Tyytymisen filosofia vastaan Konmari

On aikamoinen vaatimus, että jokaisen tavaran pitäisi ilahduttaa olemassa olollaan. Pohdin tätä kysymystä jo edellisessä postauksessa, mutta vien ajatusta vielä askelen pidemmälle.  Kun lukee Konmari-kirjaa, etenkin sitä ensimmäistä, tulee mielikuva, että menetelmä on kehitetty sellaisiin tilanteisiin, kun koti pursuu tavaraa eikä siellä enää mahdu kunnolla elämään. Tavaroita on kinoksittain, eikä niistä enää erotu, mikä on erityinen lempiesine ja mikä taas tavanomaista roinaa. Minusta tuntuu, että Konmari toimiikin parhaiten silloin, kun ihminen havahtuu yhtäkkiä tavaroidensa keskeltä, ja huomaa ettei hahmota kotinsa tiloja tai sisältöä ollenkaan. Joka paikassa on vain hirveästi kamaa, ja tunne siitä, että niistä pitää päästä eroon. Tällaisessa tilanteessa harjoitus, jossa opetellaan tunnistamaan tavaran arvoa itselleen, on hyvä ja paikallaan. Jos kaikki ympärillä olevat esineet tuntuvat olevan yhtenäistä massaa, on varmasti hyvä pysähtyä kuuntelemaan sekä itseään että omaisuuttaan, ja sitten seuloa esiin ne, mistä todella välittää.

Minun tilanteeni – samoin kuin arvelen monen lukijankin tilanteen olevan – on tyystin erilainen. Olen kehittänyt tavaroidentajua jo pitkään. Käynyt pohdintoja siitä, mitä meille mahtuu, missä tavaroita pidetään ja mitä haluan omistaa. Jos kodin tavaramäärä on valmiiksi sopiva, Konmari johtanee helposti sellaiseen epäekologiseen kuluttamiseen, mikä minusta ei ole välttämättä paras vaihtoehto. Heitetään sinänsä toimiva juttu pois ja hankitaan tilalle uusi, joka ”ilahduttaa” enemmän. Tämä on vähän monimutkainen kysymys sikäli, että tietysti minäkin kannatan sitä, että ihminen valitsisi ympärilleen vain sellaisia tavaroita, joista aidosti tykkää. Mutta pitääkö aivan kaiken todella aiheuttaa niitä vastustamattomia ilon pirskahduksia?

Ajattelen niin, että välillä voi tehdä tietoisen valinnan: tämä esine ei ole lempitavarani, mutta käytän sitä silti. Tunnistaa sen, ettei erityisemmin välitä jostakin, tai vähintään sen, että tavara ei aiheuta erityisiä mielihyvän väreitä, mutta siitä huolimatta käyttää tätä esinettä, ja kohtelee sitä hyvin. Keksin äkkiä monia hyviä syitä, miksi tällainen valinta voi olla paljon parempi, kuin siihen ilahduttavaan vaihtaminen.

  • Toimivan tavaran vaihtaminen uuteen vie yleensä rahaa. Käyttämällä vanhaa säästää rahat johonkin muuhun.
  • Toimivan esineen poistaminen tarkoittaa sitä, että sille pitää keksiä hyvä ja järkevä uusi sijoituspaikka. Roskis ei mielestäni ole vaihtoehto silloin, kun ainoa syy poistolle on se, että ei nyt oikein ilahduta.
  • Uuden, korvaavan esineen hankkiminen vaatii aina vaivannäköä.
  • Ennen kuin uutta hankkii, pitäisi tiedostaa, mikä sitten ilahduttaa. Muuten tekee pahimmillaan turhan hankinnan, joka lopulta päätyy roskiin tai kierrätykseen sekin.
  • Tavaroiden käyttäminen loppuun on ekologista.
  • Sekä lopuksi sellainen vähän filosofisempi pohdinta, että onko meille ylipäätään hyvästä noudattaa aina sitä ensimmäistä mielitekoa, vai olisiko elämässä hyvä harjoitella välillä sitä, että on tyytyväinen siihen mitä on?

Tätä viimeistä kohtaa pohdin erityisesti. Mitä jos radikaalisti alkaisimme arvostaa tavaroita sellaisina kuin ne ovat, ja nauttia siitä? Olisimme jopa kiitollisia siitä, että omistaa toimivan asian, joka palvelee tarkoitustaan? Voisiko sellaisista tavaroista, jotka eivät ensivilkaisulla tuota iloa, kuitenkin opetella tykkäämään? Tässä pitää erottaa toisistaan sellainen marttyyrimäinen kurjailu ja terve itsensä haastaminen. En minäkään tietenkään kulje tuolla kaupungilla vaatteissa, joita inhoan sydämeni pohjasta. En kehota ketään käyttämään tavaroita, jotka aiheuttavat inhonväreitä pelkällä olemassa olollaan. Sen sijaan haastan kyseenalaistamaan sen ajatuksen, pitääkö kaiken olla täydellistä, juuri nyt tai ihan pian, vai voisiko sittenkin hyvillä mielin tyytyä siihen mitä valmiiksi on?

Minusta tuntuu, että nykymaailma ajaa meitä tyydyttämään kaikenlaiset mieliteot heti paikalla. Kaiken pitäisi olla saatavilla yhdellä klikkauksella, juuri minulle räätälöitynä ja täsmälleen sellaisena kuin haluan. Väitän, että tämä tekee meistä kärsimättömiä ja tyytymättömiä myös tavaroiden suhteen. Minussa on noussut tarve vastustaa tällaista kehitystä, ja käytännössä se tapahtuu niin, että mietin kahdesti ennen kuin korvaan vanhan tavaran uudella. Koen, että olen ehkä näiden ajatusteni kanssa vähän vastavirrassa. Mitä mieltä te olette? Pitääkö tavaroiden tuottaa iloa? Onko tyytyminen ok?

26 vastausta artikkeliin ”Tyytymisen filosofia vastaan Konmari

  1. Olen todella samaa mieltä kanssasi. Kerron nyt taustaksi sen, että olen nuorempana ollut ehkä hieman liiankin vahvasti ”tyytyjä”, eli kaiken maailman sukulaisten vanhat, hieman vääränkokoiset ja -väriset vaatteetkin kelpasivat, ja tietysti myös näiden samojen sukulaisten hylkäämät huonekalut, joiden pohjalle ensimmäinen oma koti parikymmentä vuotta sitten rakentui. Myöhemmin olen tavaroiden kulumisen ja uusien tavaranperimisten sekä osittain myös tulotason parantumisen myötä pystynyt päivittämään joitakin esineitä enemmän oman maun mukaisiksi, mutta koen silti yhä olevani aika salliva, eli hyväksyn monenlaisia tyylisuuntia ja pystyn näkemään kauneutta monien eri aikakausien esineissä, kunhan ne ovat edes jotensakin laadukkaita. Siksi minua joskus kauhistuttaa se, miten tuntuu että monella kotoa muuttavalla nuorella nykyään pitäisi heti olla oman maun mukainen, täydellinen koti (jonka kalusteet tyypillisesti haetaan ruotsalaisesta huonekalujätistä), vaikka paljon ekologisempaa ja myös rahaa säästävää olisi suosia kierrätettyä, jollaista tavaraa varmasti vanhempien nurkistakin löytyisi.

    Olisi ihanaa, jos olisi mahdollista saada kierrätysaate aidosti valtavirtaistettua, mutta luulen, että siinä menee vielä aikaa. Ja toki kaikessa antiikissa ja vanhassa tavarassa on aina kohtaanto-ongelma: koskaan ei voi olla varma että se tarpeellinen löytyy juuri, kun sen tarvitsee. Huonekalujätin kohdalla voi suorittaa vertailua ja näkee tavaran mitat ja varastotilanteen suoraan netistä… Kierrätyskeskukseen pitäisikin ehkä tukityöllistää ihminen kuvaamaan ja mittaamaan huonekaluja nettiä varten!

    • Yritän tässäkin edetä sellaista kultaista keskitietä. Kenenkään velvollisuus ei ole pelastaa toisten roinia vain siksi, että muuten tavara joutuisi roskiin. En minäkään mitään rumaa meille huoli, vaikka ilmaiseksi saisikin. Mutta käytössä on paljon tavaroita, jotka ovat kaukana täydellisestä. Ne mainitut yöpaidat esimerkiksi eivät varsinaisesti ilahduta, mutta ajavat asiansa kelvollisesti kuitenkin. Samoin on joidenkin astioiden kanssa, ja ehkä parin huonekalunkin. En halua niitä vaihtaa uusiin, ennen kuin käyttöikä on täynnä.

      Olen samaa mieltä siitä, että uuteen kotiin muuttajan täydellinen uusi sisustus tuntuu jotenkin nurinkuriselta. Tämä on vähän sitä samaa kaikki heti tänne nyt -ideologiaa. Ei enää malteta odottaa, eikä tyytyä sellaiseen ihan hyvään. Minä olen vanha käpy, ja vastustan tällaista 🙂

      • Minusta on hassua tämä yleinen Ikea-vastaisuus. Esim kun meiltä lapset lähtee omilleen, ei mukaan annettavaksi tosiaankaan löydy nurkista mitään. No kenties heidän oma sänky ja työpöytä, ehkä jokunen satunnainen astia, mutta siinä ne sitten olikin. En minä ole hillonnut tavaraa neljän lapsen verran nurkkiin, että saavat sitten perintökaluja mukaansa. Eikä löydy kyllä sukulaisiltakaan.

        Jos ei kierrätyskeskuksen kamoja halua hankkia, esim itse en todellakaan hommaisi sieltä sohvaa tms, koska tiedän ihmisten saaneen sängyn mukana kotiinsa luteita, niin miksi ei sitten vaikka hommaisi sieltä Ikeasta kamppeita, jotka miellyttää sekä silmää että kukkaroa.

        Meillä on kotonakin paljon ikealaista ja kyllä ne on tavattu ostaa sillä silmällä, että ne aiotaan käyttää loppuun asti. Ja ovat olleet mielestäni hyviä ja kestäviä, esim sohva on paras mitä meillä on yli 20v aikana ollut – ja niitä sukulaisten vanhoja ja mistä lie saatuja on kyllä täällä ollut eräskin ennen tuota hankintaa.

        Mä ajattelen, että ennemminkin on järkevää ja ekologista ostaa ne miellyttävät kalusteet heti alkuun ja mennä niillä pitkään. Järkevämpää se on kuin että haalii sieltä täältä yhteensopimattomia ja ei niin kivoja kalusteita, jotka tietää vaihtavansa kivempiin heti kun vaan rahat riittää. Tämä minun näkemys tästä asiasta.

        • Perustelet kantasi hyvin, ja olen samaa mieltä Ikean tuotteiden hyvästä hinta-laatusuhteesta. Meilläkin on kotona muutamia Ikeasta hankittuja tavaroita, jotka on enimmäkseen ostettu edellä kuvaamani kohtaanto-ongelman vuoksi: sopivaa käytettyä tavaraa ei ole säällisessä ajassa löytynyt.

          Sen sijaan katson, että mainitsemasi yleinen Ikea-vastaisuus saattaa pikemminkin kummuta firman yhtiömuotoon ja liiketoimintaan liittyvistä ongelmista. Itse asioisin Ikeassa huomattavasti mieluummin, mikäli se olisi Tukholmaan rekisteröity pörssiyhtiö, jota minun olisi mahdollista myös omistaa.

        • Tässä on varmaan eroja. Silloin kun itse lähdin kotoa, sain mukaan vanhat astiat, vanhat liinavaatteet ja vanhoja huonekaluja. Niitä on tietysti päivitetty ajan myötä, mutta esimerkiksi käsipyyhkeet palvelevat edelleen. Eihän niitä yksi ihminen edes kovin montaa silloin tarvinnut. Jos on minimalistisemmin suuntautunut ja lapsia on useampi, niin totta kai silloin tilanne on eri. Mutta minulla on esimerkiksi liinavaatteita nytkin sen verran, että pari settiä olisi helppo kasata lähtijälle mukaan. Ikea on omalla tavallaan hyvä, ja meilläkin on Ikean huonekaluja. Sen ongelma on siinä, että ne harvoin jäävät ”ikuisiksi”, joko design ei enää miellytä tai tavara kulahtaa. Sitten hankitaan uusi, ja niistä pari vuotta vanhoista ikealaisista tulee jätettä. En ole tälle ollut immuuni itsekään, sillä olen ostanut opiskelijana ikeasta tavaraa ja sitten vaihtanut parempaan tulotason kasvaessa. Eli tavallaan se sama ilmiö, kuin niissä sieltä täältä haalituissa.

  2. Tyytymisen filosofia! ❤ Uskon, että tyytyminen on iso askel kohti tyytyväisyyttä. Kaiken lisäksi se on hyväksi ympäristöllekin. Kodin ei tarvitse olla tyylikäs kuin sisustuslehdessä, mutta silti se voi olla paras paikka maailmassa. Vaatteet voivat olla pari sesonkia vanhoja, mutta silti käyttötarkoitukseen ja omaan tyyliin sopivia. Jossain määrin myös ihmissuhteissa tyytyminen saattaa johtaa onnellisempaan lopputulokseen.

    Ympäröivä yhteiskunta ruokkii loputonta haluamisen kierrettä, mutta haluan harjoitella tyytymistä!

    • Minä ajattelen myös niin, että ajan myötä vähitellen sisustuksen ”parantaminen” on ihan ok. Ja voi olla tyylikäskin, vaikka tyytyisi niihin ihan ok -tavaroihin ja vaatteisiin. Mihin tahansa ei pidä tyytyä, mutta kaiken ei todellakaan tarvitse olla täydellistä. Riittävän hyvä riittää.

  3. Tämä kirjoitus oli loistava! Kaiken ei tarvitse olla täydellistä ja elämässä kannattaisi joskus todellakin tyytyä. Ei kannata hakkia”Sköna hem”-syndroomaa, jossa kodin pitää olla niin täydellinen kuin lehdessä nähty. Joskus voi olla suurinta viisautta luopua täydellisyyden tavoittelusta kodin, lasten kasvatuksen kuin työelämän saavutusten suhteen…

    • Lisäys: tämä on just sellaista ”Martta”-filosofiaa, ei täydellistä, mutta toimivaa…

    • Kiitos! Täydellisyyden tavoittelussa on oma viehätyksensä, minkä tunnistan. Mutta enimmäkseen se voi olla monella tasolla pikemminkin ahdistavaa. Joten siinä mielessä tyytyminen on ehkä järkevämpi vaihtoehto.

  4. Tyytyminen on tosi ok. Ei kaikkien tarvitse saada kaikkea heti, eikä välttämättä koskaan! Kohtuus – ihana sana.

    • Kohtuus on just hyvä. Mä aina sanon, että olen sellainen kultaisen keskitien kuningatar.

  5. Olen itsekin harjoitellut tavarataitoja ja saattaa mennä aika pitkään, ettei mielitekoja edes tule. Sitten tulee yllättävä sysäys – viimeksi näin kävi Alvar Aalto -näyttelyssä Ateneumissa. Siellä oli Aino Aallon Riihitien koriin suunnittelemia keraamisia kukkaruukkuja. Nyt tuntuu, että sellainen on pakko saada,vaikken muutama viikko sitten tiennyt koko esinettä olevankaan. Nuorempana saattoi olla samanlainen polte jostain vaatteesta, mutta eipä juuri nykyään.

    • Minusta on mielenkiintoista, mistä tällaiset ”himot” syntyvät. Kuten sanoit, viikko aiemmin eleli tyytyväisenä ilman tavaran tarvetta, ja sitten yhtäkkiä se pitäisi saada heti. Luulisin, että suurin osa meistä on kokenut jotain vastaavaa. Muistan Anna-Leena Härkösen kirjoittaneen kolumninkin aiheesta, tuolloin kyseessä oli kosmetiikkatuote, jonka hän näki matkalla ollessaan. JAhkailtuaan viikon hän lopulta osti aika kalliin putelin, eikä sitten lopulta Suomessa käyttänyt sitä kertaakaan. Sanoisin, että jos noille ruukuille on oikeasti tarvetta, niin mikä ettei. Jos taas ei, niin sitten vielä miettisin.

  6. Viisas teksti, kiitos siitä! Tyytyväisyys on voitto.

    Nykyinen standardi täydellisestä kodista ja pihasta on todella korkea. Sitä kohti pyrkiminen on tuntunut uuvuttavalta. Sitten katsoin vanhoja jaksoja Fakta hommasta. Talot ja pihat olivat ihan tavallisia, eikä sitä pidetty tuolloin kummallisena. Totesin, että en jaksa ja halua tavoitella täydellistä, vaan ihan tavallinen riittää.

    • Tavallinenkin on hyvä, ja tavallinen voi myös tuottaa iloa. Minulla ei juuri tule sisustuspaineita, koska en lainkaan lue sisustuslehtiä. En saa ideoita eikä ole vertailukohtaa! Pidän systeemiä hyvänä 🙂 Mutta minusta siihen tavalliseen kuuluu juuri se, että jokaisen paistinlastan ei tarvitse olla sykähdyttävä. Vähän kehnompikin saattaaa toimia, jos siihen on tottunut.

  7. Tavaroihin, joihin tyytyy, pitää kuitenkin olla tyytyväinen. Se ei tarkoita, että niiden pitäisi sykähdyttää vaan että ne sopivat tarkoitukseensa ja kelpaavat. Tyytyminen on tavarakohtaista. Esim muovirasioiden ulkonäöllä ei ole merkitystä. Rumia ovat, mutta ajavat asiansa. Aamukahvi on kuitenkin kiva juoda lempimukista, mitä se sitten kullekin tarkoittaa.

    Tyytyminen sanana kuulostaa siltä, että tyytyy, kun ei saa parempaa. Tyytyväisyys on kivempi sana. Silloin tykkää, vaikkei olekaan täydellinen.

    • Puhumme hyvin samasta asiasta. Tarkoitan tyytymisellä tässä sitä, että valitsee itse olla tyytyväinen. Toisaalta tyytyminen tarkoittaa minulle myös sitä, että päätän etten hanki uutta ja parempaa, vaikka voisin. Eli tavallaan tyydyn tavaraan siksi, että en saa parempaa, joskin olen itse ostokiellon takana.

  8. Todella hyvä teksti! Mulla alkaa tulemaan jo korvista ulos kaikki kulutushysteria, jonka ideologiaa puskee joka tuutista. Virkistävää, että joku on valtavirtaa vastaan. En tosiaan ole itsekään täydellinen, ja osta vaikka kaikkea käytettynä, mutta haluan oppia fiksumpaan ja ekologisempaan kuluttamiseen.

    • Tässä blogissa mennään varmaan muutenkin aika paljon valtavirtaa vastaa. En tiedä, onko keskitie ylipäätään koskaan muodissa. En kannata tarkoituksellista kurjailua (ellei se sitten ole harkittu valinta) mutta en myöskään holtitonta kuluttamista. Täydellisyyteen harva pääsee millään saralla, mutta aina kun on mahdollisuus valita fiksusti, se kannattaa tehdä. Jos olet uusi lukija, niin tervetuloa joukkoon!

  9. Eikös ollut niin, että Kondon ”tavaroiden ilon tuottaminen/sparking joy” on lähinnä kömpelö käännös japanin kielestä? ”Tavarat jotka saavat elämän kukoistamaan” kuvaa Kondon ajatusta paremmin. Kulutuskriittisyys, itselle turhien tavaroiden laittaminen kiertoon, käytettyjen tavaroiden hankkiminen uusien sijasta ja yleinen ”tyytyminen” voivat hyvinkin saada elämän kukoistamaan ja auttavat lisäksi kotiplaneettamme pysymään asuttavassa kunnossa.

    • Kunpa tietäisin, mikä se alkuperäinen merkitys on ollut! Olen ehdottomasti samaa mieltä kanssasi näistä kukoistusta lisäävistä asioista. Mutta kuten moneen kertaan on todettu, Kondon kirjoissa tämä puoli ei tule juurikaan esille. Luulen että kyse on siitä, että hänen asiakkaansa kärsivät ihan eri mittaluokan tavaraongelmista, kuin vaikkapa valtaosa tämän blogin lukijoista. Siksi kritisoin sitä, että Kondon menetelmää sovelletaan kodissa, jossa ei taistella loputtomien tunnistamattomien tavarapinojen keskellä. Silloin tuo ”ilahduttamisen” ajatus voi tosiaan johtaa siihen, että ihan hyvää tavaraa heitetään suotta pois.

  10. Hei,
    Varsin järkeviä ja käytännöllisiä kommentteja kaikilla.Itse edustan ehkä täydellisyyden tavoittelua. Esineen pitää miellyttää silmää oli se sitten lelu, siivilä tai vasara. Sen pitää olla myös ehjä ja puhdas. Sitä kautta tuoda ilo ja nautintoa. Haluan olla ylpeä vaikka kauniista keittiöpyyhkeestä. Niinpä vanhat ja kuluneet saa lähteä meidän huushollista joko myyntiin tai roskiin. Aikansa eläneen esineen pistän surutta roskiin. En käytä aikaa tai bensaa sen kuljettamiseen kierrätyskeskukseen. Joko tolkku pitää kierrättämisessäkin olla. Toisaalta ostan aika harvoin mitään, kun en enää tarvitse mitään. Jos ostan, ostan uutta laatutavaraa, josta saan iloa! Tiedetään, nyt saan näistä rehellisistä kommenteista pyyhkeitä niskaan:)
    Rva Manteli

    • Hei vaan, ja kiitos erilaisesta näkökulmasta! Jos esine on loppuun kulunut, eli että se ei enää toimi omassa käytössä eikä sillä ole myyntiarvoa, tietenkin sen paikka on sitten roskiksessa. Jos astia menee pahasti säröille, ei sitä ole enää turvallistakaan käyttää. Mutta jäin miettimään tuota tolkullista kierrättämistä. Tämän kirjoituksen taka-ajatus oli, että jos tyydymme niihin tavaroihin, jotka ajavat asiansa vaikkeivät mitään superkauniita olisikaan, ei kierrättämistä tarvitse juuri tehdäkään. Tästä tosin seuraa se, ettei uuden ostamisen iloa saa niin usein, mutta se onkin jo toinen juttu!

  11. Hyviä pointteja! Minäkin olen pohtinut paljon noita kuvioita.

    Sinänsä vannon Konmarin nimeen: kirjan luettuani osasin vihdoin päästää irti esimerkiksi kirjoista joita en tule koskaan lukemaan, kahviastiastosta joka oli perua sukulaistädiltä ja jota en kertaakaan käyttänyt kymmenen vuoden aikana ja monen vuoden Episodi-lehdistä, joita en kuitenkaan olisi koskaan tullut lukemaan uudelleen.

    Marituksen jälkeen meille jäi kuitenkin tavaraa, joka ei ilahduta, mutta jota on siitä huolimatta valmis katsomaan ja käyttämään vuodesta toiseen. Jos nyt hankkisin keittiöastioita itselleni, en valitsisi keltaisia leivontakippoja ja maalaisromantiikkaan vivahtavaa keksipurkkia, mutta nämä valinnat tuli tehtyä kymmenen vuotta sitten ja en osaa heittäytyä ihmiseksi, joka hankkiutuisi niistä eroon (pahimmassa tapauksessa tosiaan heittäisi roskiin) ja ostaisi tilalle uudet ja kivemmat.

    Toisaalta olen ajatellut asian niin, että en vain ole esimerkiksi astiaihminen henkeen ja vereen, enkä sisustusihminenkään. Haluan, että astiat on riittävän kivoja ja sisustusratkaisut mieluisia, mutta niiden suhteen kestän kuitenkin pieniä kompromisseja. Vaatteet, asusteet ja lakanat sitten taas on sellaisia, joiden suhteen olen tarkempi: jos ei miellytä niin hankin paremman tilalle. Onneksi oma maku on hyvin tiedossa, joten virhehankinnoilta on vältytty jo vuosia, joten niidenkään suhteen ei lähde homma koskaan lapasesta ja pyrin ostamaan hyvää ja kestävää laatua.

    • En tyrmää konmaria kokonaan, sillä menetelmässä on todella hyvätkin puolensa. Sen avulla voi päästä eroon turhista tavaroista kuvaamallasi tavalla. Ja lisäksi pystyviikkaus on neroutta. Mutta äärimmilleen vietynä kaikista ideologioista tulee esiin huonoja puolia, ja niin tästäkin. Toisaalta tämä nykyinen instant-kulttuuri ei ole mitenkään konmarin vika, vaan oikeastaan ehdotin tuota tyytymistä vastauksena ylipäätään vallitsevalle mielentilalle.

Jätä kommentti