Raivaaminen on prosessi, ei projekti

Havahduin tänään siihen, että kesän aikana olisi hyvä tehdä perinteistä raivausta. Ei mitään Konmari-tyyppistä koko kodin läpikäymistä, vaan täsmäiskuja epätoimiviin säilytyspaikkoihin. Siinä samalla tuli mieleen, miksi Konmari ei toimi ruuhkavuosissa. Elämä muuttuu liian tiuhaan, että kertaraivaus voisi ratkaista tavaraongelmia.

Esimerkiksi tänään huomasin, että liinavaatekaapissa on edelleen korillinen pieniä lakanoita, vaikka pinnasänkykin on toimitettu eteenpäin jo aikapäiviä sitten. Olisi järkevintä tyhjentää kori ja laittaa sinne jotain sellaista, mitä päivittäin tarvitaan. Samoin huomasin keittiössä, että kahvikapseleille pitäisi löytää kunnollinen säilytyspaikka. Ne ovat nyt vuoden verran seikkailleet siellä sun täällä, ja aina jotenkin tiellä. Kuitenkin keittiössä on sivukaappi, jossa voisi säilyttää niitä ja kaikkea muutakin järkevää, jos vain raivaisin sieltä ensin tarpeettomat tavarat pois.

Molemmat yllämainitut ovat hyviä esimerkkejä siitä, että iso kertaraivaus ei oikeasti ratkaise elämän säilytyspulmia lopuksi ikää. Kertaraivaus tuo taatusti helpotusta elämään, jos kotiin on päätynyt liikaa tavaraa. Mutta minusta tuntuu, että vasta joskus myöhäisemmässä eläkeiässä saattaisi olla niin stabiili tilanne, ettei mikään vanha tavara enää muuttuisi tarpeettomaksi, tai ettei uusia tulisi tilalle. Olen sanonut ennenkin, mutta niin kauan kun kotona asuu lapsia, täydellinen maritus on lyhytaikainen ilo. Mutta vaikka kotona ei enää alaikäisiä asuisikaan, ainakin minulla kiinnostuksen kohteet ja harrastukset tuppaavat muuttumaan.

Toisaalta elämän varrella mukaan kertyy tavaroita, jotka ovat aikanaan olleet mukavia ja käytössä, mutta vähitellen korvautuneet jollain muulla. Mutta kuka osaa sanoa juuri sen täsmällisen hetken, jolloin vanha tavara muuttuu tarpeettomaksi? Kokemukseni mukaan tarpeettomuuden huomaa vasta siinä vaiheessa, kun tavara on ollut kaapissa käyttämättömänä pitemmän aikaa. Tämä koskee vaatteita, mutta myös niitä keittiön sivukaapin esineitä. Ellei ole äärimmäinen minimalisti, kodissa on aina sellaista tavaraa, jonka olemassaoloa ei kovin usein edes ajattele. Sellaiset tavarat näyttävät yleensä nyt erilaisilta kuin esimerkiksi vuoden päästä. Nyt niitä voi tarvita, vuoden päästä enää ei. Vaikka marittaisi kerralla koko kotinsa, siitä hetkestä, kun karsiminen saadaan päätökseen, alkaa kello raksuttaa. Niistä jäljelle jätetyistä tavaroistakin voi parissa vuodessa tulla sellaisia, ettei käyttöä enää löydy. Sen takia väitän, että Tavarataitojen näkemys siitä, että raivaaminen on prosessi eikä projekti, on paljon lähempänä totuutta kuin Marie Kondon kertamaritus.

Miten te näette asian – onko kertaraivaus mahdollinen, vai onko karsiminen pikemminkin jatkuva prosessi?

18 vastausta artikkeliin ”Raivaaminen on prosessi, ei projekti

  1. Arvasin, että parissa vuodessa tää konmaritushömppä alkaa hiipua, kun ihmiset tajuaa, ettei se toimi arjessa kuin hetkellisesti ja lisäksi konmarituspäissään on saattanut tulla heittäneeksi pois jotain, jota jälkeen päin todella kaipaa.
    Minulle ainakin sopii paremmin, että valinnan varaa on runsaasti ja teen sitten pienempiä raivauksia jatkuvasti, kun jonkun epäkohdan huomaan.

    Itse pohdintaasi mennäkseni en minäkään kyllä keksi, että mikä olisi sellainen niin stabiili elämäntilanne, että kaikki tavarat olisi jo moneen kertaan ratsattu ja hyviksi havaittu. Ehkä sellaiseen ei pääse eläissään. En todellakaan usko mihinkään kertarysäysraivaukseen.

    Vauvalakanoista puheen ollen; käytän niitä koiran alustana suojaamaan esim. sohvan sitä kohtaa, jossa koira aina oleilee. Ovat juuri sopivan kokoisia siihen tarkoitukseen.

    • Olen ajoittain törmännyt näihin tapauksiin, että talvella on tullut ”maritettua” esimerkiksi se ainoa uimapuku, ja kesällä ihmetellään mitä nyt laitetaan päälle. Tämä on se syy, miksi en heitä sellaisia tavaroita pois, joille ei ole korvaajaa olemassa. Prosessi menee niin päin, että panen merkille, että nyt voisi uuden uimapuvun hankkia, ja heitän sen vanhan vasta sitten kun uusi on jo ostettu. Muuten ottaa ohraleipä, ainakin minulla.

  2. Kyllä raivaaminen on nimenomaan prosessi. Jotta Konmari voisi toimia ainutkertaisena projektina pitäisi itsellä olla tilanne että elämässä ei mikään muutu. Et mene naimisiin, et saa lapsia, vanhempasi eivät kuole ja itse elät ikuisesti asut samassa asunnossa ja olet samassa työpaikassa jne. ja hankit uusia tavaroita vain ja ainoastaan jos niitä todella tarvitset. Kuka oikeasti näin voisi elää tai oikeasti eläisi?
    Ja vaikka olisikin sellainen tilanne että esim. keittiössä on kaikki tarpeellinen kyllähän paikkoja ja tavaroita pitää ylläpitää.

    Mun mielestä suurimmat raivaustarpeet liittyy nimenomaan näihin elämänmuutoksiin. Lapset kasvaa ja heidän tarpeensa muuttuvat. Vanhemmat kuolevat ja heidän jäämistölleen tulee tehdä jotain.

    Meillä on tällä hetkellä sellainen tilanne että lapset on jo aikuisia tai teinejä. Vanhemmat kuolivat pari vuotta sitten. Joten raivattavaa on runsaasti…tarkoituksenani on nyt pikkuhiljaa tila kerrallaan laittaa paikkoja kuntoon. Tarkoitus on loppuvuoden aikana saada suurin raivaus tehtyä. Ideologiana vähän samantapainen projekti kuin Jennin koti kuntoon jouluksi..

    • Veikkaan, että Marie ei ole koskaan perinyt mitään. Se on nimittäin ihan oma savottansa, jossa ei konmaritus välttämättä toimi alkuunkaan, ja tiedän tämän kokemuksesta. Olen samaa mieltä siinä, että suurimmat raivaamiset liittyvät juuri elämänvaiheiden muutoksiin. Muuten sellainen tasainen prosessi riittää.

  3. Meillä on kuusi alaikäistä lasta ja lisäksi toimin perhepäivähoitajana. Tavaran karsimiseksi kierrätän ahkerasti ja käyn kaappeja läpi säännöllisesti, mutta täydellinen konmaritus olisi nyt ajan ja rahan hukkaa.
    Moni vaate ja tavara tulee aika pian uudelleen tarpeelliseksi, en näe järkeä heittää isoa osaa jemmoista pois vain ostaakseni kohta uutta tilalle.
    Pidän kohtalaisen avarasta kodista ja siisteistä tasoista, mutta olen kuluttajana kohtalaisen nuuka.
    Kertaraivaus olisi helpoin, jos taloudessa olisi korkeintaan vain pari aikuista. Osa säilytettävistä tavaroista on myös sellaisia, joita lapset varmasti kaipaavat isompana muistoksi lapsuudestaan. Kaikkea ei voi tässä nyky raivausbuumissa tuhota.
    Jatkuvasti teen järjestelytyötä jossain päin kotia ja karsin turhaa tavaraa, mutta pyrin olemaan stressaamatta tavaroista ja hankin uutta vain todelliseen tarpeeseen. Kirppikselläkin olen jo takavuosia kriittisempi, mitä sieltä kotiutan.
    Jos vastaisin vain itsestäni, pärjäisin hyvin pienellä tavaramäärällä. Perheessä on sopeuduttava.
    Lapset onneksi ovat jo oppineet antamaan vanhoja lelujaan kirppikselle, isoimmat saavat pitää tuoton omistaan. 🙂

    • Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys, miten lapsille opetetaan se sama jatkuvan raivauksen taito, sekä sellainen tilan ja tavaroiden taju. Yritän sitä itse noudattaa ja opettaa edelleen, mutta kaikki on aina helpompaa teoriassa kuin käytännössä. Mutta ilman yritystä ollaan taatusti allikossa, joten täytyy vain toivoa, että vähitellen jälkikasvukin omaksuu nämä toimintatavat. Teillä ollaan jo selvästi oikealla polulla!

  4. Moni on näköjään kanssasi samaa mieltä, mutta minulla on tähän vähän toinen näkökulma. Minusta maritus(kaan) ei tähtää tilanteeseen jossa koti muuttuu staattiseksi mausoleumiksi vaan ennemminkin tilanteeseen jossa kotona ei ole ihmeellisiä tavarakerrostumia joista kukaan ei oikein tiedä mitä ne sisältävät. Toki elämäntilanteiden muuttuessa tavaraa jää tarpeettomaksi, ja ei ole mitenkään ”konmarin vastaista” hankkiutua niistä silloin eroon.

    Erityismainintana siis juurikin lastenvaatteet. En pidä konmarittamisena sitä, jos laitan pois kaapista pieneksi jääneet lastenvaatteet, eli en pidä myöskään konmaritusta epäonnistuneena tai mahdottomuutena kun näin teen. Konmarittaminen tulisi ehkä kyseeseen jos vaatehuone ja pari muuta kaapillista pursuilisivat jätesäkeittän isoa, pientä, ehjää ja risaista lastenvaatetta jota on saatu ja säilötty ja ostettu reippaasti yli oman tarpeen ja jonka lisäksi silti joutuu aina vaatekaupoille lasten kasvaessa koska ei ole mitään hajua onko niiden tavaravuorien seassa jotain käyttökelpoista.

    Semantiikkaa tämä kai on, mutta itse pidän raivaamista jotenkin radikaalimpana korjausliikkeenä, jonka rinnalla sitten kulkee (toivon mukaan iisimmin) normaali tavaroista huolehtiminen, joka sitten sujuu raivatussa kodissa helposti.

    • Olemme varmaankin pohjimmiltaan samaa mieltä. Mutta Marie Kondo todellakin puhuu siitä, että koti pitäisi käydä kerralla läpi ja sitten se olisi ns. ”valmis”. Kuuntelin juuri podcastin jossa häntä haastateltiin, ja hän puhui juuri siitä, että tämä osio ymmärretään usein väärin, ja raivausta tehdään pikkuhiljaa. Marie kannattaa kertarysäystä. Mutta toisaalta hänellä ei ollut lapsia kirjoja kirjoittaessaan, joten voi olla että näkemys on myös muuttunut. Mutta kyllä meillä kertyy vuoden aikana komeroon kaikenlaista tavaraa, jonka olemassaoloa en enää edes muista. Tavaroiden käyminen läpi kerran vuodessa on minusta raivaamista, ja myös tarpeellista.

  5. Tunnistan monista kommenteista oman nuoremman itseni ruuhkavuosissa. Nyt eläessäni 55-vuotiaana puolison kanssa kantakaupungin tilavassa asunnossa kaikki tavarat muuton yhteydessä läpikäytynä voin todeta, että asunnossa ei enää ole eikä sinne tule kerrostumia, joita tarvitsisi sen kummemmin konmarittaa. Toista oli ennen, lasten siirtyessä uusiin ikävaiheisiin ja omankin elämän jotenkin tiheämmin muuttuessa oli jatkuvasti arvioitava, mitä säästää, mistä luopua ja missä mitäkin säilyttää. Kannattaa olla kuitenkin lempeä: kauniita esineitä, käsitöitä, tekstiilejä ei kannata heittää pois hetken mielijohteesta. Aikanaan oli saatavana vaatehuoneen tai komeron hyllylle mitoitettuja Enson kotilaatikoita: muutamassa laatikossa on itselläni edelleen tallessa lasten ensimmäisten vuosien vaatteiden parhaimmisto, muistona, ehkä jopa odottamassa joiltakin osin uutta käyttöä.

    • Minäkin arvioin, että sitten kun lapset ovat muuttaneet pois, elämä luultavasti rauhoittuu siten, ettei tavaroita enää kerrostu samoin. Tosin olen huomannut lähipiirissä, että eläkkeelle jääminen voi aiheuttaa raivaustarvetta. Esimerkiksi vaatevarasto voi mennä uusiksi.

  6. Ehkä jos ei koskaan ole raivannut tai katsellut tavaroitaan sillä silmällä, voi se ensimmäinen kerta tuntua siltä, ettei koskaan enää tarvitse. Mutta itse kallistun ehdottomasti jatkuvaan prosessiin. Juurikin noin että nyt tarpeelliset ovat myöhemmin ehkä joskus turhia, sen huomaa vasta jälkikäteen.

    • Juuri näin. Ensimmäinen kerta on varmaan aika raju, jos ei koskaan ole mitään heittänyt. Mutta senkin jälkeen elämä jatkuu ja tavaraa kertyy, joten prosessi oikeastaan alkaa vasta tuosta ensimmäisestä isosta projektista.

  7. Ajattelisin että jos on kerran (tai tietyn ajan sisällä) raivannut oikein kunnolla, niin sitten ei enää pitäisi tulla sellaisia koko viikonlopun kestäviä raivausoperaatioita jossa lähtee kasoittain tavaraa pois. Minä en koe raivaamisena sitä, että jokin tavara lähtee pois (menee rikki, jää pieneksi yms) ja jotain uutta tulee tilalle. Parin vuoden tavaran vähentämisen jälkeen minusta on ihanaa, kun ei joka komero pursua kaikenlaista epämääräistä, unohdettua, aikaa sitten käyttämättä jäänytttä tavaraa. Mutta siihen, että paikat olisivat koko ajan ojennuksessa niin en usko pääseväni juuri koskaan. Mutta esim. eteisen kaapistojen siivoaminen kestää nykyään 30 min kun se joskus olisi vienyt koko aamupäivän.

    • Tuo on totta, että sellainen ihminen kai kokee selkeimmin konmarittaneensa, joka ryhtyy urakkaan ilman että on harrastanut säännöllisesti pientä karsimista.
      Mielestäni meille Suomeen ei kuitenkaan sovi täysin japanilainen versio kertaraivauksesta, vaihtuvat vuodenajatkin sen osittain sanelee.
      Turhaa tavaraa jää vuosien myötä, vaikka nyt olisi mielestään käynyt kaiken läpi. Varsinkin ruuhkavuosissa, kun on otettava monta muuta tekijää huomioon.
      Olen muuten huomannut kirppismyyjänä ollessani, että suuresta tarjonnasta johtuen ostajien vaatimustasokin on noussut. Kotia raivatessaan kun miettii tietenkin väyliä, minne tavarat laittaa. Kirppikselle, tutulle lapsiperheelle, kierrätykseen jäteasemalle jne.
      Omista tavaroistaan ei halua riesaa toisille ainakaan väkisin lahjoittamalla.
      Liian ostamisen vähentäminen on tehokkain toimenpide ensiavuksi. 🙂

    • Hei, minullakaan ei todellakaan ole paikat jatkuvasti ojennuksessa! Komero on siivottava ja turhasta karsittava kerran vuodessa, ei mahda mitään. Tai muuten saisin käyttää kaiken vapaa-ajan pelkkien tavaroiden miettimiseen ja sitä en sentään halua. Mutta ihmisten välillä on varmasti eroja. Jos koko tämä ajatus raivaamisesta tulee uutena, niin silloin marittaminen voi olla yksi tapa lähestyä asiaa. Ainakin se antaa selkeät suuntaviivat mitä pitää tehdä. (Tavarataidotkin antaa, ne on vaan erilaiset!)

  8. Raivaaminen on prosessi. Luulisin itsekin päässeeni siihen ikään, jolloin raivaaminen on tarpeetonta, mutta enpä vain ole. Yli 30 vuotta samassa talossa…. toisaalta kaappeja ei ole tarvinnut tehdä lisää, joten raivaus aika ajoin on ainakin osittain toiminut. Toivoisin etteivät työelämässä käyvät ottaisi stressiä raivaustarpeista. Aika hyvä voi olla hyväksyttävän hyvä, aivan loistava suoritus.

    • Jos asuu yli 10 vuotta samassa paikassa, niin pelkästään niitä papereita kertyy ihan hirveästi, ellei sitten ole superpätevä arkistoija. 30 vuotta tarkoittaa, että siinä on jo niin monta elämänvaihetta mennyt läpi, että aivan varmasti on kerrostumia. Mutta jotenkin koko huushollin kertaraivaus kuulostaa jo ajatuksena niin uuvuttavalta, että ainakin itse suosittelisin ennemminkin kaappi kerrallaan –tekniikkaa. Aika hyvä on oikeasti tosi hyvä!

Jätä kommentti