KonMari ja kuluneen vasaran tapaus

Luen parhaillaan Marie Kondon uutta kirjaa, joka on jatkoa ”Siivouksen elämänmullistava taika” -kirjalle, joka aloitti koko konmari-hössötyksen. Tämä uusi kirja tuntuu olevan paremmin jäsennelty ja käytännönläheisempi kuin ensimmäinen osa. En ole vielä päässyt kovin pitkälle, joten japanilaisen vaatteiden taittelun syvimmät salat ovat vielä avautumatta. Sen sijaan olen jo ehtinyt pyöritellä silmiäni Kondon omintakeisen metodin suhteen.

Kondo sanoo heti alkupuolella hyvin selkeästi, että tavaraa ei saa säilyttää vain sillä perusteella, että sitä saattaa vielä tarvita. Sitten hän kertoo kaksi esimerkkiä omasta elämästään. Ensimmäisellä kerralla hän heitti menemään maljakon, jonka reunassa oli särö. Seuraavana päivänä sitä olisi tarvittu, mutta onneksi löytyi muovipullo, johon kukat saattoi tyrkätä. Pullon hän somisti kauniimmaksi päällystämällä sen kankaalla. Toisella kerralla hän heitti menemään vasaran, ja sen jälkeen käytti paistinpannua naulaamiseen.

Tähän kohtaan sopisi kulunut mutta kuvaava kommentti: Ei hyvää päivää!

Tuon maljakon voin vielä ymmärtää, tosin mielestäni yksi maljakko vaikka hiukan säröinenkin, on parempi kuin ei maljakkoa ollenkaan, etenkin jos tykkää kukista. Mutta tuo vasara? Esitän kysymyksen näin päin: mitä haittaa on siitä, että omistaa vasaran, jota ei rakasta? Kondo sanoo, että sen kahva oli hyvin kulunut. En ihan ymmärrä, miten vasaran kahvan saan kulutettua niin loppuun, että se muuttuisi käyttökelvottomaksi. Esteettinen haitta saattaa kenties olla – mutta se on kuitenkin vain vasara. Jos käyttöä on todella ollut niin paljon, että kuluminen on tosiasia, järkevä ihminen ostaa uuden vasaran, eikä ala pahoinpidellä paistinpannujaan.

Tässä on yksi KonMarin heikkouksista. Jos lähtee siitä, että kaikkien tavaroiden pitää tuottaa iloa, tapahtuu helposti tuollaisia ylilyöntejä, jotka pidemmän päälle vain vaikeuttavat elämää. Tietyissä kategorioissa, kuten vaikka vaatteissa, tuo periaate on hyvä. Mutta aivan kaiken arvioiminen pelkästään sillä kriteerillä, miten suuri ilo sielussa pirskahtelee kun esinettä kädessään pitää, on ihan höpöhöpöä. Monta kertaa riittää, että esine toimii ja tekee sen mitä pitää. Joskus on täysin perusteltua säästää arkinen ja tylsä tavara, jota kuitenkin luultavasti saattaa vielä tarvita. Etenkin jos kyse on niinkin pienestä esineestä kuin vasara, jonka säilyttäminen tuskin on ylivoimaisen hankalaa.

Luen kirjaa mielenkiinnolla eteenpäin. Se on suoraa jatkoa edelliselle osalle myös siinä mielessä, että se herättää minussa hyvin vastakkaisia tunteita. Välillä en voi uskoa silmiäni, niin hirveää hömppää Kondo kirjoittaa, ja sitten toisaalla taas nyökyttelen ja ajattelen juuri samoin kuin hänkin. Kiehtova lukukokemus. Kirjoitan kyllä lisää kunhan pääsen loppuun saakka.

Onko joku teistä jo ehtinyt lukea tämän Spark Joy -kirjan?

21 vastausta artikkeliin ”KonMari ja kuluneen vasaran tapaus

  1. Jään innolla odottamaan lisä arviota tästä kirjasta. Itsellänikin oli mielessä, että lukisin kyseisen kirjan. Ja mä muuten rakastan mun vasaraa 🙂

    • Minua kyllä kiinnostaa se vaatteiden taittelu ym säilytysfilosofia, kunhan sinne asti pääsen. Se pystyyn viikkaaminen on nimittäin oikeasti erittäin järkevää minusta, se säästää tilaa ja helpottaa löytämistä selvästi.

  2. Mä oon lukenut kirjaa, mutta en pysty millään saamaan sitä loppuun. Asia on kyllä aika höttöä! Välillä tosiaan jotain hyvää ajatustakin… Ihan samat ajatukset tuli tuosta vasarajutusta. Sitten seuraavaksi pitäisi heittää se paistinpannu pois kun siihen tulee lommo… Että mitä järkeä. Aika epätaloudellista ajattelua. Oon liian ”Martta”, että ymmärtäisin tätä filosofiaa.

    • Epätaloudellista ja epäkäytännöllistä. Jos esine on toimiva ja hyvä, ei siltä enempää tarvitse vaatia. Tietenkin on miellyttävää jos kaikiesta voisi tykätä, mutta tarvitseeko vasaran ylipäätään herättää yhtään mitään tunteita. Ei minusta.

  3. En ole lukenut kirjaa (varausjono kotikaupunkini kirjastossa kun on varsin pitkä), mutta tuo referaattisi vahvistaa käsitystäni siitä, että Kondon metodista on arkijärki kaukana. 😀 Erittäin kaupungistuneissa olosuhteissa se varmaan jotenkuten toimii – kai yhden pienen taulukoukun voi vaikka paistinpannullakin seinään hakata, vaikkei se missään nimessä järkevää olekaan – mutta maailmassa on aika paljon paikkoja, joissa tarvitaan kaikenlaisia varusteita ja työkaluja ihan päivittäisestä elämästä (ja sen erikoistilanteista) selviämiseen. Silloin voi totisesti olla järkevää säilyttää tarpeen varalta esimerkiksi se isoisän vuonna 1965 hankkima vinssi, keksi tai muu pelastusväline… (Kunhan myös tietää, missä sen paikka on ja aika ajoin tarkistaa sen kunnon.)

    • Hyvä huomio tuo kaupunkilaisuus. Tosiaan luulisin, että japanilaisessa miljoonakaupungissa tarpeet ovat vähän erilaiset kuin suomalaisella haja-asutusalueella. Mutta en tajua tuota vimmaa heittää pois järkeviä esineitä. Jos niitä maljakoita olisi esimerkiksi ollut kymmenen, olisi voinut olla ihan viisasta karsia turhia, mikäli niille ei löydy tilaa. Mutta jos jotain on yksi ainoa, ja sitä kuitenkin käyttää? En vaan oikein ymmärrä.

  4. Varasin suomenkielisen KonMari 2:n nyt kirjastosta. Toivottavasti siinä on jotain järkevääkin asiaa. Ehkä jonkun pitäisi kirjoittaa KonMartta 🙂

    Törmäsin pois heittämieni tavaroiden ongelmaan viimeksi viikonloppuna, kun halusin leipoa (gluteenittomia) sämpylöitä. Tajusin luopuneeni sähkövatkaimen taikinakoukuista, kun olin muodikkaasti lopettanut gluteeniviljojen käytön. Olin luullut, etten tarvitsisi taikinakoukkuja enää. No, leivoin nyt sitten käsin.

  5. En ole lukenut uusinta kirjaa, mutta varasin sen nyt heti kirjastosta. On hankinnassa ja pääsin jonossa ykköseksi 🙂
    Kannatan kyllä sitä, että tavaraa ei ole liikaa, mutta ei kaikkea tavaraa voi ajatella niin, että tuottaako se iloa. Jotain vain tarvitaan, vaikka ei siitä niin iloinen olisi, vaikka se vasara. Muutenkin en ymmärrä kaiken surutta poisheittämistä. Itse olen rankaissut itseäni siitä, että olen aikanaan hankkinut kankaita ja lankoja yli tarpeen. Eli nyt niistä kankaista ja langoista on tehtävä jotain. Reilun vuoden olen tehnyt enemmän tai vähemmän näitä käsitöitä ja varmasti muistan nyt jatkossa, että ostan vasta tarpeeseen, koska edestäni sen löydän. Kyllä tympii, mutta joskus oppii vasta kantapään kautta 🙂

    • Virheostokset on vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta hienoa, jos ne kuitenkin pystyy tuolla tavalla käyttämään järkevästi, kuten sinä olet tehnyt. Tosiaalta vääränlainen vaate ei paremmaksi muutu vaikka sitä kuinka hilloaisi kaapissa. Eli tuo on vähän veteenpiirretty viiva!

  6. En ole lukenut kumpaakaan kirjaa, mutta luin joskus Stella Harasekin haastattelun, joka jäi kummittelemaan. Hän sanoi, ettei omista yhtään rumaa tavaraa.

    Ei yhtään? Onko Harasekin kodissa siis kaunis vasara, pullonavaaja, pyykinkuivausteline, silitysrauta, jne. Vai hakkaako hänkin naulat paistinpannulla? 🙂

    • Jaa-a – onhan se periaatteessa mahdollista? Olen huomannut että toisille myös esineiden muotoilu on tärkeämpää kuin toisille. Itse pärjään hyvin vähän epäesteettisempienkin tavaroiden kanssa, jos ne ovat hyvin käytännöllisiä. Se käytännöllisyys tavallaan kaunistaa. Enkä näe pointtia tyylikkäässä, mutta epätoimivassa käyttöesineessä. Tosin jos vastaan tulisi joku huikea JA käytännöllinen design-pyykkiteline, olisin valmis vaihtamaan tuo keskellä olohuonetta seisovan perinteisen mallin siihen…

  7. Kondon idean tajuaa varmaan vasta, kun asuu asunnossa, jossa ihan kaikki vain ja ainoastaan ilahduttaa. Tunne voi olla jotain, mitä etukäteen ei osannut kuvitellakaan.

    • Minulla on paljon sellaisia tavaroita, jotka eivät herätä juuri mitään tunteita, mutta ne ovat tarpeellisia. En oikeastaan jaksa paneutua tavaroihini niin intensiivisesti, että jaksaisin miettiä jokaisen kohdalla millaista tunnetilaa se edistää. Joten siinä mielessä käytännöllisyys on ykköskriteeri. Joku vessaharja esimerkiksi – riittää että se toimii, vaikka olisikin vähän ruma. Toisaalta jos joku on onnistunut todella pääsemään siihen tilanteeseen että ihan jokainen esine ilahduttaa, niin sehän on varmasti upea kokemus. Haluaisin kyllä jutella, miltä se tuntuu!

  8. Ihan vähän pidemmällä kirjassa Marie Kondo puhuu siitä, miten aikanaan hän heitti pois ruuvimeissin ja imurin, luullen, että ne ei tuo iloa elämään kun ne ei sykähdyttäny just sillä hetkellä, mutta hokas lattioita käsin pyyhkiessä ja ruuveja viivottimella ruuvaillessa, että kyllä toimivat työkalut itseassa on iloinen asia, ja hommas aikanaan uudet oikeet työkalut joista tykkäs.

    Maljakko-& vasarakappaleen pointti on se, että ei oo KATASTROFI, vaikka heittäiskin pois jotain siivoushuumassaan, eikä sen takia kannata ”varmuuden vuoksi” siis jemmata kaikkea. Aina löytyy joku hätäkorvike tai jos ei ihan köyhä oo, voi ostaa uuden. Siis: Maailma ei lopu, jos heittää pois sen säröilleen maljakon josta ei enää pidä. Saa kumminkin rauhassa miettiä, josko se on parempi kuin joku hätäpulloratkaisu, tai josko haluais shoppailla uuden ihanan ilman maljakotonta välivaihetta.

    Ja Kondo nimenomaan neuvoo kultivoimaan kiitollisuutta tympeitä tavaroita kohtaan, jos ne on semmosia, mitä tarvii, vaikka muuten oiski vähän kehnoja. Muistaakseni oli jopa toppuutellut asiakkaita, jotka olivat heittämässä tavaroita pois ja neuvoi heitä kultivoimaan tarpeellisten esineiden herättämää kiitollisuutta.

    Koko kirjassa ylipäätään on ekaa kirjaa enemmän semmonen teema, että ei tarvi ihan ekstaasissa olla joka tavarasta minkä haluaa säilyttää, hyöty ja kivat vibat riittää, kunhat löytyy se selkee intuitio sille, mikä omassa elämässä tuntuu hyvältä.

    • Mutta tuossa juuri konkretisoituu tuon menetelmän ongelma, kaiken ei todellakaan tarvitse aiheuttaa mitään erityisiä väreitä, eikä siitä silti tarvitse hankkiutua eroon. Epäilen että jos hakee vain sitä intuitiota, niin saattaa todella viskata menemään tarpeellistakin tavaraa. Tavara ei itsessään ole ongelma. Ongelmaksi se muodostuu vasta sitten, kun sitä on liikaa. Jos asuu asunnossa jossa on järkevästi säilytystilaa, voi ihan hyvin omistaa jotain vähemmän tarpeellista myös. Ehkä tuo Kondon menetelmä on siksi niin tiukka, että oletan että Japanissa on asuinneliöt ahtaampia kuin esimerkiksi meillä Suomessa. Mitä pienempi koti, sitä tiukemmalla seulalla tavaroita täytyy tietysti karsia.

      • Lentokoneessa luin Finnairin lehteä ja siinä kerrottiin, miten Aasiassa on käytössä matkalaukkujen vuokrauspalvelu. Ensin se kuulosti vain rasittavalta lisältä matkajärjestelyihin. Mutta konkretisoi sitten tilanpuuteasiaa itselleni. Ihmiset eivät pysty pitämään säilössä pienissä asunnoissaan niin isoja tavaroita kuin matkalaukkuja, joten niitä voi vuokrata.

        Omassa huushollissa on talon mitalta vinttiä ja monta ulkorakennustakin. Jokaisella perheestämme on kaksi käytössä olevaa matkalaukkua (iso ja lentolaukku), joten vintin yhdessä nurkassa on kymmenen matkalaukkua… Ei taitaisi meilläkään moista arsenaalia olla, jos ne kaikki pitäisi asuinhuoneessa säilyttää!

        • Oikeastaan tuohan on nerokasta, sillä matkalaukut ovat tosi hankalia säilyteltäviä. Ainoa, mikä asiassa arveluttaisi, olisi matkalaukkujen puhtaus. Jos vuokrafirma takaa ettei niiden kautta siirry luteita tai muita ötököitä, niin sitten voisin tuollaista palvelua harkita. Tällä hetkellä vinttikomero riittää laukkujen säilyttämiseen, mutta jos asuisin pikkuruisessa asunnossa ilman säilytystiloja.

          Tuohon varmaan liittyy toinen Kondon ehdotus, että käsilaukut pitäisi säilyttää sisäkkäin. En ole koskaan ymmärtänyt tätä, minusta se kuulostaa hyvin hankalalta. Haluan että kaikki on näkyvissä, ja sitten kun kiireessä pitäisi lähteä, niin sisäkkäin olevat laukut hidastaisivat kovasti. Mutta jos säilytystilaa ei kerta kaikkiaan ole, tämäkin on relevantti neuvo.

        • Matkalaukuissa voi säilyttää tavaraa tai ne voi laittaa sisäkkäin.
          Olen yksin asuva hlö ja kun lähden matkalle voin sen ajaksi jättää matkalaukun ”säilytystavarat” hyvin lojumaan asuntoon.

  9. Kondossa niinkuin muussakin täytyy tietysti säilyttää oma tolkku eikä vain toimia, kuten opas käskee. Oma arkijärki. Jokainen tietää oman tilanteensa ja soveltaa siihen toimivan tavan. Olisi surullista, jos joku toimisi täysin ulkopuolisen ohjauksen mukaan ihan ilman omaa hallintaa tai harkintaa. Niinkin varmaan kyllä tapahtuu, on ihmiset välillä sen verran kuutamolla. Kaikkiin ns. elämänhallintaoppaisiin tulee suhtautua todella kriittisesti, ne esittävät vain erään ja useimmiten aika suppean näkemyksen. En ole itse lukenut kumpaakaan Kondoa, mutta sovellan jotain oppia (mm. vaatteiden rivit laatikossa, tavaran vähentäminen ja itselle epämieluisasta luopuminen). Uskon myös siihen, että kodin (ainakin lähes) kaikki esineet voivat olla kauniita ja mieluisia. Juuri siitähän syntyy kaunis koti, että kaikki tavarat tukevat visuaalisesti toisiaan ja luovat harmonisen ja esteettisen kokonaisuuden. Sen rakentamisessa tosin voi kestää, jos hankintoja on tehty monin perustein (esim. halvin, mutta ruma). Silti täytyy olla tolkku siinä, mikä on tavaran asema kodissa. Vasara voi, mutta sen ei tarvitse, olla kaunis. Ja jos lyö pienen naulan kerran vuodessa, mikä jottei paistinpannukin kelpaa. Toisaalta kunnon työkalut kestävät monta elämää, joten miksei tekisi sitäkin hankintaa kunnolla. Minulle tuollainen kulunutkahvainen vasara olisi ollut ehdoton keeper, sitä on käyttäneet kymmenet kädet ja sillä on tarina. On mulla ollut oikein kaunis valkoinen design-imurikin, mutta se oli vaan muuten ihan paska, joten käytännöllisyys hyllytti sen aika äkkiä. Nykyinen Luxini on oikein hyvä, mutta ruma, silti se tuottaa iloa kun arvostan sen muita ominaisuuksia yli sen ulkonäön.

    Se, että heittää pois ja ostaa huomenna uuden, ole kovin kestävää. Mutta toki niin voi myös selkeyttää ja tehdä kodista mieleisemmän, ei se kiellettyä ole. Itse juuri uusin kaikki kattilat, vaikka vanhatkin oi ihan hyvät, ja olen tosi tyytyväinen niiden yhteensopivuudesta, pinottavuudesta ja vähenneestä määrästä. Samalla tuttu sai itselleen mun vanhat, kun häneltä puuttui kaikki. Win win.

    Mä luulen, että Kondollakin on painetta tuottaa uutta, joten sortuu välistä ”oveluuksiin” ja kikkailuihin.

  10. Itse olen tuuminut tuon asian käytännöllisyyden kannalta. Vasara tuottaa iloa kun pitäisi saada se naula seinään, ja olisi melko ankeaa yrittää naulata ilman, Nim. Kerran peltipurkilla vasaroinnut ja se kerta sai jäädä viimeiseksi 😀

    Eli vaikka tavara ei itsessään pulppuaisi rajatonta riemua, olisi sen puuttuminen onnellisuutta laskeva tekijä – siksi voi siis sanoa sen tuottavan iloa.

    Joskin ilon kautta ajattelu on sinällään käyttökelpoinen, ei mitään ideologiaa pitäisi purematta niellä. Jos tarkoitus on vapautua asioista jotka kahlitsevat, niin siitähän päästäisiin vain ojasta allikkoon jos tavaroiden sijasta jäätäisiin ideologian orjaksi?

    • Olen täysin samaa mieltä tuosta käytännöllisyyden tuottamasta ilosta!

Jätä kommentti