Viikon vinkit: kaksi ajattelemisen aihetta

Tällä viikolla vain kaksi linkkiä, mutta molemmat kertovat oikeastaan samasta asiasta – yltäkylläisyydestä jossa elämme, ja mitä siitä seuraa.

Sari Helin kritisoi viimeisintä ruoka-alea, ja muistuttaa, että kalleinta ruokaa on roskiin heitetty ruoka. Kirjoitus sopii erinomaisesti tämän vuoden teemaani, eli siis ruokahävikin vähentämiseen. Tyyli on räväkkä ja aavistuksen syyllistävä (mielestäni), mutta varsinaista asiasisältöä on paha mennä kieltämään. Elämme sellaisessa yltäkylläisyydessä, että ihmisillä on rahaa heittää ruokaa roskiin, oli se sitten halpaa tai kallista. (YLE)

Etelä-Suomen Sanomissa puolestaan kirjoitetaan siitä, että nykylapset eivät enää huolehdi tavaroistaan kuten ennen. Niitä unohdellaan surutta, koska tilalle voi aina ostaa uuden. Ilmeisesti uusia myös ostetaan, sillä jos ei ostettaisi, kadonneita todennäköisesti kaivattaisiin enemmän. Mietin kertooko tämä siitä, että uudet tavarat ovat nykyisin niin halpoja, ettei uuden ostaminen ole ongelma, vai onko asennemaailma sellainen, että jos jotain häviää niin mieluummin ostetaan uusi ettei tarvitse nähdä etsimisen vaivaa? Mitä tämä meistä kertoo?

14 vastausta artikkeliin ”Viikon vinkit: kaksi ajattelemisen aihetta

  1. Tuo on totta, erityisesti tuo lapsi-havainto. Meidän lapset huolehtii ja tietää tarkkaan niiden tavaroiden paikat, jotka on tärkeitä vaikka muuten eläisivät tyytyväisinä kaaoksen keskellä….

  2. Koulussa huomasin tuon saman. Tosin tavaralla ja tavaralla on eroa… Puhelimen jääminen pulpettiin yön yli oli katastrofi, mutta löytötavarapinkasta löytyi priimaa: ulkoiluvaatteita, luistimia, jos vaikka mitä! Myöskään koulun omaisuutta ei juuri arvostettu, vaan tuolit saivat hajota, papereita ja kirjoja revittiin surutta, tusseista ja liimapuikoista unohtuivat korkit. Monelle oli myös vaikea paikka ymmärtää, ettei ole siivoojan tai opettajan tehtävä esim. nostella oppilaiden tavaroita pulpetteihin…

    Kokemus sai pohtimaan, miten nyt vanhempana voisi ohjata omaa jälkikasvuaan toiseen suuntaan… Omalla esimerkillä? Tavaramäärän rajaamisella? Hankintojen tekemisellä viikkorahoilla?

    • Ah, kommentoin ensin, luin linkin vasta sitten ja päädyin toistamaan.

      Sen vielä lisäisin, ettei kyse ole vain lapsista, vaan yhtä lailla ihmetytti, etteivät vanhemmatkaan kyselleet tavaroiden perään saatikka muistaneet, millaisia (käsittääkseni) lähelle sadan euron goretex-asuja omille naperoille olikaan tullut hankittua… Ehkäpä lapset siis toimivat vain yhtä huolettomasti kuin moni nykyisistä aikuisistakin.

      • Luulen että olet oikeassa, lapset toistavat vanhempiensa käytösmalleja. Ja jos kotona palvelu pelaa, voi olla kummallista jos koulussa ope ei kuljekaan siivoamassa jälkiä perästä… Tuli mieleen tästä kommentistasi myös sellainen puoli, että onko nykyperheissä monia samanlaisia tavaroita, eli jos yhdet goretexit häviää, sitä ei huomaa koska ne eivät olleet ainoat? Esimerkiksi päiväkodissa käytännössä edellytetään, että siellä on aina kumpparit odottamassa, mutta täytyyhän kotonakin olla jos viikonloppuna/tms sataa. Eli siis kahdet kumpparit yhdellä lapsella lienee aika normi, ja jos toiset häviää ei sitä välttämättä huomaa.

  3. ”Mietin kertooko tämä siitä, että uudet tavarat ovat nykyisin niin halpoja, ettei uuden ostaminen ole ongelma, vai onko asennemaailma sellainen, että jos jotain häviää niin mieluummin ostetaan uusi ettei tarvitse nähdä etsimisen vaivaa? Mitä tämä meistä kertoo?”

    Tämä ajattelu menee täysin ohi ongelmasta, dilemma ei ole tässä uutisessa aikuiset vaan lapset: ei lapset mieti hintaa…

    Ongelma on siis siinä, että kun kaikki on nyt tässä ja heti ja koko ajan, niin skidi ei ehdi edes kärsiä siitä että hukkasi lapasensa: joku osti sille jo uuden.

    Käsitin tuon uutisen jatkumona sille ajatukselle, että kun lapsi ei joudu odottamaan mitään, koskaan, niin ei tule edes sitä omistamisen iloa…

    • Kyllä lapset miettii hintoja, väitän että aika pienet ovat jos varsin kartalla siitä, mitä mikäkin maksaa. Mutta oikeastaan puhut ihan samasta kuin minäkin: uusi ehditään ostaa ennen kuin vanhaa ruvetaan kunnolla kaipaamaan. Siis toisin sanoen on varaa ostaa uutta koko ajan.

  4. Minun lapseni ainakin on todellinen heppu huoleton, ja sitä on todella vaikea ymmärtää.

    Kotona on asiasta keskusteltu useaan eri sävyyn ja monesta eri näkökulmasta, uhkailtu, maaniteltu ja niin edelleen. Silti hanskoja, pipoja, kaulureita, housuja, paitoja, huppareita, takkeja, uimahousuja, kirjoja, kyniä, terottimia ja mitä kaikkea on kadonnut kuuden kouluvuoden aikana valtavat määrät. Olemme myös etsineet niitä yhdessä opettajien kanssa, koulun naulakoista, löytötavaralaareista yms. Koulu järjestää pari kertaa vuodessa katselmuksen, jossa kaikki löytötavarat levitetään koululle, ja vanhemmat voivat käydä jälkikasvunsa kamppeita etsimässä – käymme aina kasat läpi tiheällä kammalla. Silloin tällöin löytyykin jotain.

    Itse hävitin koulussa kerran yhden lapasen, ja muistan sen vieläkin. Varmaan muutakin hävisi, mutta siis todella vähän. Silti muistan ajatelleeni jo tuolloin, että ”mulle nyt aina sattuu ja tapahtuu”, vaikka todellakaan ei sattunut eikä tapahtunut!

    Ehkä se yltäkylläisyys on sitten se selitys tälle. Mutta toisaalta: jos itse olisin lapsena hävittänyt toppahousuni, niin kyllä minä olisin uudet saanut, vaikka se olisi perheen kukkarossa kirpaissutkin. Voiko siis todella olla niin, että yltäkylläisyydessä elävä lapsi jotenkin alitajuisesti suhtautuisi tavaraan eri tavalla kuin vähävaraisempi, VAIKKA kummallakin lapsella on varmasti tietoisuus myös siitä, että vanhemmat eivät lastaan lähetä pakkaseen ilman vaatteita kostoksi edellisten katoamisesta…?

    Tämä on mielenkiintoinen aihe, koska olen tätä oman lapsen kohdalla (ja erityisesti verrattuna omaan lapsuuteen) paljon pohtinut.

    • Hyviä pointteja. Ensinnäkin tässä on varmasti eroja lapsissa myös luonteen puolesta. Toisilta häviää helpommin kuin toisilta. Mutta vaikka lapsi ymmärtäisikin, ettei se joudu ilman toppahousuja ulos, niin onhan siinä eroa miten katoamisiin voi kotona suhtautua. Jos jokin tavara on arvokas, sitä ainakin yrittää varjella ja huolehtia. Jos tietää, että vaikka uusia luistimia ei automaattisesti osteta, niin unohtuisiko ne niin helposti? Tämä on siis pohdintaa, en osaa sanoa miten asia oikeasti on.

  5. Olen sitä mieltä että varmaankin yltäkylläisyys vaikuttaa síihen että tavaroista ei huolehdita, mutta…

    Jotenkin tämä johtuu myös luonteesta… meillä on 3 tyttöä ja vanhin sekä nuorin tuppaavat hävittämään ja rikkomaan tavaroitaan, keskimmäinen sen sijaa tuntuu olevan huolellinen ja ei ole juuri koskaan kadottanut mitään.

    Jos katsoo lasten huoneisiin niin eron näkee selvästi. Vanhin tytär levittelee puolikäyttöiset vaatteensa pitkin lattioita, kuin myös nuorin. Keskimmäisellä on korkeintaan muutama likainen vaate lattialle, jotka nakkaa kerran päivässä pyykkikoriin. Jos puolipitoisia vaatteita on niin ne on siististi hyllyssä.

    Ja kaikki on kasvatettu samalla lailla… eli en ymmärrä mistä muusta kuin luonteesta ero voisi johtua.=)

    • Luonteet vaikuttaa ihan varmasti. Se näkyy myös rahankäytössä ja siisteydessä kuten sanoitkin. Nää on aika jänniä, mikä kaikki on persoonallisuudesta kiinni ja mikä osa on sitten ulkoisten olosuhteiden vaikutusta.

  6. Välinpitämättömyys ylipäätään on ongelmallista. Mikään ei tunnu miltään, kenestäkään ei välitetä, jokainen ajattelee vain omaa parastaan. Näin kärjistetysti sanoen. Onneksi ilmiöillä on aina myös vastailmiö. Löytyy vielä välittämistä.

    On myös todella huono asia, jos aina saa helpolla kaiken. On terveellistä joutua odottamaan ja luopumaan jostain eikä kaikkea tarvitsekaan koskaan saada. Jos kaiken saa nopeasti rahalla, arvostus laskee. Ehkä tästä on kyse. Voi hajota ja hävitä, kun kohta saa kuitenkin uuden. Ilmiönähän tämä johtaa kestämättömään kulutuksen kasvuun ja laadun laskuun. Ei edes yritetä tehdä hyvin, kun huonoa saadaan myytyä enemmän.

    Todella huolestuttavaa.

Jätä kommentti