Mikä nyt on kallista

Paljonko voi maksaa kivasta vaatteesta?

Tätä kysymystä ja muutenkin vaatteiden ostamista pohdittiin Saaran kirjoituksessa äskettäin. Olen huomannut, että blogimaailmassa suhtautuminen siihen, mitä kaikki maksaa, vaihtelee tosi paljon. On muotiblogeja, joissa mikä vaan voi maksaa mitä vaan, eikä vakiolukijat siitä hätkähdä. Sitten on vastakkainen maailma, jossa tavoitellaan minimalismia, ja vaatteet ostetaan mieluiten käytettyinä ja puoli-ilmaiseksi.

Mistähän johtuu, että jos blogissa puhutaan vastuullisesta kuluttamisesta tai karsimisesta, tuntuu siltä, että on myös hyve käyttää mahdollisimman vähän rahaa? Vaatteen hinta ei kerro mitään siitä, miten hyvin se sopii ostajalleen tai miten järkevästä hankinnasta on kyse. Ostosta harkitessa hinnalla on merkitystä vain siinä suhteessa, onko vaatteeseen varaa vai ei. Jos ostoksen pystyy maksamaan käteisellä, eikä kyseinen summa ole pois mistään perustarpeista, kuten asumisesta, ruuasta tai muusta vastaavasta, hinta on sopiva. Sopiva siis siinä merkityksessä, että ostajalla on siihen järkevästi katsottuna varaa.

Tämä on tietenkin eri asia sen kanssa, mitä itse kukin on valmis jostain maksamaan. Jos joku on sitä mieltä periaatteesta, että kengät eivät saa maksaa 60 euroa enempää, on kyse ihan eri asiasta kuin jos tilillä olevat rahat riittävät korkeintaan 60 euron kenkiin. Jonkinlaisia itse asetettuja rajoja lienee meillä kaikilla. En itse näe hirveästi järkeä panostaa tuhansia euroja mihinkään vaatteeseen, vaikka sellaisia maailmasta löytyykin. Mutta en näe myöskään järkeä rajoittaa budjettiani keinotekoisesti, jos siihen ei ole muuta syytä. Laatua ja/tai kotimaista saa aika harvoin kovin halvalla.

Oma kulutukseni on vaatteiden osalta harkittua. Ostan harvoin ja vähän, ja pidän vaatteitani vuosikausia. Tästä johtuen en ole katsonut tarpeelliseksi asettaa itselleni vaatebudjettia. En käytä luottokortteja tai osamaksuja, joten ostan vain sellaista, johon rahani riittävät. Palasin äsken viime tammikuun pohdintoihin, joissa harkitsin vaateostojen seuraamista. En ole sitä tehnyt, enkä tehnyt suunnitelmaa siitä, mitä tänä vuonna pitäisi ostaa. Olisi ehkä kannattanut, käytössäni olisi silloin dataa arvailujen sijasta. En siis osaa sanoa paljonko rahaa on mennyt enkä muista montako vaatekappaletta olen ostanut. Mutta kaappiin ei ole tullut tungosta eikä tilille miinusta.

Palaan siis alkuperäiseen mietteeseeni, miksi tiedostavan kuluttajan pitäisi olla säästäväinen ja pärjätä mahdollisimman pienillä summilla. Ei tarvitse. Näkisin asian melkein päinvastoin – jos kalliilla saa jotain, mikä kestää käytössä vuosikausia, hinta muuttuu peräti järkeväksi. Mieluummin kerralla hyvä kuin monet halvalla sinne päin, on minun mottoni. Liekö taustalla jokin sitkeään juurtunut protestanttinen etiikka vai perisuomalainen vaatimattomuus, mutta tunnistan tästä huolimatta Saarankin mainitseman epämääräisen nolouden tunteen, jos julkisesti (eli blogissa) pitäisi tunnustaa käyttäneensä johonkin vaatteeseen kolminumeroisen summan. Jostain syystä kalliit vaatteet ovat epäilyttäviä, olipa ostos muuten miten järkevä tahansa. Osaako joku selittää, mistä tämäkin voisi johtua? Onko se sitä, että kyseessä on vaatteet – että kehtaa panostaa omaan ulkonäköönsä niin paljon? Että onhan se aika turhamaista. Vai onko se pelkoa siitä, että jos kertoo ostaneensa jotain kalliimpaa, pidetään heti rikkaana leuhkana? Vai jotain muuta?

No juu. Kaiken tämän perimmäinen ajatus oli kuitenkin se, että ostakaa ihmiset juuri sellaisia ja sen hintaisia vaatteita, kuin teille sopii. Vaateostoksissa hinta on vain yksi osa kokonaisuudesta.

26 vastausta artikkeliin ”Mikä nyt on kallista

  1. Harmi ettei raha aina tarkoita laatua… Ainakaan vaatteissa. Tai sitten en ole ostanut tarpeeksi kalliita.

    • Oikeassa olet, eihän se aina vastaakaan. Mutta oman kokemukseni mukaan hyvin halvalla saa harvoin hyvää laatua, ellei sitten tee jotain mahtavaa kirpparilöytöä. Poikkeuksia on, kumpaankin suuntaan.

      Korkeamman hinnan puolesta puhuu kuitenkin se, että monet materiaalit maksavat. Esimerkiksi aito nahka on aina kalliimpaa kuin tekonahka.

      • Minun kokemus on aivan sama: rahallakaan ei saa laatua.
        Ostin design-design mekon – mikään vaate ei ole ollut niin huonosti ommeltu kuin se, paitsi suomalaista käsityötä oleva yksittäiskappale mekko, jonka helma repsotti useasta kohtaa, kun ommel oli päärmeessä enemmänkin kuin vähän sinne päin. Vein korjattavaksi liikkeeseen ja helma oli käännetty vain uudestaan, Siitä tuli niin tönkkö ja kaikenlisäksi sauma veti, että piti purkaa ja tehdä itse. Laatua ei saa kuin itse tekemällä, ei aina edes teettämällä.

        • Olen kyllä edelleen eri mieltä siinä mielessä, että rahalla saa varmemmin laatua kuin halvalla. Tietenkin voi poikkeuksia olla kumpaankin suuntaan, mutta pääsääntöisesti kokemukseni on se, että hieman kalliimmalla ostetut vaatteet kestävät sekä aikaa että pitoa. Halpikset tuppaavat nyppyyntymään ja kulahtamaan hyvin nopeasti. Sen sijaan hyvin harvoin olen onnistunut ostamaan jotain hyvin halvalla, ja hämmästynyt loistavasta laadusta. Tietysti oli vaate minkä hintainen tahansa, sitä ei kannata ostaa sokkona, vaan tsekata ettei mistään repsota ennen kuin menee kassalle.

  2. Tämä aihe on itseänikin mietityttänyt jo jonkin aikaa. Teen aina välillä vaatteita itse ja siinä kyllä konkretisoituu se, miten kallista se oikeasti on. Toki isoilla vaatetehtailla on mahdollisuus saada edullisemmin kankaita ja massatuotanto on tehokasta. Kuitenkin halpaa vaatetta ostaessa kaivertaa se ajatus, että kenen selkänahasta se halpuus on otettu. Toisaalta, jos ostaa jonkun vähän kalliimman merkkivaatteen ja sekin on tehty jossain riistomaassa, niin siinä vasta miettii kun, että kenen pussiin ne eurot kilahtaa.

    Olen ehdottomasti sen kannalla, että omistetaan vain tarvittava määrä vaatteita, mutta sitäkin laadukkaampia, tai edes eettisesti tuotettuja. Vaikka eihän sekään tietenkään aina laatua takaa.

    • Vaikka noita edellämainittuja poikkeuksia tietenkin on, niin on sanottava että itse olen harvoin löytänyt halvalla huippua. Kyse on useimmiten jo materiaaleista, mutta myös muista yksityiskohdista, joista Rinnan kirjasta voi lukea kattavasti. Toisin sanoen nämä tunnetut halpaketjut ovat sellaisia, että en oikeastaan viitsi niissä hirveästi asioida. Koska jos joku paita maksaa alle viisi euroa, niin onhan se selvää, ettei siitä tekijälle VOI jäädä yhtään mitään. Mutta kyse ei ole vain siitä, vaan myös siitä että saumat alkavat kiertää, värit haalistuvat pesussa ja designista puuttuu kaikki yksilöllisyys.

  3. Eilen luin mielenkiintoisen blogikirjoituksen siitä, miten suomalainen tahtoisi Suomessa tehdyn (lasten)vaatteen, mutta ei ole halukas maksamaan siitä edes kohtuullista hintaa. Kirjoittaja vertasi kysymällä, paljonko olisi valmis maksamaan hääkampauksesta (3 tuntia), ikkunoiden pesusta (3 tuntia) ja pienyrityksen ompelemasta (lasten)vaatteesta (3 tuntia). Aika hyvin pistää mittasuhteisiin asiaan tuo pohdinta, jäin itsekin miettimään että sitä odottaa kyllä vastuullisestikin tuotettujen vaatteiden olevan tosi halpoja!

  4. Kyllä noiden kahden vaihtoehdon (paljon kalliilla ja vähän halvalla) lisäksi on myös runsaasti blogeja, joissa ostetaan liukuhihnalta halpaa pikamuotia ja tietysti myös minimalismi-blogeja, joissa satsataan harvoihin ja valittuihin laadukkaisiin/kalliisiin tuotteisiin. Ja toki kaikkea näiden väliltä, esim. miksataan edullisia kirpparilöytöjä ja hinnakkaita designvaatteita.

    Itse yhdistän minimalismin aatteena ennemmin elitistisyyteen kuin kaikenkattavaan nuukailuun – olipa kyse sitten kuvataiteen, sisustuksen tai pukeutumisen suuntauksista. Se, että on varaa suunnata huomionsa karsimiseen, edellyttää jo tiettyä elintasoa tai ainakin jonkinlaista kokemusta ”tukahduttavasta runsaudesta”.

    • Mielenkiintoinen näkökulma. Minun päässäni minimalismi ei yhdisty mihinkään tuloluokkaan, mutta usein esim. sisustuslehdissä ”eliitin” kodit ovat useammin minimalistisia kuin hyvin runsaita. Suomessa siis ainakin näin. Olen itse mietiskellyt sitä, miten nykyisin tavaroiden määrä ei välttämättä korreloi tulotason kanssa. KAikilla on hirveästi tavaraa. Erot näkyvät ehkä sitten laadussa.

  5. Olen mielessäni hinnoitellut erilaisten vaatteiden hinnat, eli mitä ne mielestäni saavat enintään maksaa ja milloin joku tuote on halpa.

    Esimerkiksi farkut. Kokemuksesta tiedän, että noin 40€:lla saan itselleni hyvät ja mukavat farkut. Jos hinta on tupla, tiedä maksavani jo pelkästä merkistä farkuissa. Ja merkillä ei ole itselleni väliä.
    Mutta taas yksi sukulaiseni, joka ei ole ns. normimitoissa, maksaa ihan mielellään farkuista sen 80€, koska sen verran hänelle sopivat ja hyvät farkut yleensä maksavat.

    Eli mikä on kallista ja mikä halpaa vaihtelee niin eri asioista.

    Mutta jos hyvän aidon nahkalaukun saa vaikka 200€:lla, voin ostaa sen, mutta en maksaisi samanlaisesta tuotteesta kolminkertaista hintaa vain siksi, että siinä lukee joku tietty merkki.
    Jos joku haluaa, sopii minulle, koska raha ei tule omasta kukkarostani.

    • Joo, on eroja siinä mihin rahojaan käyttää. Minä satsaan mieluusti kunnollisiin alusvaatteisiin, koska kokemukseni mukaan niissä todellakin hinta korreloi laadun kanssa. Toisaalta jostain perus t-paidasta en halua maksaa ylihintaa (jonka tietenkin olen määritellyt omassa päässäni), koska kyse on paljon yksinkertaisemmasta tuotteesta.

  6. Hyvä kirjoitus, tämä on tärkeä aihe! Kaikissa ”ekojalanjälkilaskureissa” kulutusosio alkaa vilkkua punaista, jos vaatteisiin käyttää paljon rahaa. Vaikka eihän se siitä summasta ole kiinni vaan kappalemäärästä. Satasella saa aika monta hm-rättiä tai sitten yhden hiukan paremman puseron. Kumpikohan on ekologisempaa ja muutenkin järkevämpää…

    Hiukan pisti silmään tuo ”vastakkainen maailma, jossa tavoitellaan minimalismia, ja vaatteet ostetaan mieluiten käytettyinä ja puoli-ilmaiseksi”.

    Minusta siinä menee sekaisin useampikin aatesuuntaus, minimalismi, säästäväisyys ja ekologisuus ainakin. Minä olen minimalisti, mutta en siksi tavoittele pieniä vaate- tai muitakaan menoja. Tavoittelen niitä siksi, että olen pienituloinen enkä halua elää velaksi. En ostaisi halpoja vaatteita uutena, koska ne eivät ole kestäviä laatunsa eikä tuotantoprosessinsa kannalta. Käytettyä suosin paitsi hinnan, myös ekologisuuden takia. Ostamatta jättäminen taas on minimalismin tuoma, uusi ja yllättävän toimiva ratkaisu moneen tavarapulmaan. Monissa minimalismiblogeissa puhutaan säästäväisyydestä ja ekologisuudesta, koska aatteet täydentävät joskaan eivät edellytä toisiaan.

    Jos tuloni olisivat suuremmat kuin nyt, ostaisin varmaankin useammin uutta ja kallista/laadukasta. Varmaan teettäisinkin. Toisaalta juuri siksi, että elän niin säästeliäästi, minulla jää säästöön nytkin sen verran, että voisin tarvittaessa sijoittaa kolminumeroisia lukuja pakottavimpiin tarpeisiin. Silti tarkistan toisen käden markkinat aina ensimmäiseksi, kun jotain tarvitsen. Löydän etsimäni yleensä helposti käytettynä, ”puoli-ilmaiseksi”, joten mieluummin jätän kalliimmat uutuusostokset tekemättä. Ihan vain, koska olen ympäristötietoinen nuukailija. 🙂

    • Kiitos kommentista! On hyvin ilmaistu, että nuo aatteet täydentävät toisiaan ja siksi ne ehkä vähän myös sekoittuvat. Yritin kirjoituksessani sanoa sitä, että on ihan ok käyttää joko vähän tai paljon rahaa. On niin yksilöllistä, millaiset tulot ovat, ja voivathan ne vaihdella yhdelläkin ihmisellä jopa vuoden sisällä paljon. Tärkeintä minusta on, että tekee omassa budjetissaan fiksuja valintoja.

      Jostain syystä vaatteisiin liittyy jotain sellaista epämääräistä, mistä Saarakin puhui. Tuntuu siltä, että jos käyttää paljon rahaa johonkin, sitä pitää jotenkin puolustella, tai sitten jättää mieluummin kokonaan mainitsematta. Huomaan sen itsekin esimerkiksi siinä, että jos kirjoitan ostaneeni jotain kallista, painotan aina paljonko sain alennusta. Tämä on sikäli totta, että tykkään vaatteissa usein eniten sellaisista merkeistä, jotka eivät ole ihan halpoja, mutta toisaalta en kovin usein raaski ostaa täydellä hinnalla niitä, joten sitten metsästän alennusmyynneistä. Että mistäköhän tuo selittelyn tarve kumpuaa?

  7. ”Mistähän johtuu, että jos blogissa puhutaan vastuullisesta kuluttamisesta tai karsimisesta, tuntuu siltä, että on myös hyve käyttää mahdollisimman vähän rahaa?”

    Tätä T-paidan hinnanmuodostusproblematiikka käsittelee herra Aittokoski ansiokkaasti kirjassaan:
    http://www.adlibris.com/fi/kirja/narrien-laiva-9789525557572

    luvussa, mikä käsittelee Stockan t-paitaa ja Bangladesh valmistusmaana.

    Aittokoski pyörittelee ajatusta, että jos suomalainen kuluttaja maksaisi euron enemmän siitä teepaidasta, niin voisiko tehtaan omistaja maksaa edes 30 senttiä enemmän sille ompelijalle?

    Stockmannia en nyt halua haukkua, tämän kirjan mukaan on ihan huippua ihmisoikeuksien noudattamisessa – tai siis niiden vaatimisessa. Kirjasta jäi se kuva, että Stocka on hyvien puolella…
    … mutta ei ne ompelijat mitään siellä tienaa, just sen verran ettei kuole nälkään.

    Mutta kuitenkin lopputulos on lohduton: ei se tehtaan omistaja maksa sitä ylimääräistä ompelijalle, ja taas jos boikotoi bangladeshlaisia teepaitoja, niin siellä on kohta miljoona tjsp ihmistä työtöntä…

    Aittokoski mielenkiintoisesti käsittelee mm kehitysavun tuloksellisuutta.

    • Olen samassa käsityksessä, että Stockmann on erittäin avoin valmistusmaiden ja -olosuhteiden puolesta. He ovat aina vastanneet kaikkiin kysymyksiin, toisin kuin monet muut suomalaiset firmat. Eli tästä asiasta ei voi moittia. Olen ymmärtänyt samoin, että boikotti ei auta asiaa, mutta yritysten painostamisella on jotain merkitystä. Tämä on todella hankala kysymys. Itse voisin hyvin maksaa euron tai pari lisää, jos sillä tietäisin ompelijan saavan parempaa palkkaa. Toisaalta pelkästään kotimaiseen käsityöhön pukeutuminen on useimmille taloudellisesti mahdotonta, ja lisäksi kotimaisen käsityön design ei välttämättä ole sitä mikä silmää miellyttäisi. Mutta entistä enemmän alan kallistua sille kannalle, että jos vain mahdollista, isoimmat vaatehankinnat kannattaisi ehkä teettää ompelijalla/vaatturilla. Siis sellaiset, joita aikoo pitää loppuelämänsä. En ole itse vielä tätä tehnyt, mutta olen ottanut sen aktiiviseen harkintaan.

  8. Vertailu on vaikea taiteenlaji eikä sitä tunteella kannata harrastaa. Yltäkylläisessä maailmassa perustelemme relatiivisen tarpeellisia ostoksia itsellemme monin eri tavoin. Löytö ns. halvalla saatu, on hyväksytympi kuin keskihintaisen ostaminen riittävän hyvänä tarpeeseen. Rahasta on aika turha puhua, jollei siitä ole puute tai sen käyttö järjetöntä. Minulla vaatekaappi alkaa olla järkevä, mutta valmis se ei ole koskaan. Virtausta olen saanut pienemmäksi ja määrällisesti ostan vähemmän. Imaginaarinen budjetti on helpompi ylittää kuin todellisiin varoihin perustuva. Toki oma epäonnistumisen tunne on läsnä. Itsellä pelkkä merkki ei ole syy ostaa. Osa on kalliita, osa halvahkoja, osa second hand, osassa olen löytänyt eettisesti tuotetun vaihtoehdon, osan teetän.

    • Luulen että tämä julkisuus tuo tähän asiaan omat mutkansa. Yksityiselämässä ketään ei kiinnosta yhtään, mitä olen vaatteistani maksanut, eikä asiaa tarvitse perustella tai puolustella mitenkään. Mutta kun tietää että tekstiä lukee aika iso määrä ihmisiä, joista ei tunne ketään, niin alkaa miettiä millaisen kuvan kulutuksestaan antaa.

  9. Minusta halpistuotteiden ostaminen ei ole tiedostavaa kuluttamista, sillä halvimmat tuotteet on yleensä tuotettu kaikista epäeettisimmin (esim. halpatyövoimalla) ja ne ovat usein myös epäekologisia (eivät kestä käyttöä jne.). Kallis hinta ei tietenkään takaa laatua eikä kestävyyttäkään, mutta olen huomannut, että esim. kalliit vaatteet kyllä kestävät lähtökohtaisesti paljon paremmin käyttöä. Ja jos paita maksaa uutena kaupassa 10 euroa, voi olla varma, että kauppa ei ole koko tuotantoketjulle kannattava… Kallis hinta saa usein myös harkitsemaan ostosta paremmin sekä myös pitämään siitä parempaa huolta. Halpistuotteiden kanssa sortuu helposti ajattelemaan, että ”ei sillä niin väliä, jos tuo paita ei kestä pesua, kun se oli niin halpa” tms. Minusta siis kalliiden vaatteiden ostaminen on johtanut omalla kohdallani järkevämpään ja tiedostavampaan kulutukseen sekä siihen, että pidän mielelläni samoja vaatteita vuosikausia, kun ne pysyvät hyvässä kunnossa ja ovat yleensä olleet tosi harkittuja ostoksia. 🙂

    • Hyvä huomio tuo psykologinen efekti. Mitä halvempi vaate, sitä huolettomammin sitä todella kohtelee. Ja kalliista pitää huolta, jottei olisi maksanut turhaan! En ole tätä aiemmin ajatellut, mutta näin se juuri menee.

  10. Itse kannatan nykyään harvemmin, mutta parempaa -ajatusta. Olen niiin kyllästynyt täyttämään kotiani kertakäyttöretkuilla ja heti hajoavilla kodinkoneilla ja laaduttomalla millään. Monesti vaate ei kestä hyvänä edes ensimmäistä pesua. Astianpesukone kestää kolme vuotta. Mikä on raivostuttavaa, turhauttavaa ja jätettä lisäävää. Muun muassa.

    Halpatuontanto on tietysti epäeettistä, tuotantoketjun pituuden vuoksi alkupäähän ei jää juuri mitään. Mutta tälläkin kolikolla on kääntöpuoli: mikäli halpatuotantomaiden tehtaat lopetettaisiin, monelle lapselle ja nuorelle jää vaihtoehdoksi vain itsensä myyminen kadulla. Onko se sitten jonkun mielestä parempi? Olosuhteita tehtaissa ja koko tuotantoketjua tulee tietysti parantaa ja kehittää, mutta ehkä se on kuitenkin pienempi paha näistä kahdesta, että saa tehdastyöstä edes niukankin elannon. Tämän vuoksi jotkut sanovat halleluja halpatuotannolle, se on paikallisille sentään parempi vaihtoehto, tosin ei ihanteellinen sekään. Jotenkin jos voisi varmistaa tuotantoketjun alkupäähän aina jonkun inhimillisen ansiotason ja inhimilliset olot. Fakta lienee, että kalliista tuotteista ketjun alkupäähän ei jää yhtään sen enempää, ketjun loppupää käärii vaan isommat voitot. Tämä siis tuotteissa, joiden valmistusmaa on halpatuotantomaa. Toisaalta esim. vaatteissa monet valmistajat on pakotettu kääntymään halvemman tuotannon maiden puoleen, jos meinaavat pitää kulut kurissa, koska kuluttajat eivät kuitenkaan sitten puheistaan huolimatta arvosta täällä tehtyä tuotetta niin paljon, että olisivat valmiita maksamaan siitä elinkelpoisen hinnan. Tai sitten sen vaihtoehtona on brandiarvoltaan samanlainen tuote, joka tehdään edullisemmissa maissa jolloin sen hinta on edullisempi ja kuluttaja ostaa sen. Money talks, shit walks. Arvostamme siis laatua ja kotimaisuutta ja brandeja teoriatasolla, mutta emme halua maksaa niistä. Ihan oma syy siis, että vallalla on halpatuotanto. Ei siis ketään syyllistäen, mutta näinhän se useimmiten on, toki on poikkeuksiakin.

    Sama koskee myös ruokaa: niin kauan kuin emme ole valmiita maksamaan asiallista hintaa hyvin tuotetusta, puhtaasta, kotimaisesta ruuasta, emme voi odottaa ruuan tuottajia sellaista meille tuottavan. Eivätkä he pysty sitä tekemään, vaikka haluaisivatkin, jos kanankoivet kaupassa maksavat 99 senttiä kilo – kaikki voivat päätellä, että tuottajan osuus painuu silloin pitkästi pakkaselle. Tähän en näe oikein muuta toimivaa keinoa, kuin sen että ruuan ostaminen suoraan tuottajalta lisääntyy, jolloin hän saa työstään asiallisen katteen. Ketjut ja tehtaat määrittävät maksettavan hinnan ja syövät tuottajan katteen. Nyt ruokasodan aikaan alkutuottaja maksaa kuluttajille tulevista alennuksista suurimman osan, ketju vain pienen siivun. Minusta reiluuden nimissä sen pitäisi mennä vähintään 50/50 tai mieluummin niin, että ketju alennuksen lanseeraajana ja mediahyödyn ottajana ottaa leikkauksista itse vastuulleen esim. 80 % ellei peräti 100 %.

    On myös ainakin semisti moraalitonta tuoda ”eettisiä tuotteita” kehitysmaista ja myydä niitä hymyissä suin, kun tietää mitä niistä tuotantomaahan maksetaan. Suomalainen maahantuoja myy ne suhteellisen törkeällä voitolla ja tilittää niistä pari prosenttia tekijälle. Minusta siitä on etiikka kaukana. Mutta tälläkin asialla on se toinen puoli, onko kuitenkin parempi että tuotantoa halvalla on kuin että ei olisi ollenkaan?

    Ja toki meidän mielestä ”ei mitään” saattaa kohdemaassa olla ihan normaali palkka, johon ollaan ihan tyytyväisiä. Eli kuka määrittelee, mikä on hyvä ja mikä huono? Esim. Venäjän keskipalkka on kuulemma 250 € (vai oliko peräti 150 €). Jos he täällä tienaavat kesätyössä esim. 1500 € kuussa, on se äkkiä laskien heille aika pirun hyvin, vaikka meillä se on minimipalkka.

    Näistä syistä johtuen itse en nykyään enää juuri koskaan tingi, maksan mielelläni sen mitä pyydetään tai sitten jätän ostamatta, jos ei ole silloin varaa maksaa mitä pyydetään. Monikaan tuote ei oikeasti ole kovin kallis, kun miettii koko asian.

    • Hyvä pointti sulla tossa lopussa. Ruoan suhteen valintoja on nykyisin jo aika helppo tehdä. Ne reilun kaupan luomubanaanit on ihan yhtä helppo valita kuin viereiset tavallisetkin. Sama koskee monia muitakin tuotteita. Mutta tuo hintajousto noin ylipäätään on mielenkiintoinen kysymys. Nimittäin jos ihmisellä on mielessä, minkä verran hän on valmis johonkin käyttämään, ja sitten eettinen tuote maksaa enemmän, niin mitä siinä voi tehdä? En minäkään ole valmis ylittämään budjettiani tuosta vaan.

Mitä mieltä olet? Jätä kommentti :)