Nainen tienaa potkuhousuilla 30 senttiä

Terveisiä kirppisvaatekasojen keskeltä. Olen juuri saanut ensimmäisen vaiheen valmiiksi, ja vedän tässä hieman henkeä ennen kuin jatkan. Tämä käytettyjen vaatteiden myyminen ja ylipäätään kierrättäminen on sellainen savotta, että metatyöstä puhuminen on minusta törkeää vähättelyä. Aion kirjoittaa auki koko prosessin, sekä samalla katsoa kuinka monta tuntia tähän menee. Tulokset julkaisen teidän iloksi ja viihteeksi ja samalla oman ymmärryksen kasvattamiseksi.

Tämän tekstin otsikko viittaa tietenkin Laura Pörstin mahtavaan kirjoitukseen Nainen tienaa 1,5 euroa. Laura kirjoittaa osuvasti siitä, miten nurinkurista käytettyjen vaatteiden kierrätys ja kirpputorimyynti on. Sain tekstin luettuani monta oivallusta, joiden seurauksena oma kirppis- ja kierrätystoimintani onkin jo järkevöitynyt merkittävästi. Mutta lastenvaatteet ovat ihan oma lukunsa, ja välillä tuntuu että tässä hommassa ei ole edelleenkään päätä eikä häntää. Näin tämä homma kuitenkin menee:

LÄHTÖTILANNE

  • Olen varannut myyntijakson Ipanaisesta, joka hoitaa hinnoittelun ja myynnin, eli minun täytyy vain toimittaa myytävät vaatteet liikkeeseen heiltä noutamassaan kassissa.
  • Kolme isoa muovilaatikkoa sekä yksi iso ja yksi keskikokoinen ikeakassi täynnä lastenvaatteita ja -kenkiä. Kasseissa on valmiiksi myytäväksi luokiteltuja vaatteita, mutta laatikoissa on sekaisin käyttöön tulevia että myyntiin päätyviä vaatteita.
  • Yhtä kassia lukuunottamatta vaatteet pitää noutaa vintiltä.

Olen käyttänyt noin 30 minuuttia siihen, että olen hakenut sekä Ipanaisen kassin että haalinut kaikki prosessissa tarvittavat vaatteet yhteen paikkaan keskelle olohuoneen lattiaa.

LAJITTELU

Tyhjennän kaikki laatikot ja kassit, ja lajittelen vaatteet seuraaviin läjiin:

  1. Kuopukselle heti käyttöön tulevat vaatteet
  2. Kuopukselle myöhemmin käyttöön tulevat vaatteet
  3. Kirpputorille nyt menevät vaatteet
  4. Kirpputorille myöhemmin syksyllä menevät vaatteet (talvivaatteet)
  5. Sukulaisvauvalle menevät vaatteet
  6. Suoraan roskikseen heitettävät
  7. Nostalgiasyistä säästettävät (näitä löytyi lopulta vain yksi)

Tiedän että tämän voisi tehdä helpomminkin, esimerkiksi kippaamalla kaikki poistettavat vain samaan läjään, mutta en pysty. Ensinnäkin, en halua kierrättää roskia. Joten kaikki vaatteet on käytävä läpi, että niiden kuminauhat ja elastaanit ovat edelleen kunnossa. Toiseksi nuo käyttöön tulevat vaatteet on pakko lajitella erikseen. Kun esikoiselta jää jotain pieneksi, säästän vaatteen kuopukselle, mikäli se on käyttökunnossa. Lapset kuitenkin kasvavat eri tahtiin, ja eri vuodenaikoina syntyneet lapset eivät välttämättä ole samaan aikaan saman kokoisia tietyssä iässä. Näin ollen vaatteet täytyy käytännössä käydä yksi kerrallaan läpi ja katsoa, ovatko ne sopivia nyt vai vasta hetken päästä. Liian pienet taas siirretään kirppispinoon.

Välillä myös muoti ja maku ehtii muutamassa vuodessa muuttua, samoin käsitys vaatteen kunnosta. Kun vaate on aktiivikäytössä, se vaikuttaa käyttökelpoiselta, mutta parin vuoden päästä ei ehkä enää olekaan samaa mieltä. Yksi lapsi voi rakastaa vihreää, ja toinen taas inhota sitä. Arjessa pieneksi jääneiden mutta käyttökelpoisten vaatteiden nakkaaminen yhteen laatikkoon on kätevää, ja se säästää jatkuvalta lajittelulta ja lukuisilta puolivalmiilta pinoilta. Kuitenkin tässä vaiheessa, kun myyntipäivä lähestyy, vaivaa pitää nähdä enemmän.

Sitten on vielä noiden pois lähtevien vaatteiden lajittelu. Tiedän, että mitään ei olisi pakko säästää kenellekään, mutta kun tiedän että vastaanottaja arvostaa, niin tässä urakassa on pieni vaiva erotella joukosta jonkun mummin tai kummin antamat ihanuudet seuraavalle sukulaisvauvalle. Kirppikselle puolestaan ei kannata heinäkuussa kuskata ainuttakaan toppavaatetta, joten selkeästi väärän kauden vaatteet täytyy lajitella erikseen odottamaan uutta kirppisaikaa.

Edellä kuvattuun vaatteiden lajitteluun olen käyttänyt yhteensä 1h 15 min. Se sisältää säästettävien vaatteiden pakkaamisen takaisin laatikoihin tai kaappeihin. 

Seuraavaksi vuorossa on vaatteiden laittaminen myyntikuntoon. Se tarkoittaa sitä, että napit ja vetskarit suljetaan, pienet virheet korjataan, vaatteet silitetään ja viikataan kauniisti kuljetuskassiin. Voi olla, että osa täytyy vielä pestä uudelleen, jotta ne olisivat raikkaita myynnissä. Tähän mennessä olen siis käyttänyt tähän lastenvaaterumbaan melkein kaksi tuntia. Toisaalta kun tietää, että potkuhousuista saattaa saada nettona alle euron, alkaa välillä epäillä koko homman mielekkyyttä. Mutta tälle tielle on nyt lähdetty, eikä paluuta ole.

Saako täällä vertaistukea? Vai onko tämä ihan tärähtänyttä?

Tyytymisen filosofia vastaan Konmari

On aikamoinen vaatimus, että jokaisen tavaran pitäisi ilahduttaa olemassa olollaan. Pohdin tätä kysymystä jo edellisessä postauksessa, mutta vien ajatusta vielä askelen pidemmälle.  Kun lukee Konmari-kirjaa, etenkin sitä ensimmäistä, tulee mielikuva, että menetelmä on kehitetty sellaisiin tilanteisiin, kun koti pursuu tavaraa eikä siellä enää mahdu kunnolla elämään. Tavaroita on kinoksittain, eikä niistä enää erotu, mikä on erityinen lempiesine ja mikä taas tavanomaista roinaa. Minusta tuntuu, että Konmari toimiikin parhaiten silloin, kun ihminen havahtuu yhtäkkiä tavaroidensa keskeltä, ja huomaa ettei hahmota kotinsa tiloja tai sisältöä ollenkaan. Joka paikassa on vain hirveästi kamaa, ja tunne siitä, että niistä pitää päästä eroon. Tällaisessa tilanteessa harjoitus, jossa opetellaan tunnistamaan tavaran arvoa itselleen, on hyvä ja paikallaan. Jos kaikki ympärillä olevat esineet tuntuvat olevan yhtenäistä massaa, on varmasti hyvä pysähtyä kuuntelemaan sekä itseään että omaisuuttaan, ja sitten seuloa esiin ne, mistä todella välittää.

Minun tilanteeni – samoin kuin arvelen monen lukijankin tilanteen olevan – on tyystin erilainen. Olen kehittänyt tavaroidentajua jo pitkään. Käynyt pohdintoja siitä, mitä meille mahtuu, missä tavaroita pidetään ja mitä haluan omistaa. Jos kodin tavaramäärä on valmiiksi sopiva, Konmari johtanee helposti sellaiseen epäekologiseen kuluttamiseen, mikä minusta ei ole välttämättä paras vaihtoehto. Heitetään sinänsä toimiva juttu pois ja hankitaan tilalle uusi, joka ”ilahduttaa” enemmän. Tämä on vähän monimutkainen kysymys sikäli, että tietysti minäkin kannatan sitä, että ihminen valitsisi ympärilleen vain sellaisia tavaroita, joista aidosti tykkää. Mutta pitääkö aivan kaiken todella aiheuttaa niitä vastustamattomia ilon pirskahduksia?

Ajattelen niin, että välillä voi tehdä tietoisen valinnan: tämä esine ei ole lempitavarani, mutta käytän sitä silti. Tunnistaa sen, ettei erityisemmin välitä jostakin, tai vähintään sen, että tavara ei aiheuta erityisiä mielihyvän väreitä, mutta siitä huolimatta käyttää tätä esinettä, ja kohtelee sitä hyvin. Keksin äkkiä monia hyviä syitä, miksi tällainen valinta voi olla paljon parempi, kuin siihen ilahduttavaan vaihtaminen.

  • Toimivan tavaran vaihtaminen uuteen vie yleensä rahaa. Käyttämällä vanhaa säästää rahat johonkin muuhun.
  • Toimivan esineen poistaminen tarkoittaa sitä, että sille pitää keksiä hyvä ja järkevä uusi sijoituspaikka. Roskis ei mielestäni ole vaihtoehto silloin, kun ainoa syy poistolle on se, että ei nyt oikein ilahduta.
  • Uuden, korvaavan esineen hankkiminen vaatii aina vaivannäköä.
  • Ennen kuin uutta hankkii, pitäisi tiedostaa, mikä sitten ilahduttaa. Muuten tekee pahimmillaan turhan hankinnan, joka lopulta päätyy roskiin tai kierrätykseen sekin.
  • Tavaroiden käyttäminen loppuun on ekologista.
  • Sekä lopuksi sellainen vähän filosofisempi pohdinta, että onko meille ylipäätään hyvästä noudattaa aina sitä ensimmäistä mielitekoa, vai olisiko elämässä hyvä harjoitella välillä sitä, että on tyytyväinen siihen mitä on?

Tätä viimeistä kohtaa pohdin erityisesti. Mitä jos radikaalisti alkaisimme arvostaa tavaroita sellaisina kuin ne ovat, ja nauttia siitä? Olisimme jopa kiitollisia siitä, että omistaa toimivan asian, joka palvelee tarkoitustaan? Voisiko sellaisista tavaroista, jotka eivät ensivilkaisulla tuota iloa, kuitenkin opetella tykkäämään? Tässä pitää erottaa toisistaan sellainen marttyyrimäinen kurjailu ja terve itsensä haastaminen. En minäkään tietenkään kulje tuolla kaupungilla vaatteissa, joita inhoan sydämeni pohjasta. En kehota ketään käyttämään tavaroita, jotka aiheuttavat inhonväreitä pelkällä olemassa olollaan. Sen sijaan haastan kyseenalaistamaan sen ajatuksen, pitääkö kaiken olla täydellistä, juuri nyt tai ihan pian, vai voisiko sittenkin hyvillä mielin tyytyä siihen mitä valmiiksi on?

Minusta tuntuu, että nykymaailma ajaa meitä tyydyttämään kaikenlaiset mieliteot heti paikalla. Kaiken pitäisi olla saatavilla yhdellä klikkauksella, juuri minulle räätälöitynä ja täsmälleen sellaisena kuin haluan. Väitän, että tämä tekee meistä kärsimättömiä ja tyytymättömiä myös tavaroiden suhteen. Minussa on noussut tarve vastustaa tällaista kehitystä, ja käytännössä se tapahtuu niin, että mietin kahdesti ennen kuin korvaan vanhan tavaran uudella. Koen, että olen ehkä näiden ajatusteni kanssa vähän vastavirrassa. Mitä mieltä te olette? Pitääkö tavaroiden tuottaa iloa? Onko tyytyminen ok?

Pitääkö tavaroiden ilahduttaa?

Aina kun kirjoitan jotain Konmarista, jään miettiään sitä moneksi päiväksi. Jotain erikoista tuossa ”ideologiassa” on, koska se herättää niin paljon ajatuksia. Tällä kertaa jäin pohtimaan ilahduttamista. Konmarin mukaan pitäisi säilyttää vain sellaisia tavaroita, jotka tuottavat iloa. Mitä se loppujen lopuksi tarkoittaa? Ainakin minulla menee sekaisin monta asiaa: onko jokin tavara ”hieno”, tykkäänkö siitä muuten vain tai onko se vain käytännöllinen? Näiden pohdintojen lisäksi minulla on yksi iso kysymys, jota Konmarissa ei käsittääkseni käsitellä ollenkaan. Nimittäin jaksanko nähdä vaivaa jonkun tavaran korvaamiseksi, vaikka inhoaisin nykyistä?

Tämä viimeinen on omalla kohdallani aika tärkeä juttu, joka konkretisoitui kun katselin yöpukuvalikoimaa. Ensinnäkin se ei ole suuren suuri – kaikki mahtuu pystyyn viikattuna yhteen riviin korin reunaan. Olisiko vaihtoehtoja 6-7. Mutta jos alan käydä niitä läpi sillä lailla, että todella mietin millaisen sykähdyksen sydämessä vaate saa aikaan, joukossa taitaa olla vain kolme sellaista vaatetta, joista oikeasti tykkään. Niistä yksi on käsinpestävää silkkiä, eli se ei sovellu arkikäyttöön ja toinen taas liian lämmin pidettäväksi muuten kuin kovilla pakkasilla. Jos toteuttaisin Konmaria kirjaimellisesti, jäljelle jäisi käytännössä yksi yöasu.

Ne muut ovat sellaisia, että voisin tehdä niistä lattiarättejä samantien. Mutta vaikka tiedostan, että niissä on liikaa vikoja läpäistääkseen edes kevyttä maritusta, en voi heittää niitä pois. Minulla menisi nimittäin kuukausitolkulla ennen kuin saisin ne korvattua uusilla ja ilahduttavilla. En vaan JAKSA lähteä etsimään uusia yöpaitoja, kun ne kaapissa olevat vielä pysyvät saumoistaan kasassa. Tässä mielessä oikeaoppinen konmaritus olisi mahdoton ajatus. Minun pitäisi nimittäin ensin hankkia ne korvaavat tilalle, ennen kuin voisin heittää pois. Eli käytännössä ilo siitä, ettei tarvitse vaivauta kaupoille, voittaa sen mahdollisen harmituksen siitä, että vaate ei ole hieno eikä muutenkan kovin ihana.

Toisaalta tämä käynnissä oleva ostolakko pakottaa miettimään tarkasti, mihin vaatteisiin oikein haluan investoida. Farkkuja tarvitsen kulkeakseni säädyllisesti puettuna ihmisten ilmoilla, joten täytyy tehdä valintoja: jos haluan minimoida vaateostokseni, mistä päästä jätän uudet ostamatta? Näistä vaihtoehdoista valitsen ehjät farkut ja jätän kauniit yöpaidat kauppaan. Tästä päästään siihen, mistä Konmaria usein kritisoidaan, eli epäekologisuuden puutteeseen. On sanottava, että tietyllä tavalla nautin siitä, että käytän noita kulahtaneita yöpaitoja kaikesta huolimatta, ja sillä lailla lykkään uuden ostamista. Panostus on maailman mittakaavassa pieni, mutta yksilön tasolla saan suurta tyydytystä siitä, etten osta uutta. En kuluta! Vaate ei siis tuota iloa itsessään, mutta se, että siitä huolimatta käytän sitä, tuottaa. Paradoksaalista, eikö totta? Osasikohan Marie Kondo aavistaa, millaisiin ajatusketjuihin hänen kirjansa saattaa ihmiset johtaa?

Jos kotona on hirveästi tavaraa, joka ahdistaa, ja josta ei edes oikein tiedä mikä on mitäkin, Konmari voi olla hyvä tapa päästä raivaamisen alkuun. Mutta siinä tilanteessa, kun kodin tavaramäärä on ihan hallinnassa, menetelmä ei mielestäni välttämättä ole paras mahdollinen. Nimittäin on paljon näitä muitakin näkökulmia, joita Marie ei ole ottanut huomioon. Mitä mieltä olette, marittajat ja muut?

Raivaaminen on prosessi, ei projekti

Havahduin tänään siihen, että kesän aikana olisi hyvä tehdä perinteistä raivausta. Ei mitään Konmari-tyyppistä koko kodin läpikäymistä, vaan täsmäiskuja epätoimiviin säilytyspaikkoihin. Siinä samalla tuli mieleen, miksi Konmari ei toimi ruuhkavuosissa. Elämä muuttuu liian tiuhaan, että kertaraivaus voisi ratkaista tavaraongelmia.

Esimerkiksi tänään huomasin, että liinavaatekaapissa on edelleen korillinen pieniä lakanoita, vaikka pinnasänkykin on toimitettu eteenpäin jo aikapäiviä sitten. Olisi järkevintä tyhjentää kori ja laittaa sinne jotain sellaista, mitä päivittäin tarvitaan. Samoin huomasin keittiössä, että kahvikapseleille pitäisi löytää kunnollinen säilytyspaikka. Ne ovat nyt vuoden verran seikkailleet siellä sun täällä, ja aina jotenkin tiellä. Kuitenkin keittiössä on sivukaappi, jossa voisi säilyttää niitä ja kaikkea muutakin järkevää, jos vain raivaisin sieltä ensin tarpeettomat tavarat pois.

Molemmat yllämainitut ovat hyviä esimerkkejä siitä, että iso kertaraivaus ei oikeasti ratkaise elämän säilytyspulmia lopuksi ikää. Kertaraivaus tuo taatusti helpotusta elämään, jos kotiin on päätynyt liikaa tavaraa. Mutta minusta tuntuu, että vasta joskus myöhäisemmässä eläkeiässä saattaisi olla niin stabiili tilanne, ettei mikään vanha tavara enää muuttuisi tarpeettomaksi, tai ettei uusia tulisi tilalle. Olen sanonut ennenkin, mutta niin kauan kun kotona asuu lapsia, täydellinen maritus on lyhytaikainen ilo. Mutta vaikka kotona ei enää alaikäisiä asuisikaan, ainakin minulla kiinnostuksen kohteet ja harrastukset tuppaavat muuttumaan.

Toisaalta elämän varrella mukaan kertyy tavaroita, jotka ovat aikanaan olleet mukavia ja käytössä, mutta vähitellen korvautuneet jollain muulla. Mutta kuka osaa sanoa juuri sen täsmällisen hetken, jolloin vanha tavara muuttuu tarpeettomaksi? Kokemukseni mukaan tarpeettomuuden huomaa vasta siinä vaiheessa, kun tavara on ollut kaapissa käyttämättömänä pitemmän aikaa. Tämä koskee vaatteita, mutta myös niitä keittiön sivukaapin esineitä. Ellei ole äärimmäinen minimalisti, kodissa on aina sellaista tavaraa, jonka olemassaoloa ei kovin usein edes ajattele. Sellaiset tavarat näyttävät yleensä nyt erilaisilta kuin esimerkiksi vuoden päästä. Nyt niitä voi tarvita, vuoden päästä enää ei. Vaikka marittaisi kerralla koko kotinsa, siitä hetkestä, kun karsiminen saadaan päätökseen, alkaa kello raksuttaa. Niistä jäljelle jätetyistä tavaroistakin voi parissa vuodessa tulla sellaisia, ettei käyttöä enää löydy. Sen takia väitän, että Tavarataitojen näkemys siitä, että raivaaminen on prosessi eikä projekti, on paljon lähempänä totuutta kuin Marie Kondon kertamaritus.

Miten te näette asian – onko kertaraivaus mahdollinen, vai onko karsiminen pikemminkin jatkuva prosessi?

Viikon vinkit: suomalaisten ja ruotsalaisten erot sekä itsepalvelukassat

Törmäsin kuluneella viikolla aivan äärettömän kiinnostavaan tutkimukseen, jossa oli verrattu suomalaisia ruotsalaisia kuluttajina. Olemme todellakin eri puusta veistettyjä. Tulokset voisi kiteyttää siten, että ruotsalaiset ottavat rennosti, ovat valmiita maksamaan enemmän eivätkä ahdistu kodin tavarapaljoudesta. Suomalaiset eivät rupea vegaaneiksi, elleivät pysty sitoutumaan siihen täydellisesti, säästävät ostamalla vain halvinta ja siitä huolimatta ahdistuvat tavaroiden määrästä. Hassua, miten nämä tutkimustulokset vahvistavat niitä stereotypioita, joita suomalaisista ja ruotsalaisista ainakin minun mielessäni on. (Karjalainen)

Mitä mieltä olette itsepalvelukassoista? Alkuun ihmettelin niitä, mutta kyllähän ne nopeasti toimivat, jos ei ole paljon ostoksia. Jos mukana on vain pari tavaraa, menen itsepalvelukassalle mieluummin, kuin jonotan tavalliselle. Toisaalta tykkään siitä, että joku muu hoitaa homman silloin, kun ostoksia on paljon. YLEn jutussa ennakoidaan, että itsepalvelukassat vain lisääntyvät tulevaisuudessa.

 

 

Ruokakaupan loppuunmyynti villitsi perheenäidin

Minä taidan olla sellainen Ilana Aallon kuvailema ostamalla säästäjä. Kunnon alennusmyynti on mielestäni tosi houkutteleva. Kuten Ilana sanoo, tällainen toiminta ei välttämättä ole sitä kaikista rationaalisinta, mutta mieleni tekee pyristellä hiukan tuota ajatusta vastaan. Ykkösperusteluni on tämä: entä jos oikeasti käyttää kaiken, minkä ostaa? Silloinhan kannattaa ostaa jos halvalla saa.

Huomasin tämän logiikan tällä viikolla, kun kotimatkan varrella oleva K-kauppa mainosti loppuunmyyntiä. Pakkohan sinne oli mennä. Eilen ja tänään myytiin kaikkea -30% ja viikonloppuna on vielä -50%. Olen käynyt siellä kaupassa jo kaksi kertaa. Suunnittelen meneväni huomisaamuna aikaisin ja hamstraavani lisää. Olen ehkä hieman seonnut.

Mutta toisaalta! Ostin mm. seuraavia tavaroita: elmukelmua, leivinpaperia, pakasterasioita ja -pusseja, ilmapalloja, pillejä, serpentiiniä sekä pöytäliinan. Lisäksi ostin ruokaa: maitoa, jugurttia, oliiviöljyä, oliiveita, puurohiutaleita, popkorneja, teetä, keksejä, kikherneitä purkissa (en enää ikinä osta sellaisia, joita pitää itse liottaa) ja mätiä. Lisäksi tiskiainetta ja suihkusaippuaa. Olen ostoksiini aivan tavattoman tyytyväinen. Kaikki ruuat ovat sellaisia, joita meillä menee jatkuvasti. Säilykkeissä oli päiväystä vuodeksi eteenpäin, ja mäti on sellaista herkkua, että jos sitä saa halvalla niin varmasti ostan varuiksi pakastimeen. Muut tavarat ovat samalla tavalla tarpeellisia ja käytössä kuluvia. Lapsiperheessä tarvitaan aina pillejä, serpentiiniä ja ilmapalloja, sillä niillä pelastaa mitkä tahansa lastenkutsut. Elmukelmua ja leivinpaperia menee tasaiseen tahtiin ja jossain vaiheessa niitä pitää kuitenkin ostaa lisää. Yksi ekstrapaketti kaapissa ei haittaa, mutta se lykkää tarvetta ostaa uusi pakkaus taas vähän pidemmälle.

Pöytäliina oli täydellinen heräteostos, mutta samalla todellinen löytö. Meillä on kangasliina pöydällä joka päivä, ja kahden alle kouluikäisen syödessä sotkua tulee. Vaihtovaraa pitää olla, ja olin kaivannut nättiä arkiliinaa pidemmän aikaa. Nyt löytyi kiva kuosi, Finlaysonin tuote ja oikea koko, hinta 7€. Koen todellakin säästäneeni tuolla ostoksella. Toisaalta tein myös ihan oikeaa säästöä jättämällä kauppaan sellaisia juttuja, joita en oikeasti tarvitse. En ostanut esimerkiksi patalappuja (vaikka olivat halpoja kuin mikä, koska meillä on niitä riittävästi ennestään) enkä koskenut karkkeihin, koska en halua syödä karkkia. Jos sitä on kaapissa, itsekurini ei riitä vastustamaan, joten tein itseni kannalta viisaamman ratkaisun, kun jätin karkit ostamatta, vaikka halpoja olivatkin.

Aion siis todellakin säästää vielä lisää tuossa loppuunmyynnissä. Tänään inventoin kuivakaapit, ja sitten menen huomisaamuna listan kanssa kauppaan. Jos siellä tulee vastaan oikeanlaista pastaa, sokeria, jauhoja, säilykkeitä tai pakasteita, ostan. Olen yleensä pikemminkin aliostaja, mistä seuraa hankaluuksia sitten, kun tavarat on loppu enkä ole raaskinut ostaa tarpeeksi varastoon. Mutta nyt kun kerran tilanne on tällainen, näien ostamisen pelkästään järkevänä. Hinnan lisäksi säästän itseltäni tulevaisuudessa monta vaivaa, kun kaapissa on jo sitä mitä pitää.

Kuka muu säästää ostamalla? Säästättekö aikaa, vaivaa vai rahaa? Vai peräti kaikkia kolmea?

Haluaisin automatisoida elämäni

Haluaisin tällä hetkellä noin 458 uutta rutiinia elämääni. Rakastan rutiineja. Niiden avulla voi nimittäin lopettaa muistamisen ja sellaisen ajattelun, joka vie ärsyttävästi kaistaa paljon mielenkiintoisempien asioiden ajattelemiselta. Paras rutiini on minusta sellainen, jonka tekee automaattiohjauksella, ilman että sen aloittaminen tai loppuun saattaminen vaatii sen kummempaa ryhtymistä. Tekee vaan, ja valmista tulee. Ja samalla tulee tietysti hoidettua kaikki tärkeät asiatkin.

Rutiinien ongelmana on se, että ne eivät valitettavasti synny sormia napsauttamalla. Rutiinin opettelu vie aikaa, sillä mikään toiminta ei muutu automaattiseksi yhden kerran jälkeen. Mitä uudempi asia, sitä enemmän tarvitaan toistoja. Se taas nimenomaan vie sitä aivokapasiteettia, muistamista ja keskittymistä, eli juuri sitä mitä en haluaisi tehdä. En osaa sanoa, kuinka monta kertaa jokin asia pitäisi toistaa, että siitä muodostuu rutiini, eikä sitä muuten oikeasti tiedä kukaan muukaan. Jos olette joskus kuulleet, että jotain pitäisi tehdä 30 kertaa, kyseessä on väärin tulkittu tutkimus. Alunperin kyseessä oli kauneusleikkauksien jälkivaikutuksia koskeva tutkimus, jossa uusiin piirteisiin tottuminen vei keskimäärin kolmekymmentä peiliinkatsomiskertaa. Jollain ihmeellisellä tavalla tästä (luultavasti media) veti hieman mutkat suoriksi, ja 30 kertaa laajennettiin koskemaan kaikenlaisia uusia tottumuksia.

Juuri tällä hetkellä olen vähän turhautunut siihen, ettei hommat oikein rullaa. Pahinta on, että kirjoittamisrutiini on kateissa, mutta sen lisäksi haluaisin hirveän mielelläni automatisoida muunkin elämäni. Esimerkiksi liikunnan harrastamisen, terveelliset ruokavalinnat, papereiden arkistoimisen, jalkapohjien rasvaamisen (otin vinkeistänne vaarin), tavaroiden paikoilleen laittamisen ja sen sellaiset asiat. Olisi niin kivaa, kun ei tarvitsisi joka kerran ruveta tekemään mitään, vaan kaikki sujuisi kuin itsestään. Toisaalta tiedän, että jos nyt yrittäisin ruveta toteuttamaan noita kaikkia edellämainittuja säännöllisesti, systeemini ylikuormittuisi parissa päivässä ja koko paketti kaatuisi omaan mahdottomuuteensa.

Mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Jostain pitää aloittaa. Olen aloittanut liikuntaprojektin, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on sellainen, että olen sitoutunut punnertamaan 10 kertaa joka päivä. Jos menen lenkille, ei tarvitse punnertaa. Tämän projektin aloitin muistaakseni 19.5., ja noin kolmea päivää lukuunottamatta olen pysynyt tavoitteessani. Kyseessä on minimaalisin askel, jonka keksin, ja valitsin sen juuri siksi. Halusin ottaa tavoitteeksi jotain niin helppoa ja yksinkertaista, että siinä epäonnistuminen olisi jokseenkin mahdotonta. En yritä yhtään enempää vielä. Mutta näiden kuluneiden viikkojen aikana olen huomannut, että muutos on mahdollinen. Päivittäinen rutiini on mahdollista luoda, jos sen tekee itselleen mahdollisimman helpoksi. Jos olisin ottanut vaikkapa viisi erilaista jumppaliikettä repertuaariin heti kättelyssä, veikkaan että olisin jo lopettanut. Mutta nyt tämä pienen pieni muutos arjessa on alkanut muuttua sen verran automaattiseksi, että harkitsen jo toisenkin lihaskuntoliikkeen lisäämistä.

Seuraavaksi voisin kenties lisätä sen jalkojen rasvaamisen. Eihän siihenkään lopulta niin kauan mene, ja sitä paitsi minulla on muutamia jämäpurkkeja loppuun käytettävinä. Voisin ottaa tavoitteeksi, että olen kuluttanut heinäkuun loppuun mennessä kaikki ylimääräiset rasvat loppuun. Siinä sivussa ehkä saisin pehmeät kantapäätkin? Luulen, että tähän kyllä pitää ottaa puhelimen muistutus avuksi, muuten unohdan parissa päivässä mitä olin tekemässä.

Mitä te ajattelette rutiineista? Hyviä, kammottavia, hyödyllisiä, turhia? Mikä on mielestänne paras rutiini, jonka ihminen voi opetella?

Viikon vinkit: uusi keksintö, muovin vähentäminen ja kestävät ruusut

Tässä uutisessa kerrotaan kahdesta nuoresta suomalaisesta naisesta, jotka ovat keksineet muovia vastaavan materiaalin, joka on silti biohajoavaa. Tässä on kaikki kohdallaan! Tätä pitäisi hehkuttaa enemmänkin. Toivon sekä keksijöille että tuotteelle runsaasti rahoitusta sekä muutenkin kaikkea hyvää, juuri tällaisia innovaatioita maailmassa tarvitaan. (IL)

MeNaisten toimittaja on kirjoittanut pitkän jutun siitä, miten jokainen voi vähentää muoviroskaa omalta osaltaan. Jutussa on paljon käytännöllisiä vinkkejä, joita voi noudattaa sekä sitten pari vähän vähemmän käytännöllistä. Mietin kuitenkin esimerkiksi ruokien pakkausmateriaaleja: Helsingissä sekajäte poltetaan energiaksi. Jos siis ostaa vaikka jauhelihan irtomyynnistä ja se pakataan paperiin, se poltetaan samoin kuin tiskistä ostettu muovipakkauskin. Onko tässä hirveästi eroa? Ostan jugurttini voittopuolisesti pahvipakkauksissa, mutta koska tyhjien tölkkien peseminen on työlästä, laitan ne sekajätteeseen enkä kartonkikeräykseen. Tässä suhteessa en näe eroa muovin ja pahvipakkauksen välillä. Tässä on tietenkin sellainen kohta, jossa pitäisi taas itse ryhdistäytyä.

Eilisen jäljiltä lienee monet olohuoneet pullollaan ruusuja. Nämä vinkit ovat peräisin äitienpäivältä, mutta uskoisin että ruusun näkökulmasta on ihan sama, onko kyseessä äitienpäivä vai valmistujaisjuhlat. Näillä vinkeillä saa ruusut kestämään, jutun mukaan vaivaa nähden jopa pari viikkoa. (YLE)

Toukokuun vaateostokset ja selitykset

Aahhahhaa. Kaikkeen sitä ihminen sitoutuu. Kuten pitämään julkisesti kirjaa vaateostoksistaan sen jälkeen, kun on ensin julistanut ettei osta mitään koko vuonna. Nyt ei kuulkaa ole ollut lakosta tietoakaan. Mitäpä sitä asiaa kiertelemään, paljastetaan nyt koko totuus kertaheitolla. Toukokuussa ostin:

  • Kolmet farkut, kaikki 99€ kappale
  • 2 samanlaista t-paitaa Uniqlosta, yhteensä n. 16€
  • Uniqlon hame n. 24€
  • Uniqlon hellehattu n. 16€
  • Mujin pellavainen mekko/tunika n. 40€
  • Tod’sin kävelykengät 95€ (käytetyt)

Noin hinnat johtuvat siitä, että ostohinta oli jeneissä. Sitten kootut selitykset. Suurin syy tähän on Tokio. Reilu viikko ennen lähtöä parhaiden farkkujen polveen tuli reikä. Toiseksi parhaat farkut olivat yhä ehjät, mutta nekin niin kuluneet, että polvi voisi mennä puhki milloin tahansa. Tarvitsin farkut mukaan matkalle, joten ostoksille oli pakko lähteä. Löysin yhdet hyvät, mutta niissä oli liian pitkät lahkeet. Lyhennys kuului hintaan, ja liike lupasi ne valmiiksi ennen matkaa.

Intuitioni sanoi, että aikatauluun ei silti ole luottamista, joten lähdin varmuuden vuoksi vielä uudestaan kaupoille ja löysin toisesta liikkeestä vielä kahdet; tavalliset kapealahkeiset ja toiset ”jegginssit”, eli farkkukankaiset leggins-tyyppiset. Inhoan farkkujen ja housujen ostamista ylipäätään niin paljon, että jos onnistun kohtaamaan hyvin istuvat ja oikean väriset, ostan aina. Edellisen kerran olen ostanut kahdet uudet farkut vuodenvaihteessa 2015-2016, ja noita ostoksia olenkin siitä asti pitänyt viikoittain, käyttökertoja on tullut molemmille varmasti yli 100. Näköjään pari vuotta aktiivikäyttöä riittää nykyfarkuille, joten näillä uusilla farkuilla pitäisi taas pärjätä pari vuotta eteenpäin. Intuitioni oli muuten oikeassa, lyhennys ei ehtinyt valmistua ennen matkaa, joten varmuuden vuoksi ostetut kahdet lisäfarkut osoittautuivat tarpeellisiksi. Otin toiset niistä matkalle mukaan.

Sitten se matka. Sanotaan muuten näin alkuun, että japanilaiset tuntuvat rakastavan shoppailua. Tokion keskustassa on valtaisia ostoskeskuksia useampia, ja niissä kaikissa käy kova kuhina. Naiset ovat keskimäärin todella elegantteja, sellaiseen rentoon mutta huoliteltuun tyyliin. Jouduin heti vaikutuksille alttiiksi, sillä muoti oli varsin erilainen kuin Suomessa, ja näytti minusta kaikkiaan tosi kivalta. Sitten tuli vastaan Uniqlo – edullinen, monipuolinen ja japanilainen vaatemerkki.

Olin liikkeellä kaverin kanssa, ja täytyy sanoa, että hyvä matkafiilis, nuo muotivaikutteet, seura ja Uniqlon halvat hinnat mursivat ostolakkoni helposti. Uniqlossa myytiin juuri sellaisia vaatteita, joita näki kaikkialla kaupungilla, eikä ostolakosta muistuttavan järki-minän heiveröisestä vastustelusta ollut hyötyä. Keräsin läjän kaikkea kivaa, ja suuntasin kohti sovituskoppia. Kävi kuitenkin (ostolakon kannalta onneksi) ilmi, että japanilainen ruumiinrakenne on aika erilainen tällaiseen juurevaan pohjoismaiseen verrattuna, ja puolet vaatteista ei istunut ollenkaan. Ostin lopulta hameen, pari paitaa ja hatun. Tax freen kanssa hinta jäi todella maltilliseksi, noin 56 euroon. Näistä ostoksista t-paidat olivat ostoslistalla, hame ei mutta tykkään siitä muuten kovasti. Hatut ovat sen sijaan aina vähän kyseenalaisia. Tämän ostin siksi, että ostopäivänä oli kova paahde, mutta lopulta en sitten tarvinnutkaan hattua loppumatkan aikana. Pidän hattuja kesäisin, mutta toistaiseksi säät eivät näytä täällä kovin aurinkoisilta… Joten jos miettii esimerkiksi sitä 30 käyttökertaa, hattu pitää omistaa monta vuotta, ennen kuin tarvittavat käyttökerrat tulevat täyteen. Toisaalta, miksi ei omistaisi jotain loppuelämäänsä? Edellisen hellehatun ostin vuonna 2011. Ei ole aikomustakaan luopua siitä.

Vähän Uniqloa vastaava episodi tapahtui pari päivää myöhemmin, kun löysin Mujin liikkeen. Luonnehtisin, että kyse on japanin Ikeasta, joskin painotus on enemmän päivittäistavaroissa ja vaatteissa, kuin huonekaluissa. Mutta Mujin yksinkertainen design miellyttää silmääni, ja hinnat olivat jälleen edullisia. Pellavainen hellemekko, jonka sieltä ostin, oli nappilöytö. Jos Uniqlon ostossekoamista oli vähän vaikea järkevästi selittää, nyt löytämäni mekko oli ollut ostoslistalla jo pari kuukautta. Siinä oli kaikki vaaditut ominaisuudet: kirkas väri (sininen), luonnonmateriaali, väljä ja rento leikkaus, sekä muunneltava malli (toimii sekä vyön kanssa että ilman, menee sekä mekkona että tunikana farkkujen päällä). Tämän olisin ostanut myös Suomessa, jos olisi sattunut tulemaan vastaan. Tämän ostoksen voin raportoida täydellisen hyvällä omalla tunnolla.

Olin jo kirjoittanut tekstin tähän saakka, kunnes listan viimeinen ostos tapahtui toissapäivänä. Facebookin kirppiksellä oli myynnissä täsmälleen oikean kokoiset, väriset ja malliset kengät, jollaiset myös olin suunnitellut jossain vaiheessa ostavani. 95€ tuntui hurjalta hinnalta käytetyistä kengistä, mutta puoliso valisti, että uutena sama pari maksaisi 320€. Kengät olivat lähes uutta vastaavassa kunnossa, niitä oli pidetty vain pari kertaa. Ei venymiä, kulumia, tahroja tai muutakaan vikaa. 70% alennus ratkaisi ostopäätöksen. Ei minulla olisi varaa monen sadan euron kenkiin, mutta rehellisyyden nimissä tykkään kyllä pitää sellaisia. Nyt sain täydelliset kengät ja vieläpä käytettyinä. Siihen mennessä, kun ilmat käyvät kävelykengille liian huonoiksi 30 kertaa on luultavasti jo tullut täyteen, ja käyttöikää riittää vielä ensi vuodelle ja ehkä pidemmällekin.

Olen toukokuun aikana kerryttänyt kaappiini enemmän vaatteita kuin tammikuusta huhtikuuhun yhteensä, samoin olen käyttänyt rahaa moninkertaisesti. Myönnettävä on, että tämä ostolakkoperiaate kyllä harmitti tuolla reissussa. Sen kerran kun matkalla on, eikä mitään saisi ostaa! Toisaalta vaikka päästin kovimmasta kontrollista irti, takaraivossa säilyi silti ajatus siitä, että nyt rikon sääntöjä ja ostelen vaikka ei pitäisi. Tämä hillitsi ostostelua kyllä. Ilman tätä projektia mikään ei olisi hidastanut minua, ja olisin nauttinut jokaisesta alennusmyynnistä täysin siemauksin. Nyt oikeutin ostostelua mielessäni mm. sillä, että ostan sellaista mitä ei oikeasti Suomesta saa, sekä sillä, että ostin nimenomaan japanilaisia vaatteita. Ajattelin, että olisi hulluutta matkustaa Japaniin ostamaan amerikkalaisia vaatteita (vaikka mieli kyllä teki, uskokaa pois.) En edes väitä, että selitykset olisivat vedenpitäviä, mutta kuvailen vain omaa ajatusprosessiani, ja miten tämä tavoite olla ostamatta minussa vaikuttaa.

Edessä on kesäkuu, ja vakaa tavoitteeni on olla ostamatta yhtäkään vaatetta. Tässä tarvitaan selkeä kurinpalautus, koska ennakoin jo valmiiksi, että heinäkuun matkailu tuo taas vastaan sekä ostohaluja että -tilaisuuksia. Jos jonkin asian olen oppinut tämän vuoden aikana, niin ainakin sen, että ostamatta jättäminen on lopulta paljon vaikeampaa kuin etukäteen ajattelin.

Mutta tämän kaiken tilityksen jälkeen haluan kuulla miten teillä menee! Toivottavasti paremmin kuin minulla? Onko siellä yhtään turnausväsymystä ilmassa? Vai pitääkö nollalinja edelleen? Kertokaa kertokaa!

Suuri sukkahousupostaus

Varoituksen sana: jos et kuulu sukkahousujen aktiivikäyttäjiin, tämä postaus ei välttämättä ole kovin kiintoisa.

Saara kysyi kommenteissa, mitä minä oikein teen, kun saan sukkikset hajalle yhdellä käyttökerralla. Aloin pohtia vastausta ja totesin, että tässä on ainesta kokonaiseen postaukseen. Pitää lähteä liikkeelle siitä, että periaatteessa inhoan sukkahousuja sydämeni pohjasta. Eniten inhoan sellaisia perinteisiä ohuita, ihonvärisiä, mattaisia perussukkiksia. Jo niiden koskeminen aiheuttaa inhonväristyksiä, se materiaali on niin karmean tuntuista. Mutta en erityisemmin pidä sukkahousuista muutenkaan, niiden vyötärökuminauha on usein puristava tai haarakiila luruttaa liian alhaalla tai lahkeet menevät mystisesti kierteille eikä niitä saa oikaistua, ja sitten niitä pitää vielä varoa koko ajan.

Toisaalta kyseessä on melko välttämätön vaatekappale, jos puketuu hameisiin ja mekkoihin. En pidä legginssien ulkonäöstä, joten siksi en halua korvata sukkahousuja niillä. Ilman sukkahousuja taas palelee tai näyttää huolittelemattomalta. Joten pakko niitä on kaapista löytyä.

Olen jo kauan sitten päättänyt, että jos kerran inhoan tätä välttämättömyyttä, voin ainakin yrittää ostaa mahdollisimman miellyttäviä, jotta kokemus olisi edes siedettävä. Minulle onkin vakiintunut pari luottomerkkiä: ohuista sukkahousuista suosin Falkea, joka on mielestäni erittäin laadukas eikä materiaalin koskettamisesta mene iho kananlihalle, mutta toisaalta hinta on halvempi kuin Wolfordilla. Wolfordin tuotteista ei ole tullut huonoja vastaan, mutta hintaluokka on sellainen, että mieluummin maksan vähemmän. Suosin myös kotimaista Vogueta. Heidän paksut bambusukkiksensa ovat luottotuotteeni talvisin, sukat eivät liiemmin nyppyynny, vyötärö ei purista ja sukkikset kestävät konepesun mainiosti. Olen iloinen, että kotimainen merkki tarjoaa tuotteita, joista pidän ihan aidosti.

Minä minä sitten teen, että sukat eivät kestä? Lyhyesti sanottuna olen vain oma itseni. Pidemmin vastattuna asiaan liittyy monta erillistä seikkaa. Olen käänteissäni vauhdikas enkä usein kiinnitä tarpeeksi huomiota ympäristöön, kun keskityn johonkin ihan muuhun. Tämän seurauksena törmäilen huonekaluihin ja seiniin, tartun hihoistani kiinni ovenkahvoihin ja kompastelen milloin mihinkin. Ohuet sukkahousut eivät valitettavasti kestä tällaista törmäilyä. Ei tarvitse kuin hipaista säärellä pyykkikorin reunaa, ja virheetön sukkahousu ei enää ole virheetön. Tämä kömpelö tapa liikkua ei ole arkena ongelma, en edes huomaa noita kolareita. (Ihmettelen useasti, mistä mikäkin mustelma on ilmestynyt… muistikuvia kolauksesta ei ole.) Mutta olen onnistunut hajottamaan MONET juhlasukkikset ennen kuin olen päässyt edes ovesta ulos. Tämän vuoksi puenkin nykyisin sukkahousut ihan viimeisenä, ja laitan saman tien kengät jalkaan. Yritän siten minimoida tuhot ennen lähtöä.

Toinen syy on henkilökohtaisempi, toivottavasti tässä ei tule ns. liikaa informaatiota. Olen saanut sukuperintönä erittäin kuivan ihon ja helposti kovettuvat jalkapohjat. Tämä yhdistettynä siihen, että käytän mieluusti vain rajallisen määrän aikaa kauneudenhoitoon, johtaa siihen että kantapääni ovat sukkahousunaiselle epäoptimaaliset. Ahkera jalkahoito auttaisi asiaa, mutta jos olen rehellinen, käytän aikani mieluummin muuhun kuin jalkapohjien rapsutteluun. Ehkei pitäisi? Välillä havahdun siihen, että jalkapohjat eivät läpäisisi mitään prinsessatestiä ja tunnen olevani jotenkin epänaisellinen otus. Mutta onneksi muistan aina nopeasti, että en ole prinsessa, eikä sillä testillä ole siksi mitään väliä. Hienoimpia juhlia varten asialle on kyllä aina tehtävä jotain, jos haluan olla varma siitä, etteivät sukkikset hajoa jo siinä vaiheessa, kun vedän niitä päälle.

Viimeinen syy koskee paksuja sukkahousuja, jotka myös kuluvat puhki turhan nopeasti. Syy on kuitenkin materiaalissa. Bambuviskoosi ei vain kestä kulutusta samoin kuin muut materiaalit. Mutta tämä on fakta, jonka olen vain hyväksynyt. Pidän materiaalin tunnusta niin paljon, etten ole valmis tekemään kompromisseja. Sellaiset yli 50 denierin sukkikset kestävät onneksi törmäilyäkin kohtuullisesti, joten niiden käyttöikä on kenties pisin.

Täytyy sanoa, että viimeinen syy lienee se, että olen sukkisteni suhteen varsin vaativa. Heitän pois myös sellaiset, jotka ovat reijättömät, mutta lahkeissa on viiruja. Tiedättehän niitä langanvetoja, joista tulee sellainen vaakaviiva sukkahousuun? En tykkää niistä, minusta niistä tulee homssuinen vaikutelma. En myöskään periaatteesta pidä rikkinäisiä vaatteita, ellei ole pakko. Jos on paha paikka, kynsilakkapaikkaus toimii, mutta kotona reikäiset lentävät roskiin. Kun lähdetään siitä, että inhoan sukkiksia jo valmiiksi, reikäisiä inhoan vieläkin enemmän.

Tässä tämä, koko tarina. Onko siellä lukijoiden joukossa muita sukkahousuongelmaisia? Kauanko teillä kestää yksi 15 denierin pari käytössä? Mikä on paras merkki?