkin mukava kädessä.

Sitten sisältöön. Sanotaan parhaat asiat ensin: kirjassa annetaan monta käytännöllistä vinkkiä siivoamista varten. Esimerkiksi välineitä ja aineita koskevat kohdat ovat järkevää luettavaa, ja teksti sopii hyvin esimerkiksi vasta omilleen muuttaneelle nuorelle. Jos yhtään on käsitystä kodinhoidosta muuten, voi mukana olla aika paljon itsestäänselvyyksiä. Mutta mukana on hirveästi käteviä käytännön vinkkejä. Esimerkkejä: lankamoppi siirtää likaa paikasta toiseen, mikrokuituliina puhdistaa. Kaikki vaatteet näyttävät silitettyinä hyviltä. Miten hajulukko ja lattiakaivo puhdistetaan. Säilytä tavaroita siinä huoneessa, jossa niitä käytetään. Tämänt tyyppiset ohjeet ja vinkit ovat aina tarpeen.

Ongelmana on, että noiden hyvien juttujen lisäksi kirja on pullollaan älyttömyyksiä. Tähän tyyliin: jos olet köyhä, voit säästää lopettamalla deodorantin käytön. Anteeksi mitä? Toimiva dödö maksaa marketissa pari euroa. Täytyy elää todella ojan pohjalla, jotta tämä neuvo olisi relevantti. Ilman henkilökohtaista hygieniaa on aika paha lähetä työhaastatteluun tai ihmisten ilmoille ylipäätään. ”Ajattele, ettei naisen tai miehen kunnia ole hajuttomuudesta kiinni” – siis millaista soopaa. Tämä oli ehkä se pöhköin esimerkki, mutta ei valitettavasti ainoa.

Vai mitä sanotte ohjeesta, että aina kannattaa hankkia isoin mahdollinen huonekalu, joka tilaan mahtuu, olipa kyseessä pöytä tai sohva? Koska ”tilan hukkakäyttö ei kannata”. Tai että menkää viettämään joulua isovanhemmille, niin ei tarvitse itse järjestää. Kuulostaa leppoisalta vanhusten hyväksikäytöltä. En tiedä teistä, mutta itse olen tottunut ajattelemaan niin päin, että vanhin sukupolvi on jo työnsä tehnyt, nyt on nuorempien vuoro hoitaa heitä. Voi tietysti olla, että kirjoittajilla itsellään on terveet ja nuoret isovanhemmat, joille joulun järjestäminen ei ole mikään erityinen ponnistus.

Ongelma tässä kirjassa on se, että nimi lupaa leppoisuutta mutta sisältö ei vastaa tuota lupausta. Kun kirjoittajat neuvovat, miten kotia hoidetaan, käy hyvin nopeasti ilmi, että ei siitä selviä kuin jokapäiväisellä työllä. Kodinhoito on jatkuvaa, loputonta työtä, eikä siitä saa leppoisaa muuten kuin omaa asennetta muuttamalla. Kirjassa on omistettu viisi sivua kylpyhuoneen siivoukselle. Ehkä kaakelisaumojen jynssääminen on jonkun mielestä leppoisaa, mutta minun mielestäni se on tylsää ja rankkaa työtä, jota välttelee viimeiseen asti. Jos joku tarttuu kirjaan oppiakseen, miten kodinhoidosta tehdään helppoa, niin seuraa luultavasti pettymys. Kodinhoidosta saa helppoa siten, että palkkaa siivoojan.

On harmi että kirjassa on niin paljon noita hölmöjä juttuja, koska ne jäävät päällimmäiseksi mieleen ja hyvät vinkit jäävät vähemmälle huomiolle. Osittain tähän vaikuttaa taitto, sillä kirjassa ei juuri ole listoja tai tietoruutuja, joihin olisi koottu tiiviisti olennaisimmat asiat. Teksti kulkee yhtenä massana, joten sieltä on vaikea etsiä yksittäistä asiaa.

Ehkä minua kuitenkin jäi eniten vaivaamaan se, miten kirjasta huokuu sellainen perisuomalainen asenne, että kaikki tasapaksusta tavallisuudesta poikkeava on turhaa tai typerää, ja jos käyttää rahaa johonkin omasta mielestä ihanaan, niin se on pröystäilyä. Niin pontevasti kirjassa paheksutaan sellaisia turhuuksia kuin sisustaminen, kauniit esineet tai merkkivaatteet. Siivous- tai organisointivinkkejä otan mielelläni vastaan, mutta kirjoittajat tuputtavat siinä ohessa sellaisia henkilökohtaisia arvovalintoja, joista tuli sellainen olo, että nyt ei ole suutari pysynyt lestissään.

Oletteko lukeneet kirjaa? Mitä piditte?

Ja sitten kritiikkiä Kondolle

Marie Kondon kirja on ehdottomasti mielenkiintoisin raivausopas, jonka olen koskaan lukenut. Se poikkeaa totutusta niin paljon, että suosittelen siihen tutustumista jo ihan siksi, että on virkistävää lukea välillä omaperäisiä ajatuksia, vaikka olisikin eri mieltä. Minä olin hänen kanssaan aika monesta jutusta eri mieltä.

Ensimmäinen ja tärkein ongelma on, että Marie ei kerro mitään siitä, mitä poistetuille tavaroille tapahtuu. Tähän ovat muutkin kiinnittäneet huomiota, eikä syyttä. Läpi kirjan puhutaan vain siitä, miten valtavia määriä tavaraa ihmisten asunnoista on karsittu, muttei sanaakaan siitä, mihin ne tavarat tarkalleen ottaen joutuivat. Käytetty termi on roskapussi, mutta menivätkö kaikki tavarat todella roskiin? Vai onko Japanissa jokin toimiva kierrätyssysteemi, joka toimitti esineet jatkokäyttöön jonnekin? Voi olla, että kierrätys on niin ilmiselvää, ettei Marie tule sitä enemmän avanneeksi. Mutta mikäli ne tavarat todella menivät roskikseen, olen pöyristynyt.

Tämän takia kirjan ratkaisu – raivaa kaikki yhdellä kertaa ja sillä siisti – tuntuu petollisen helpolta. Jos omatuntosi sallii sinun todella heittää kaiken vain roskikseen, niin sitten se voi toimia. Mutta oikeasti raivaamisen vaikein osio on se, miten siitä karsitusta tavarasta hankkiudutaan vastuullisesti eroon. Lahjoittaminen, myyminen ja kierrätyskeskukseen ja sortti-asemille kuskaaminen on työlästä ja aikaavievää. Vaikka luopuisi kerralla puolesta vaatekaapin sisällöstä, menee vähimmilläänkin monta päivää, ennen kuin vaatteet on oikeasti toimitettu ulos asunnosta. Todennäköisempää on, että siihen menee monta kuukautta. Tästä on itselläni kokemusta. (Tässä olisi muuten konsultille käyttöä. Voisin maksaa siitä, että joku hoitaisi tämän vaiheen puolestani. Tätä bisnesideaa saa vapaasti käyttää.)

Kirjan lähtökohtana on ihmisen elämänlaadun parantaminen, ja siihen ei sovi stressi tai syyllisyys. Ehkä siksi tavarasta kehotetaan luopumaan kevein mielin. Ymmärrän hyvän tarkoituksen, mutta en sitä, että jos jotain poisheitettyä joskus kaipaa, kehotetaan vain ostamaan uusi. Tämä kirja ei ohjaa kohti kestävää kulutusta. Siinä ei oteta juurikaan kantaa siihen, mikä kaiken alkusyy on: olemme ostaneet liikaa. Tosin Marie väittää, että kun kotinsa on kerran saanut täydelliseen järjestykseen, sinne ei enää päädy ikäviä ja turhia esineitä. Se on mielestäni ns. katteeton lupaus. En usko tällaisiin yhdessä yössä tapahtuviin elämänmuutoksiin.

Tässäpä onkin toinen kritiikin kohde: yhdellä kerralla raivaaminen on minusta älytön idea. Se toimii, jos raivaajalla on keskeytyksetöntä aikaa, rautainen itsekuri ja vieressä ammattilainen, joka huolehtii siitä ettei homma jää kesken. Meille tavallisille ihmisille menetelmä povaa suurta epäonnistumista. Jos Kondon ohjeiden mukaisesti tyhjentäisin koko kirjahyllyni keskelle lattiaa ja alkaisin sitten yksi kerrallaan päättää mitä jokaiselle kirjalle tapahtuu, voin jo nyt kertoa, että kirjoja olisi lattialla vielä ensi viikollakin. Sitä paitsi tässä on ongelma. Ihminen tekee huonompia päätöksiä väsyneenä ja nälkäisenä, tämä on tieteellisesti todistettu. Joten voisinko luottaa siihen, että valitisisin oikein vielä kolmen tunnin päästä? En. Joten en suosittele. Lisäksi satojen päätösten tekeminen peräjälkeen on oikeasti uuvuttavaa. Hylly tai pari kerrallaan on mielestäni parempi systeemi, sanoipa Marie mitä tahansa.

Kolmas kritiikki kohdistuu siihen, että Marie Kondo olettaa oman filosofiansa toimivan kaikkien ihmisten kanssa kaikissa tilanteissa samalla tavalla. Lisäksi hän olettaa tämän kaltaisen siivoamisen olevan ratkaisu aivan kaikkiin elämän ongelmiin. Ylimääräisestä roinasta luopuminen on mahtava idea, mutta väitän, ettei se sentään automaattisesti johda painonpudotukseen, uramenestykseen ja yleisesti zeniläiseen olotilaan, kuten Marie väittää. Hän on kaikesta päätellen itse niin erikoinen persoona, että juuri tavarat ja siivoaminen on se juttu, joka hänellä vaikuttaa kaikkeen. Muten kuten kaikki yhden asian ihmiset, Marie tuppaa olemaan aika sokea elämäntilanteiden kirjolle. Toisaalta tämä kapeakatseisuus on yksi niistä asioista, jotka tekevät kirjasta niin kiehtovan. Marie Kondo uskoo vakaasti, että tekemällä juuri niin kuin hän käskee, kaikkien ihmisten elämä paranee kertaheitolla, ja loppuiäksi. Tuollainen vankkumattomuus on tavallaan ihailtavaa, joskin samalla myös hiukan pöljää.

Lupaan, että jossain vaiheessa alan taas kirjoittaa muustakin. Mutta varoitan, että aion vielä kirjoittaa niistä asioista, joista kirjassa pidin. Jos Kondo kyllästyttää, palatkaa blogin pariin taas ensi viikolla. Ymmärrän teitä oikein hyvin.

Viiden minuutin homma

Tämä on esimerkki siitä, miten asiat ovat joskus paljon yksinkertaisempia, kuin luulisi. Tarina juontaa juurensa viime vuosituhannelle, jolloin olin tuore fuksi Helsingin Yliopistossa. Opiskeluaika oli kaiken kaikkiaan aivan mahtavaa ja siihen liittyi tuohon aikaan kaksi olennaista juttua: kirjastokortti oppikirjalainaamoon sekä ATK-luokat. (Tuohon aikaan niitä todella kutsuttiin ATK-luokiksi!) Muutaman ihanan yliopistovuoden jälkeen valmistuin ja erkanin tuosta maailmasta, mutta käsiin jäi pari pientä juttua. Nimittäin se kirjastokortti ja kulkuavain ATK-keskukseen.

Olin aikanaan maksanut avaimesta 100 markan pantin. Säännöt menivät muistaakseni niin, että avain olisi kuulunut palauttaa vuoden kuluessa valmistumisesta, jolloin pantin olisi saanut takaisin. En saanut asiaa silloin hoidettua, mutta en ole osannut heittää avainta poiskaan. Niinpä se on yksi niistä tarpeettomista tavaroista, joka on kulkenut mukanani muutosta toiseen vuosi toisensa perästä. Kirjastokorttikin oli edelleen tallella, vaikka arvelin etten enää pysty lainaamaan sillä, kun en ole yliopistossa kirjoilla. Jostain syystä en tullut heittäneeksi pois sitäkään.

Kyse on niin pienistä tavaroista, että niiden olemassa olo ei ole häirinnyt käytännössä mitenkään. Silti aina avaimeen törmätessä mietin, että tässäkin menetin aikanaan 100 markkaa, kun en tullut ajoissa hoitaneeksi asiaa, ja tälle varmaan pitäisi tehdä jotain. Ja että se kirjasto oli kyllä ihana (siis sisällöltään, minun aikanani ei vielä ollut olemassa sitä uutta hienoa rakennusta). Tänään treffasin ystävääni kyseisen kirjaston kahvilassa, ja kotoa lähtiessä sain idean ottaa molemmat  mukaani ja selvittää mitä niille pitäisi tehdä. Toiveet eivät olleet korkealla, mutta ajatus oli, että voin ainakin palauttaa avaimen oikeaan paikkaan jos ei muuta.

Ja kuinkas sitten kävikään. Menin kortin kanssa infotiskille, jossa todettiin että kortti ei tosiaan enää ole toiminnassa, mutta sen voisi aktivoida saman tien uudelleen. Tarvittiin vain nykyiset yhteystietoni ja henkilöllisyystodistus. Parissa minuutissa käsissäni oli toimiva kirjastokortti (siis se sama vanha kortti, joka oli vain laitettu uudelleen toimintaan) ja edessäni kokonainen kirjasto pullollaan mitä mielenkiintoisempia tietokirjoja! Ah onnea! Olen niin piintynyt nörtti, että olen tästä mahdollisuudesta edelleen aivan tohkeissani. Kirjaston nimi ei enää ole oppikirjalainaamo, vaan se on yliopiston pääkirjasto. Virkailija kertoi, että heillä oli vastikään kirjamessuilla piste, jossa mainostettiin kirjastoa kaikille. Sinne siis saa kortin kuka tahansa aikuinen, jolla on pysyvä osoite Suomessa. Tai jotain sinne päin, pointtina siis kuitenkin se, että kirjasto on avoin kaikille, ei vain opiskelijoille. Joten jos olet samanlainen nörtti kuin minä, suosittelen.

Sitten siirryin pari metriä oikealle it-lupa-asioiden tiskille (ei mitään ATK:ta enää), ja esittelin siellä antiikkisen avaimeni. Ja kas – sain eteeni paperin, johon täytin jälleen tietoni ja tilinumeroni, ja tililleni luvattiin maksaa ensitilassa 16,80 euroa. Siis täsmälleen se noin 15 vuotta sitten maksamani sata markkaa. Mitä tässä voi sanoa. Olen tosi iloinen, että pääsin avaimesta eroon niin ettei se joudu vääriin käsiin, ja saan vielä rahatkin takaisin. Samalla tunnen oloni aavistuksen hölmöksi, että olen lykännyt tätä asiaa vuosikausia. Näiden molempien asioiden hoitamiseen meni yhteensä aikaa noin viisi minuuttia. Olen siis vuosikausia lykännyt sellaisen asian hoitamista, joka vei todellisuudessa viisi minuuttia eikä aiheuttanut minkäänlaisia vaikeuksia. Ei tarvinnut edes jonottaa. Tässä on siis vastakkain noin 10 vuotta vitkastelua ja viisi minuuttia toimintaa. Suhdeluku on aika karu.

Pystyykö joku pistämään paremmaksi?

Dyykkausta

Sain eräässä kierrätysryhmässä vinkin, että yliopiston pihalla oli lava jossa paljon humanistisen alan kirjoja. Dyykkailen roskalavalta hyvin harvoin mutta nyt innostuin ja päätin mennä katsomaan. Silmissäni siintänyt kirjojen aarrearkku osoittautui harhaluuloksi ja lavan sisältö oli pettymys. Lähinnä roskia ja vanhoja kirjoja oudoista aiheista. Katsausta ihmisen suhteesta Lapin luontoon olisi ollut tarjolla parikymmentä kappaletta.

Kaiken roinan seasta pilkisti kuitenkin helmi: Heli Vaarasen sosiologian alan väitöskirja vuodelta 2004, ”Kaaharipoikia ja rappiormantiikkaa”. Kalastin kirjan mukaani ja totesin ettei sittenkään tullut hukkareissu. Luen sitä parhaillaan ja hymisen itsekseni, miten akateeminen tutkimus voi parhaimmillaan olla kaikkea muuta kuin kuivaa.

Vuoden paras kirja: Hyvän mielen vaatekaappi

Jos olet kiinnostunut vaatteista, etkä ehdi lukea kuin yhden kirjan vuodessa, lue Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi. Se on lyhyesti sanottuna loistava kirja.

Kirja jakautuu kahteen osaan: pahan ja hyvän mielen vaatekaappeihin. Ensimmäisessä osassa kerrotaan seikkaperäisesti mutta kansantajuisesti mistä vaatteet tulevat, mitkä ovat vaatebisneksen pahimmat ongelmat ja mistä asioista kuluttajan olisi hyvä olla tietoinen tehdessään vaateostoksia. Toisessa osassa käsitellään oman tyylin löytämistä, toimivan vaatevaraston rakentamista sekä paneudutaan mm. siihen, mistä tunnistaa laadun.

Voisin hehkuttaa kirjaa loputtomasti, sillä se on täynnä asiaa olematta hiukkaakaan tylsä. Ihastus johtuu osittain siitä, että Saramäen näkemykset ovat hyvin lähellä omiani – älä osta turhaa, älä osta huonoa, mieti mitä tarvitset, korjaa, huolla ja hoida. Mutta sen lisäksi opin kirjasta valtavan määrän uutta tietoa. Esimerkiksi kuitujen ominaisuudet ja laadukkaan kankaan tunnistaminen ovat avartaneet tietämystäni merkittävästi. Jos haluat ostaa hyvän ja kestävän vaatteen, tässäpä oiva opas sellaisen tunnistamiseen.

Pidän myös siitä, miten monet nykyvillitykset saavat kylmää kyytiä: kierrätys ei ole hyvä teko, jos laatikkoon survoo jo valmiiksi huonolaatuista polyesteriä, josta ei ole iloa kellekään. Tuunaaminen voi piristää vaatetta hetkeksi, mutta on yhtä turhaa piperrystä, jos vaatteen käyttöikä ei sillä merkittävästi pitene. Sen sijaan sukkien parsiminen, vaatteiden korjauttaminen sopiviksi tai jopa vaatelainaamon käyttäminen ovat kestäviä ratkaisuja.

Pientä kritiikkiä on silti pakko esittää: tässä, samoin kuin esimerkiksi Kemikaalikimara lapsiperheille -kirjassa taitto pomppii välillä ärsyttävästi. On hauskaa että mukana on omakohtaisia kokemuksia, jotka erottuvat muusta tekstistä, mutta ne on taitettu välillä niin, että lukija joutuu selaamaan kirjaa edestakaisin, ellei halua katkaista yhtä tarinaa ja lukea toista siinä välissä. Lukisin mieluummin kaiken yhtä kyytiä, ilman että tarvitsee palata takaisin päin. Rinnan blogista olen saanut lukea, että kirjailija itse oli hyvin tyytyväinen kirjan ulkoasuun. Pidin kyllä kuvituksesta, mutta kansi on mielestäni harhaanjohtava. Se näyttää hattaran ja romanttisen komedian sekoitukselta, mikä on kummallista koska sisältö on niin rautaista asiaa. Tämä kirja on aivan liian vaaleanpunainen minun makuuni! Mutta älkää antako sen hämätä kirjahyllyllä, sillä sisällössä ei ole moitteen sijaa.

Ehkä suurin vaikutus kirjalla on ollut omaan elämääni sen suhteen, että vihdoinkin joku on onnistunut selittämään, mikä on P333:n todellinen ydin. Siis tämä systeemi, että kolmen kuukauden välein valitaan 33 vaatetta, joilla sitten mennään ko. ajanjakso, kunnes tulee aika tehdä valikoimaan muutoksia. Olen tähän asti ollut vilpittömästi sitä mieltä että P333 on pöhköyttä ja turhaa kikkailua, mutta kirjan luettuani olen vähitellen tullut toisiin aatoksiin. Jopa siinä määrin, että vakavasti harkitsen jonkinlaista vastaavaa kokeilua vuoden 2014 aikana, tosin varaan oikeuden muuttaa sääntöjä oman mieleni mukaiseksi.

Rinnalle siis iso kiitos aivan mahtavan kirjan kirjoittamisesta! Kaikille muille: lukekaa tämä, viisastutte.

Huom! En tunne kirjailijaa henkilökohtaisesti, olen lainannut kirjan kirjastosta luettavakseni, eikä kukaan ole markkinoinut kirjaa minulle millään tavalla. Tosin tämä on niin hyvä, että taidan ostaa se itselleni, koska laina-aika loppuu parin päivän päästä. 

Viikon vinkit: avokadoja, muovikasseja, pölynimuridirektiivi ja kirjavinkki

Tässäpä taas linkkivinkkejä, kuten lupasin. Ensimmäisenä hämmästyttävä avokadon kypsennysohje. Tämä olisi tullut viime viikolla tarpeeseen, kun ostin avokadoja jotka osoittautuivat raaoiksi. Inhoa raakoja avokadoja, niistä ei voi tehdä mitään. Mutta ensi kerralla pistän liian raa’at ohjeen mukaisesti uuniin! (Iltasanomat)

Juuri kun kirjoitin muovikasseista, luin YLEn sivuilta uutisen, että facebookissa leviää muovikassiton marraskuu. (Vai linkitinkö tämän jo kertaalleen? Viime viikkojen kuormitus näkyy muistin pätkimisenä.) Luin jostakin – kenties Kemikaalicocktailista – että itse asiassa mikä tahansa kassi on hyvä, kun sen ottaa kotoa mukaan. Hyvä periaate minusta.

Ehditkö sinäkin närkästyä EU:n typerästä pölynimuridirektiivistä?  Minä kerkesin, kunnes luin Hesarin jutun ja tulin taas järkiini. EU aikoo siis kieltää sellaisten imureiden myynnin, joiden liitäntäteho on yli 1600 wattia. Äkkiseltään se kuulostaa siltä, että kunnolla imuroivat koneet aiotaan kieltää. Todellisuudessa imuteho ja liitäntäteho eivät automaattisesti korreloi keskenään. Tosiasiassa EU on siis kieltämässä turhaa energiankulutusta ja kuluttajien huijaamista. Jälleen hyvä esimerkki jutusta, jossa toimittajakin johtaa kuluttajaa harhaan, jos ei ole kunnolla perehtynyt asioihin.

Kun kyselin kirjavinkkejä, joku mainitsi että Laura Honkasalolta on tulossa nuukailukirja. Helsingin Uutiset kertoo aiheesta enemmän.

 

Pallot ilmassa, ainakin vielä

Blogissa on ollut viime ja tällä viikolla tavallista hiljaisempaa. Se johtuu siitä, että sekä työ- että muussa elämässä on niin sanotusti vähän tilanteet päällä. Koska kaikkea ei ehdi, jostain on pakko tinkiä. Aiheita olisi mielessä vaikka kuinka (miksi niitä aina tuleekin mieleen juuri silloin kun ei ehdi kirjoittaa?), mutta aika ei riitä, koska yöunistani en tingi.

Törmäsin äskettäin uutiseen muovikassittomasta marraskuusta. Onko tämä jokin yleinen perinne, vai äskettäin keksitty? Haluaisin osallistua mutta tiedän jo nyt että tämä hetki ei edesauta onnistumista. Jos kaikki pallot pysyvät ilmassa muutenkin vain juuri ja juuri, niin siinä jää muovikassit toissijaisiksi. Mutta asia on tärkeä ja sellainen, johon itse pystyisin helposti vaikuttamaan. Pidetään mielessä ja palataan ensi viikolla.

Olen myös lueskellut Noora Shinglerin Marjoja & maskaraa -kirjaa. En ole ehtinyt syventyä siihen kovin tarkasti, mutta yleiskuva on käynyt selville. Kirja on ollut monessa suhteessa erilainen kuin odotin. Joistain asioista pidin, mutta toisaalta olen Nooran kanssa joistakin asioista niin eri mieltä, että osaan sisältöä suhtaudun aika suurella kriittisyydellä. Kirjoitan tästä pidemmin kun ehdin syventyä kirjaan paremmin.

Tällaisia kuulumisia siis tällä hetkellä. Seuraavan kerran palaan varmuudella sunnuntain linkkivinkkien muodossa. Ensi viikolla toivottavasti paremmalla ajalla ja energialla!

Tiedätkö hyvän kirjan? Kerro minulle!

Nyt kysyn teiltä: tiedättekö hyviä kirjoja, jotka käsittelisivät omistamista, tavaroita tai  raivaamista? Tai ylipäätään aiheita, jotka jotenkin liittyvät tämän blogin aihepiireihin. Jos tiedätte jonkun hyvän joko suomeksi, englanniksi tai ruotsiksi, niin ilmiantakaa kommenttiosastolla. Etsin ensisijaisesti faktakirjoja, mutta jos mieleen pulpahtaa jokin fiktiivinen teos, jossa osuvasti aihetta käsitellään niin kertokaa sekin.

Olen kolunnut Helsingin kirjaston melko läpikotaisin, ja epäilen että kaikki perinteiset raivaamisoppaat olen pian käynyt läpi. Tasoltaan ne ovat minusta hyvin vaihtelevia. Suomenkielistä kirjallisuutta tuntuu olevan selvästi vähemmän kuin englanninkielistä.

Jos lukijoiden joukossa on tutkijaihmisiä (tai muuten vain akateemisesti harrastuneita) niin minua kiinnostaa myös erilaiset tutkimukset ja julkaisut, kuten gradut ja vastaavat. Esimerkiksi äskettäin löysin Minimalismin Ilo -blogin kautta linkin Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisuun, joka oli mielestäni äärettömän kiinnostava. Siinä käsiteltiin, mikä olisi suomalainen kohtuullisen minimin elintaso, ja mitä tavaroita ihmisten voisi esimerkiksi olettaa omistavan.

Joten jos mieleen tulee hyvää luettavaa, jätä kommentti! Kiitos 🙂

Pyytämättä ja yllätyksenä

Menin eilen kirjakauppaan, tarkemmin sanottuna Akateemiseen, koska minulla sattui olemaan puoli tuntia ylimääräistä aikaa. Vaikka Stockmann on viime aikoina herättänyt lähinnä ärsytystä, Akateemisesta ei voi olla tykkäämättä. Siellä on kirjastomainen tunnelma ja hyvä valikoima englanninkielisiä pokkareita. Siellä voi myös vaellella vain lueskelemassa, mikä oli tälläkin kertaa tarkoitukseni.

Löysin kuitenkin kirjan, jonka lukemista olin viime aikoina suunnitellut. Aloin lueskella sitä, ja päätin ostaa sen silläkin uhalla, etten nykyisin ehdi lukea loppuun saakka juuri mitään. Kassalla tajusin, että olikin Kirjan ja ruusun päivä, ja että kaikki kirjan ostaneet saivat kaupan päälle Jari Tervon uuden kirjan. Lueskeluretken seurauksena kävelinkin kaupasta ulos kahden uuden kirjan omistajana.

Selvisi, että Tervon kirjaa sai ainoastaan tänä yhtenä päivänä, ja ei enää mistään sen jälkeen (paitsi varmaan myöhemmin käytettynä). Viime vuonna oli kuulemma noussut haloo, kun kirjastot eivät olleet saaneet ostaa vastaavaa kirjaa kokoelmiinsa. Ymmärsin niin, että tämä on Kirjan ja ruusun päivän erikoisuus.

Tervon kirja oli ilmiselvä kylkiäinen, ilmainen tavara josta en olisi edes älynnyt kieltäytyä. Toisaalta kirjat ovat jossain määrin heikko kohtani, omistan niitä paljon ja pidän kirjoista esineinä. Tämä ilmainen tavara oli myös houkutteleva – ei mikään tarpeeton halpiskrääsä. Oikeastaan kylkiäinen oli tällä kertaa relevantti, mielenkiintoinen ja laadukas. En ole vielä päättänyt mihin se lopulta päätyy. Ehkä tapahtuu ihme, ja löydän jostain aikaa peräti lukea sen. Mahdollisesti annan sen lahjaksi. Tai sitten se jää kirjahyllyyn odottamaan sopivaa lukuhetkeä. Joka tapauksessa olen edelleen jotenkin hämmästynyt siitä, että sain odottamatta uuden, oikean kirjan.