Perfektionismin parempi puoli

Minulla on tapana tavoitella täydellisyyttä. Nouseeko lausunnosta niskakarvat pystyyn? Perfektionismilla on vähän paha kaiku. Siitä tulee mieleen sellaiset takakireät, onnettomat tyypit jotka hampaat narskuen suorittavat elämää ja tavoittelevat jotain mahdotonta, ja sitten morkkaavat itseään kun eivät sitä saavuta. Onneksi tuo kuvaus sopii minuun ainoastaan silloin, kun olen todella nälkäinen. (Alhainen verensokeri saa ihmisen sekaisin.) Haluaisin tässä tuoda esiin sen paremman puolen perfektionismista.

En harrasta sisustamista siinä mielessä, että hankkisin kotiin jatkuvasti uutta, järjestelisin sivupöydille kauniita asetelmia tai juoksisin trendimattojen perässä. Mutta olen kyllä tarkka siitä, millaisia huonekaluja meille kelpuutan. Sanoisin, että vain täydellisiä. Juuri nyt tämä on mahdollista, sillä meiltä ei oikeastaan puutu enää mitään. Se tahtoo sanoa, että huusholli toimii hyvin juuri tällä varustuksella. Siksi mikään hankinta ei ole aikakriittinen.

Kiireessä tai rajatussa ajassa on kokemukseni mukaan mahdotonta löytää täydellistä, etenkin jos täytettävänä on paljon erilaisia kriteereitä. On sattuman kauppaa, onko juuri tuolla hetkellä tarjolla olevassa valikoimassa juuri täsmälleen sellaista, mitä haetaan. Tämä koskee tietysti kaikkea muutakin kuin pelkkiä huonekaluja. Useimmille lienee tuttu se tilanne, että muutaman päivän päästä jo joku tilaisuus, johon tarvitsisi juuri tietynlaisen vaatteet. Eikä sellaisia luultavasti juuri silloin ole saatavissa, joten ihmekö tuo, jos tunnelma hieman kiristyy.

Kiireettömyys on rennon perfektionismin salaisuus. Olen suunnitellut hankkivani jossain vaiheessa yhden käytävämaton, mutta en tiedä milloin sopiva tulee vastaan. En aktiivisesti etsiskele, voin odottaa oikeaa vaikka kuinka monta vuotta. Olohuoneeseen hankittiin viime syksynä uusi jalkalamppu. Sen hankkimista oli harkittu noin neljä vuotta. Siinä ajan kuluessa mietittiin monia eri vaihtoehtoja, ja sitten kun huonekaluliikkeessä sattui alennusmyynti, ostimme uuden lampun.

Vaikka itse asiassa tuonkin lampun todellinen odotusaika oli reippaasti kymmenen vuotta. Nimittäin silloin kun ensimmäiseen yhteiseen olohuoneeseen ostettiin lamppuja, meillä oli varaa vain Ikeaan. Ikean lamppu palvelikin hienosti, mutta vuosien varrella ollaan päästy opiskelijabudjetista eteenpäin, ja oli mahdollista investoida lamppuun, jonka kanssa aion elää lopun ikäni. Tämä jos mikä on pitkän tähtäimen perfektionismia. Eikä tästä tule stressiä.

Tällainen verkkainen täydellisyyden tavoittelu on minulle luontaista. Joskus on tiennyt hankkivansa ”riittävän hyvän” väliaikaisen ratkaisun, kuten vaikka sen Ikean lampun, mutta toisaalta jos väliaika kestää sen 15 vuotta, ei voi mielestäni puhua holtittomasta shoppailusta. Suunnittelen siis kaikessa rauhassa mitä haluan, ja sitten yhtä rauhallisesti alan katsella, milloin sellainen tulisi vastaan. Kun prosessi on tällainen hidas ja harkittu, voi tehdä nopeita ostopäätöksiä, eikä silti tule huteja.

Mikä on teidän suhteenne täydellisyyteen, kun puhutaan kodista ja sisustamisesta?

23 vastausta artikkeliin ”Perfektionismin parempi puoli

  1. Hyvin samanlainen suhtautuminen on kuin sinullakin. 11 vuotta sitten yhteiseen kotiin saatiin onneksi melkein kaikki sukulaisilta. Niitä rähjääntyneitä ollaan pikku hiljaa vaihdettu sitä mukaa, kun ovat hajonneet. Jos en suorastaan ilmaiseksi saa, en kelpuuta muuta kuin lähes täydellisen. Ei enää mitään ”ihan kivoja” meille.

    Mä myös mietin tarkkaan, mitä haluan, koska haluan myös käyttää tavarat loppuun. Siitä syystä esimerkiksi seinien maalaaminen odotti monta vuotta, mulla kun hiukan kesti, ennen kuin tiesin varmasti minkä väriset seinät haluan.

    Meillä budjetti on hyvin rajallinen, joten oman lisänsä melkein täydellisen etsintään tuo se, että tavaran pitäisi olla melkein täydellinen myös hinnaltaan 🙂

    • Mulla on sama tavoite, käyttää tavarat loppuun. Siitä syystä moni käyttötavara on kuitenkin sitä ”ihan ok” -osastoa, esimerkiksi pyyhkeitä uusin sitä mukaa kun vanhat kuluvat. Ja totta kai meidänkin budjetti on rajallinen, hyödynnän kyllä kaikki alennusmyynnit ja monet ns. design-jutut on ostettu Hulluilta päiviltä tai vastaavista myynneistä.

  2. Mulla ei ole varaa paljon mihinkään, joten enimmäkseen ostan käytännöllisyys edellä – tarvitsen esineen johonkin rooliin, ja kun löydän miellyttävän ja kelpoisen hintaisen, se on se. Design”nimiä” osuu kohdalle toisinaan eli niitäkin on ostettu, mutta en pystyisi edes elämään kodissa, joka on kuin odotettaisiin Living etc:n valokuvaajaa. Kestän epätäydellisyyttä oikein hyvin 🙂

    • Epäilen, että sisustuslehdet eivät löytäisi meiltä hirveästi aineistoa sivuilleen 🙂 Mutta tuo käytännöllisyys on ehdoton edellytys. En osta epätoimivia huonekaluja. JÄrjestys menee niin, että ensin identifioidaan tarve, mietitään minkälainen huonekalu parhaiten tarkoitusta palvelisi, ja sitten aletaan perehtyä muotoiluvaihtoehtoihin.

      • Joskus just se ”DESIGN” on tosi epätoimivaa. Se on musta hävytöntä, merkkikamoista kuitenkin pyydetään aina isompaa hintaa. Pitäisi suuren taiteilijan nyt sen verran huolehtii, että tavaraa voi edes käyttää.

  3. No, mun suhtautuminen on, että jos en voi saada täydellistä, en ota ollenkaan. Tämä pätee kaikkeen. Jos en voi soittaa puhelua täydellisesti oikeassa mielentilassa, en soita ollenkaan. Jos työprojektin lopputuloksesta ei ole toivoakaan saada minun haluni mukaista, luovutan kokonaan ja annan muiden päättää kaiken. Koti on siinä tilassa, ettei sitä tunnu saavan nätiksi millään, joten meillä ei sitten ole edes ikkunaverhoja, kun ei tällä ole ketään sisään kattelemassa eikä ne verhot näin vetoisessa talossa mitään edes eristäisi. Tiskikaappien ovet on niin kauheassa kunnossa, että ne olisin valmis maalaamaan väliaikaisella värillä, vaikkapa juuri 15 vuodeksi, mutta mieheni mielestä meidän pitäis ensin suunnitella koko keittiön värimaailma ennen kuin voidaan niitä yksiä kaappeja maalata. Koska en voi saada tänne nätin näköistä, en siivoakaan melkein koskaan. Uuden (käytetyn) talvisen edustustakin ostin, saa jäädä nyt väliaikaisratkaisuksi, halusin vain äkkiä vanhasta eroon. Mun suhtautuminen on vähän kuin angstaavilla teineillä: toimin erinäisissä asioissa kuin en välittäisi, mutta todellisuudessa välitän paljonkin. Työasioita on pakko tehdä joskus vähemmän täydellisesti että ne tulisivat hoidetuiksi, sen olen oppinut hyväksymään. Mutta sisustus – mikä se semmoinen on?

    • Mielenkiintoinen dilemma. Tulee mieleen vanha sanonta, että täydellinen on hyvän pahin vihollinen. Eli että täydellistä tavoitellessa hyväkään ei riitä.

      Ajattelen itse niin, että nyt minulla on mahdollisuus hankkia vain täydellistä, koska meillä on kaikkeen jo vähintäänkin hyvä ratkaisu. Eli niitä parannellaan pikkuhiljaa loppuelämää ajatellen. Mutta toiminnallisuus ennen kaikkea! Siksi ihan hyvä on aina parempi vaihtoehto, kuin järkyttävän huono, tai ei yhtään mitään.

  4. Heh, olen tässäkin asiassa samanlainen kuin sinä. Kodin sisustusta on uusittu hiljalleen eroon ikealaisista, mutta mitään ”sinne päin” en ole kelpuuttanut tilalle, enkä kelpuuta. Nykyään toimin myös vaatteiden ostamisen suhteen verkkaisesti täydellistä tavoitellen. Silloin ei haittaa, vaikka yksittäinen ostos olisi arvokkaampi – onhan se tarkkaan harkittu ja pitkäikäiseksi hankittu.

    • Meillä taitaa olla aika paljon samantyyppisiä mielipiteitä. Myös minä sovellan tätä samaa filosofiaa vaatteisiin, tai yritän ainakin. Vaatteiden osalta vain ei aina ole mahdollista odotella yhtä pitkää aikaa, koska tarpeet ovat akuutimpia.

  5. Minulle tuo ei ole mitään perfektionismia, mielestäni sinulla on vain ns. varma maku.

    Olen ollut perfektionisti ja sen todella näki kaikesta mitä tein. Esim. kotona oli kaikki just eikä melkein . Ikä, menetykset ja iso perhe ovat tasoittaneet minut.

    • Tavallaan joo. Tämä on oma tulkintani perfektionismista, koska asiat voi nähdä eri tavoin. Varma maku on ehkä synonyymi pitkälle harkinnalle. Vaikka on mulla sillä lailla varma maku, että tiedän kyllä millaisista jutuista en yhtään tykkää, ja millaisista yleensä tykkään.

  6. Hyvä kirjoitus tämäkin! : ) Itse olin n. 20 vuotiaana mielestäni ns. väärällä tavalla perfektionisti. Muutin tuolloin omilleni ja olin jo pari vuotta kasvattanut sellaista ”sitten kun asun yksin, niin kaikki on kotonani täydellistä” -angstia, sillä toki teininä ärsytti monikin asia lapsuudenkodissa ja odotin kovasti sitä, että saan pitää kotini juuri sellaisessa järjestyksessä kuin halua (ilman että joku muu tulee heti sotkemaan luomukseni jne. 😉 ). Nyt 30 vuotiaana olen onneksi päässyt ns. maltillisemman perfektionismin tasolle eli ei ole enää pakottavaa tarvetta pitää asuntoa sen näköisenä kuin siellä ei kukaan asuisi (ts. täydellisen siistinä). Olen päässyt ajattelussani ja toiminnassani siihen pisteeseen, että ”paras on kyllin hyvä” eli yritän pitää asuntoni olosuhteisiin nähden parhaassa kuosissa. Jos en yksinkertaisesti ehdi imuroimaan kahteen viikkoon, olen kuitenkin tyytyväinen esim. siihen, että pölypalleroita on siinä ajassa kertynyt yleensä varsin vähän ja asunto voisi näyttää paljon sotkuisemmaltakin. Toisin sanoen en enää laita siivoamista muun elämän edelle, mikä on ehdottomasti hyvä asia.
    Olen huomannut, että nyt olen oikeastaan tyytyväisempi kotiini kuin vaikkapa 5 vuotta sitten, kun en jatkuvasti katsele ympärilleni sillä silmällä, että pitäisikö jotakin siivota. Kotikin tuntuu siistimmältä nyt, kun tavoitteet ovat realistisemmat. Ahdistun kuitenkin edelleen sotkusta ja liasta enemmän kuin muut tuntemani ihmiset, joten siinä mielessä luokittelen itseni edelleen jonkinlaiseksi siisteysperfektionistiksi. Se ei vaan enää haittaa elämää samalla tavalla kuin ennen.

    Sisustuksen osalta olen myös tarkka, mutta olen vielä sellaisessa elämänvaiheessa, että vanhemmilta saadut huonekalut ja lamput ovat kelvanneet hyvin. Varsinkin kun heillä on aika sama maku kuin itsellä ja ovat aina ostaneet laatua. Tutuista huonekaluista tulee myös kotoisa olo. Mutta jos ostan jotain uutta, niin sitten harkitsen kyllä tarkkaan. Tai siis näin oletan, vaikka en ole vielä koskaan ostanut itselleni täysin uutta huonekalua tai lamppua. Varmaan juurikin siksi, että ajattelen, että sen pitäisi sitten olla sellainen huonekalu tai lamppu, joka mielyttää silmääni vuosikymmenet. ; )

    • Tosi hyvä ettei perfektionismi haittaa elämää. Siivoaminen on mielestäni viihtyvyyden ja hygienian kannalta aika olennaista hommaa, mutta ei sentään maailman tärkein asia. Tekee hyvää myös nähdä, että välillä on kausia jolloin ei pysty yhtä hyvään suoritukseen kuin joku toinen hetki. Toisaalta jos välillä repsottaa, sen voi ottaa myöhemmin takaisin. Tilaisuudet siivota eivät onneksi ole ainutkertiaisia!

  7. Mun olisi vaikea kuvitella, että mikään esine ehdottomasti miellyttäisi minua loppuiän. Kaipaan vaihtelua, ajat muuttuvat, samoin mieltymykset. Elän selkeitä kausia, mm. värien suhteen. Toki kannatan sitä, että ostaa laatua ja moni designesine miellyttää silmää (tällä hetkellä). Mutta meidän koti muuntuu koko ajan. Laitan ”ei enää kivat” kiertoon, annan tai myyn. Yritän päästä eroon kompromissiratkaisuista, koska tiedän niiden olevan vain hetkellisiä ja alkavan sitten ärsyttämään. Olen mieluummin ilman kuin kompromissin kanssa. Se, että tietää mitä tahtoo, voidaan joskus virheellisesti tulkita perfektionismiksi. Olen esteetikko ja visuaalisesti vaativa, haluan kaunista, toimivaa ja harmonista ympärilleni. Asioiden tekeminen kauniiksi vie saman ajan kuin niiden tekeminen rumasti, useimmiten. En voisi olla sisustamatta, se käy luonnostaan. Enkä voisi asua niin, että tavarat ovat vain tulleet jostain ja jääneet niille sijoilleen. Käytettyä käytän mielelläni, mutta itse valitsemaani tai tuunaamaani. Järkkäilen (siivoojien kauhuksi) joskus myös hotellihuoneet (mielestäni) kivemmiksi. Vuokra-asuminen oli minulle haasteellista, kun en välttämättä voinut vaikuttaa kodin ratkaisuihin. Minulle koti on niin merkittävä latauspaikka, että sen pitää miellyttää sekä silmää että olla toimiva.

    Olen joskus kaverin kanssa miettinyt, mistä meidän erot johtuvat. Tulimme tähän tulokseen: hän on pienenä joutunut muuttamaan usein ja nyt omassa kodissa tekee aina loppuiän hankintoja ja hänestä on ihanaa, että huonekalut pysyvät paikallaan ja ne ovat esim. suvulta saatuja. Vahvaa pysyvyyttä siis. Minä taas olen lapsena asunut aina pitkään samassa ja haluan nyt omassa kodissa vaihtelua koko ajan. Onko kaivatun vaihtelun määrä siis jotenkin vakio?

    • Tuo viimeinen on mielenkiintoinen näkökulma, mutta en voi allekirjoittaa sitä. En ole lapsena joutunut muuttamaan kertaakaan. Mutta kieltämättä tämä nykyinen koti on sellainen, johon olen tarkoituksella pyrkinyt juurtumaan. Hyvällä tuurilla tästä ei tarvitse muuttaa ikinä pois. Luulen, että visuaalinen vaihtelunhalu on on samanlainen temperamenttipiirre, kuin vaikka se, miten hyvin sietää rutiineja ja arkea. Siis en tarkoita että nämä korreloisivat keskenään vaan että asiassa on yksilökohtaisia eroja.

  8. Pohdintasi on järkevää. Kuitenkin täällä päin velvollisuudentunto perittyä kohtaan on aika vahva tunne. Siitä johtuukin, että välillä tilanne on se, että minä sopeudun tavaroihin ja miljööseen eikä päin vastoin. Tätä puolta en ole kovin paljon nähnyt blogeissa käsiteltävän; liekö sitten niin, että ajatus on monille nykyajan nuorille aikuisille tuntematon? Tai että sukutilanperijöitä on lukijoissa ja bloginpitäjissä niin vähän, ettei aihe pääse esille?

    • Hmmm…. tämä onkin kiintoisa aihe! Minulla on jossain määrin kokemusta tuollaisesta, mutta lähinnä välillisesti. Voin kyllä toisaalta kuvitella, että menneisyyden painolasti voi olla isokin. Ehkä olennaista on se, haittaako se sopeutuminen sinua vai ei. Tiettyyn pisteeseen asti asioilla ei varmaan ole niin väliä, mutta jos joutuisi elämään täysin itselle ”vääränlaisessa” ympäristössä, luulisin asian jo alkavan vaivata?

    • Sukutiloilla on usein paljon arvokasta ja ihanaa, mitä sukupolvenvaihdoksessa saa. Mutta siinä tulee myös hemmetin iso vastuu ja esi-isien painolasti (olepa se henkilö, joka tuhosi satojen vuosien perinnön…) Edelliseltä sukupolvelta ja puolisolta toivoisi sallivuutta ja ymmärrystä seuraavia kohtaan. Jokaiselle on tärkeää saada rakentaa oma ”pesä” ja tehdä omat muutoksensa. On ahdistavaa, jos ilmapiiri on ”näin on aina ollut ja tulee olemaan”. Sukutilalle ei aina ole helppo tulla ulkopuolelta ja siellä aina ollut ei välttämättä näe tarvetta muutoksille tai sille, että uusi haluaa luoda oman kädenjälkensä. Nostan hattua heille, jotka osaavat ottaa uuden roolinsa ja vievät perintöä eteenpäin menneitä kunnioittaen ja kuitenkin oman elämänsä niihin puitteisiin hyväksi rakentaen. Helppoa se ei ole. Ja siitä jutellaan aika vähän.

    • Minäkin painiskelen sukutilaongelman kanssa, vaikka tila on ehkä vähän liian suureellinen käsite tilanteeseeni.

      Asumme siis mieheni kanssa talossa, joka varastorakennuksia myöten pullistelee vanhan kansan esineitä, hänen mummonsa virkkaamia pöytäliinoja jne. Minua odottanee sama kohtalo – lapsuudenkoti pullistelee historiaa. Ajattelin, että asian voisi ratkaista perustamalla vaikkapa johonkin piharakennukseen ”museon”, jos kerran on oikein ”tila” ja siellä tilaa. Olen nähnyt tällaisia kotimuseoita, ja minusta niissä on tunnelmaa. Kyseessä voi olla myös huone, johon kokoaa tärkeimmät, ja vapauttaa siten muun asunnon painolastista. Toki yksi huone täynnä tavaraa, jota ei halua, voi tuntua kovalta rasitteelta.

      Perintötavaralle voi myös löytyä ottajia muualta lähisuvusta, jos tavara siis on sellaista, että sen voi erottaa kyseisestä tilasta ja rakennuksesta sekä niihin kuuluvista muista tavaroista. Mulle myös on tärkeää olla osa historiaa, enkä haluakaan vain hävittää kaikkea, tietenkään. Mulla ja miehelläni on käytössä mm. kaksi kookasta kokopuista kaappia, joiden tyyli onneksi miellyttää meitä. Oma lapsuudenkotini on niin täynnä vanhoja huonekaluja, ettei mielessäni ole koskaan käynyt, että saattaisin sisustaa sitä uudelleen, jos siellä asuisin. Se on koti sellaisenaan, niine huonekaluineen ja tunnelmineen.

      Perimisen rasite on yksi tärkeä syy siihen, miksi en halua omistaa paljoa turhaa – en halua, että omaisuuteni muuttuu perijöiden rasitteeksi. Yritän myös ajatella, että esim. isoisoisoäidillä on ollut taikinapytty taikinan tekemistä eikä tunnelmointia varten, eikä hän varmasti haluaisi kaikkien kätevien tavaroidensa jäävän vain vaivoiksi.

  9. Tunnistan tuonkaltaisen perfektionismin itsessänikin. Mutta jopa niin, etten osta edes sitä varakappaletta ollenkaan. Saatan olla vuosia ilman jotakin tavaraa, koska en löydä sopivaa, täydellistä, juuri sellaista kuin etsin.
    Stten lopulta saatan päätyä olemaan kokonaan ilman. – Jos olen pärjännyt ilman jo vuosia, miksi tarvisin nytkään.

Jätä kommentti