Entäs jos tätä vielä tarvitaan?

Juuri kun oli puhetta hamstereista, törmäsin tähän kirjoitukseen, jossa Karkkipäivä-blogin Sanni kertoo, mitä jemmaajan päässä liikkuu. Hän kutsuu itseään jemmaajaksi, ja se onkin parempi sana kuin hamsteri, sillä jemmaaja ei oikeastaan haali uutta, vaan hän ei vain millään raaskisi luopua mistään vanhasta. Seurauksena on hurja määrä tavaraa, jonka kanssa jemmaaja on itsekin ihmeissään. Sanni ei suinkaan ole ainoa laatuaan, sillä kommenteissa suurin osa symppasi häntä täysillä tunnistaen itsessään aivan samoja piirteitä.

Sannin kirjoitus on rohkea, ja arvostan todella, että hän on uskaltanut aiheesta niin rehellisesti kirjoittaa. Kirjoitus on myös äärettömän valaiseva minun kaltaisilleni ihmisille, jotka pikemminkin hankkiutuvat tavarasta eroon kuin säilövät sitä. Meidän on välillä vaikea ymmärtää, miksi joku säästäisi jotain näennäisesti tarpeetonta, mutta Sannin tekstin jälkeen ymmärrän paljon paremmin säästämisen logiikkaa.

Suurin kompastuskivi on entä jos. Entä jos jotain tarvitseekin tulevaisuudessa? Entä jos tarvitsenkin tätä tietoa vielä joskus? Entä jos juuri tälle olisikin käyttöä kymmenen vuoden päästä? Jemmaaja ei voi heittää mitään pois, koska aina on mahdollisuus, että juuri sitä tavaraa tarvittaisiinkin vielä. Toiseksi jemmaajalla on taipumus inhimillistää tavaroita ja muodostaa niihin vahvoja tunnesiteitä. Se tekee luopumisesta entistä vaikeampaa.

Luulen että meistä useimmilla on jonkilaisia jemmailutaipumuksia, mutta toisilla ne vain eivät ole yhtä vahvoja kuin toisilla. Minulla on tiettyjen juttujen suhteen välillä samanlaisia ”tätä voi tarvita vielä” -ajatuksia, mutta ne eivät ole yleensä ylitsepääsemättömiä. Ajattelen myös, että se miten noihin entä jos -skenaarioihin suhtautuu, vaikuttaa kovasti asiaan. Jos tällaisia aatoksia mielessä liikkuu (ja tavaraa senkun kertyy), haastaisin itseni miettimään, tarvitseeko ihmisen olla kaikkeen mahdolliseen varautunut. Mitä haittaa siitä olisi, vaikka sattuisikin heittämään pois jotain, jolle mahdollisesti olisi myöhemmin ollut käyttöä? Luultavasti maailma ei kaadu.

Helpointa on minusta luopua tiedosta. Siis lehdistä, esitteistä ja muusta paperille painetusta. Jos joskus sattuisi tarvitsemaan jotain tietoa, sen saa mitä todennäköisimmin selville netin kautta. Yritykset jakavat auliisti samoja tuotetietoja, mitä esitteissä on. Kaikilla lehdillä on nykyisin sähköiset arkistot. Suurin osa kirjoista löytyy kirjastosta. Filosofiani on, että miksi säilyttäisin jotain, jos joku muu voi tehdä sen puolestani. En ole tähän päivään mennessä onnistunut heittämään mitään sellaista painettua sanaa pois, jonka tietoa olisi kipeästi myöhemmin kaivannut.

Tyypillinen esimerkki nuorilla aikuisilla lienee vanhat koulukirjat. Minäkin säilyttelin vanhoja lukiokirjojani pitkälle päälle parikymppiseksi siltä varalta, että tarvitsisin joskus jotain tietoa niistä. Luovuin kirjoista kahdessa vaiheessa: ensin kaikista muista paitsi kielten kirjoista, ja sen jälkeen lopulta niistäkin. Tajusin, etten koskaan menisi lukioon uudelleen, joten kirjat olivat tarpeettomia. En oikeasti koskaan tarkistaisi niistä yhtään mitään. Jos jokin sana olisi hukassa, katsoisin sen suoraan sanakirjasta, tai nykyisin netistä, enkä suinkaan ysiluokan ruotsin lukukirjasta. Säästin lopulta ainoastaan kielioppikirjat sekä matikan kaavakirjan, koska niiden tieto ei vanhene. Niitä olenkin jonkun kerran käyttänytkin, kun olen halunnut tarkistaa jonkun sanajärjestyssäännön.

Mutta takaisin Sannin tarinaan. Seuraava kirjoitus kertoo, että hän on päässyt raivaamisessa vauhtiin, ja onnistunut heittämään tavaroita pois. Tunnistatteko te itsessänne  entä jos -ajattelua?

22 vastausta artikkeliin ”Entäs jos tätä vielä tarvitaan?

  1. Tiedosta luopumisen suhteen on opettelun kynnys. Vaikka nyt onkin netti ja vaikka mitä, aina niin ei ole ollut! On ollut fiksua säästää kirjoja ja lehtiä ja leikkeitä. Jos tietoa on tarvinnut, sen on ehkä voinut kaivaa kotivarastoista, menemättä kirjastoon. Rutiini, josta luopuminen vaatii, että järki auraa tietään tottumusta ja tunnettakin.

    • Olet oikeassa. Pari-kolmekymmentä vuotta sitten organisoituneilla ihmisillä oli kansioita, joissa oli lehtileikkeita. Mutta silloin maailma oli myös hitaampi paikka. Uutta tietoa tuli paljon rauhallisempaan tahtiin, eikä tieto vanhentunut yhtä nopeasti kuin nykyään.

  2. Oi kyllä! Tätä oma äitini on vielä enemmän kuin hamsteri. Hamsterillekin voisi ehkä olla helmpompaa luopua tavarasta kuin jemmaajalle. Tyypillistä on, että kun äitini kanssa ryhdymme käymään läpi jotain varastoja niin tavarat vain siirtyvät laatikosta toiseen eikä mikään vähene koska hän ”käy ne läpi joskus myöhemmin”. Juurikin siksi että hän muistaa kaiken tavaran ja kaiken historian. Jos hän voi antaa tavaraa eteenpäin jollekulle tutulle käyttöön niin se onnistuu, ehkä sillä lailla tavaran tunnehistoria saa hänen mielestään arvoistaan ymmärrystä. Mutta siinä missä minä voin saada vaatteita itselleni niin esimerkiksi pelastusarmeijalle niitä samoja vaatteita ei voi viedä. 🙁

    Jemmauksessa on vielä sekin paha puoli, että se oikein ruokkii itse itseään. Jos sattuukin tarvitsemaan säästämänsä tavaraa niin sittenhän se ”entä jos” -ajatus on ollut aivan oikea ja on syytä jemmata jatkossakin kaikkea tarpeellista!

    Itsekin olen ollut jemmaaja, mutta vuosi vuodelta vähemmän. Oikeastaan ainoa vähän pahempi jemmauskohde on askartelumateriaalit, koska melkein mikä vaan voi olla joskus hyödyllistä semmoisessa. Mutta olen ajatellut, että jos niiden varastointi alkaa ärsyttää tai viemään liikaa tilaa niin niistä on helppo luopua kun monet tilpehöörit ovat alunperin roskia jotka on säästetty käyttökelpoisina.

    • Äidilläsi taitaa olla suurin ongelma tuo esineisiin kiintyminen ja niiden arvon nousu sen myötä, millaista historiaa niihin liittyy. Se on muuten ihan tyypillinen ilmiö, ihmisillä on taipumus kiintyä ja arvostaa omistamiaan tavaroita enemmän kuin muita tavaroita. Esineen todellisella arvolla ei ole mitään merkitystä tässä suhteessa.

      Mä yritän ajatella niin, että tästä maailmasta ei äkkiä tavara lopu. Ja jos joskus on jotain heittänyt pois, niin todennäköisesti ilmankin pärjää.

  3. Minä ja mieheni olemme jemmaajia, ylpeitä jemmaajia. Kun joku tavara tai kone hajoaa, mies menee talliin ja löytää siltä jotain, jonka avulla hän saa koneen tai tavaran korjattua. Kyllä ovat harvassa sellaiset käytännön pulmat, ettei niitä ulkorakennusten materiaaleilla ja välineistöllä hoidettaisi. Minulla on jemmana iso vintti. Siellä on ja sieltä otetaan.

    Tämän tavaroiden hävittämisvimman taustalla on elintaso. Ihminen, jolla on paljon rahaa, voi todellakin hävittää/antaa/myydä pois tavaraa ja sitten ostaa tilalle uutta, kun sattuu tarvitsemaan. Me vähäosaiset säilytämme. Ja otamme käyttöön sen vanhan, muinoin hankitun, kun tarvitsemme. Tai emme edes säilö, vaan käytämme loppuun. Ja jotkut eivät edes lopu koskaan, kuten ulkoilupukuni, joka on 1980-luvulta, sata kertaa pesty ja talviaikaan pihakäytössä ollut joka päivä. Ei mene rikki eikä kulu puhki millään.

    • Olen ihan samaa mieltä tästä jemmaamisen yhteydestä elintasoon. Tunnistan itsestäni jemmaajan siinä, että jemmaan kaikkea (aina vaatteista pussinsulkijoihin) sillä, ”jos näitä joskus tarvitsee niin ei tarvi ostaa kaupasta”. Mutta jos on epäsiisti jemmaaja, taipumus kääntyy itseään vastaan. Silloin säilyttelee nurkissaan kaikenlaista jonka olemassaoloa ei edes muista. Parempi on myydä sellaiset kirpputorilla tarvitseville, saada niistä muutama sentti ja ostaa itse tarpeeseensa, kun aika on. Sitähän juuri tarkoittaa KIERRÄTYS.

      • Ajattelen niin, että rajansa kaikella. On tiettyjä tavaroita ja materiaaleja, joita jopa kannattaa säästää varmuuden vuoksi. Sitten on sellaista, joka on lähinnä painolastia. Jos tavaran olemassaoloa ei edes muista, on mielestäni kyseenalaista onko siitä myöskään hyötyä.

    • Olen kanssasi sekä samaa että eri mieltä. Samaa mieltä sikäli, että tosiaan elintasolla on vaikutusta. Elämme sellaisessa yltäkylläisyydessä, että harvoin mistään on todellista puutetta. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi kenenkään ei tarvitse säästää karkkipapereita, jotta niistä voisi askarrella kuusenkoristeita jouluksi. Jos niin tekee, se on lähinnä harrastus, mutta ei johdu siitä ettei mitään kunnollista muuta askartelumateriaalia olisi kaupoista saatavana.

      Mutta hävittämisvimmaan liittyy myös se, että aika harvoilla on ulkorakennusta tai vinttiä, jossa olisi tilaa säästää kaikkea tarpeellista. Kaupunkineliöt ovat ahtaita, eikä niihin kerta kaikkiaan mahdu säästämään kaikkea. Tai jos niin tekee niin sitten ei jää tilaa millekään muulle, kuten tuossa linkittämässäni postauksessa kävi ilmi.

  4. Elintaso liittyy tähän asiaan, mutta minun havaintojeni mukaan jopa vähän toisinpäin kuin voisi olettaa. Ne, keillä olisi varaa kaikkeen, usein haluavat karsia ja saada mieluummin laatua määrän kustannuksella. Usein ns. kalleimmat kodit ovat ne niukimmat ja vähätavaraisimmat. Ja sitten taas vähävaraisimmalla on usein mieletön määrä jemmattua tavaraa. Voisi luulla olevan päinvastoin.

    Tietyssä määrin pahan päivän varalle varautuminen ja jemmaaminen on ok. Eihän siinäkään ole järkeä, että hävittää kaiken ostaakseen sen kohta takaisin. Tai että ei ole varautunut mihinkään. Ja luova ihminen keksii uusia käyttökohteita vanhalle tavaralle ja se on kiva juttu. Mutta kohtuus jemmaamisessakin.

    Tunnistan olleeni joskus jemmaaja, jossain määrin. Tulin vaan tulokseen, että ihan äärimmäisen harvoin mitään jemmattua tarvitsin ja jemmaaminen vaatisi kurinalaisuutta, että se pysyy hallinnassa visuaalisesti. En kyennyt siihen riittävästi ja sitten alkoi kaikenlainen roina ja roipe jo ahdistamaan. Nyt olen karsinut jo kauan rankalla kädellä ja jatkan edelleen. Luulen sen liittyvän jollain tavalla myös ikään. Viehätyn aina vaan enemmän niukkuudesta ja selkeydestä, mitä enemmän vuosia karttuu. Ehkä olen tähän ikään jo omistanut tarpeeksi, nyt on karsimisen aika. Olen jemmannut esimerkiksi sisustus- ja puutarhalehtiä vuosikausia, kunnes totesin että en koskaan niihin palaa, vaikka esim. puutarhaneuvot ei sinänsä vanhene. Annan ne nykyään mieluummin seuraavalle luettavaksi. Koen myös, että esineisiin kiinnittyy energiaa, ja kun luopuu tavarasta, saa energian itselleen. On todella vapauttavaa päästä eroon turhasta.

    • Tarkoitin juuri näin päin: köyhä jemmaa, koska voi tarvita myöhemmin eikä voi maksaa kahta kertaa samasta asiasta.

      Lehtien säilyttämisen suhteen ei ole mitään ongelmaa köyhällä: ne voi mukavasti lukemisen jälkeen laittaa takaisin paikalleen kirjaston lehtihyllyyn. Sanomalehti vielä toistaiseksi tulee, vaikka hinta kirpaiseekin, koska sen haluaa lukea aamulla aikaisin. Lehdet päätyvät joko puulämmitteisen talon uuneihin, uusien kukkapenkkien alustoiksi tai paperikeräykseen.

      • Ps. Lehdistä vielä sen verran, että olen kyllä erittäin kiitollinen yhdelle esiäidilleni, joka jemmasi Kotiliesiä 1920-luvulla ja sidotuttikin ne vielä kirjoiksi. Kirjat ovat nyt minulla – ja kyllä, olen lukenut ne kaikki lehdet useampaan kertaan. Samoin perikunnan kesämökillä me jemmaajat saimme taistellen aikanaan säilytettyä laatikollisen vanhoja lehtiä 1960-luvulta. Nyt ne ovat jo kaikkien mielestä kiinnostavia ja lukijoita riittää. Uusia ei tarvitse ostaa, kun on vanhoja.

      • Ymmärrän mitä tarkoitat, mutta mun mielestä ”köyhä” usein myös hankkii paljon enemmän tavaraa, ei pelkästään jemmaa. Toki ostojen hinta on varmaan pieni (osa varmaan saadaan ilmaiseksi), mutta tavaran määrä suuri verrattuna ”rikkaisiin”. Minusta siinä on hauska ristiriita. Isäni on aina sanonut, että ei ne suuret tulot vaan ne pienet menot on vaurauden avain. No, en ole itsekään sisäistänyt sitä vieläkään…

        Se, että pystyy korjaamaan tai kehittämään vanhasta uutta, on hieno luovuuden osoitus ja erittäin kannatettavaa.

        Meillä täällä landella on eräällä kylällä vanhassa maitolaiturissa lehtilainaamo, josta voi hakea ja viedä. Lehdistä ehtii olla iloa monelle ennen keräykseen vientiä. Voisihan kerrostaloissakin olla joku vastaava systeemi. Sanomalehdet mekin käytämme sytykkeinä.

  5. ”Suurin kompastuskivi on entä jos. Entä jos jotain tarvitseekin tulevaisuudessa?”

    Muistan elävästi sen ainoan kerran kun heitin jotain ehjää roskiin, se oli 90-luvulla jonkun mainospostin mukana tullut muovihakanen. Pyörittelin sitä käsissäni ja ajattelin: ”en kai koskaan tee mitään huonolaatuisella muovihakasella”. Roskiin.

    Pari viikkoa myöhemmin, repussani ollut nyörin päässä roikkunut heijastin tarttui ratikassa istuinten väliin. Koska nyöri ei ollut kiinnitetty huonolaatuisella muovihakasella reppuun, niin irtitempaisu tuotti reiän hyvään reppuun.

    Opin tästä kerrasta kerralla. Ei mitään käyttökelpoista roskiin…
    ;>))

    • Mutta missä menee raja käyttökelpoisen ja kelvottoman välillä? Periaatteessahan kaikessa on vain luovuus rajana…

      • Munkin mielestä luovuus on kaiken a ja o. Olemme perheessämme karsineet urakalla tavaraa, mutta se ei estä tavaroiden tms. korjaamista. Pienestäkin työkalupakista voi löytyä juuri sopiva varaosa korjaamiseen. Ei sitä varten tarvita hervotonta autotallia, varastoa tai vinttiä äärimmillään tavaraa. Monessa asiassahan voi käyttää luovuutta, esim. yksi ja sama kattila voi käydä keittämiseen, paistamiseen, taikinan tekoon jne. Ei tarvita kaapillista erilaisia astioita. Usein riittää yksi maljakko, jos tarvitaan lisää maljakoita, voidaan käyttää vaikka mehukannua tai mitä tahansa muuta purkkia tai purnukkaa. Ei tarvita kymmentä maljakkoa. Esimerkkejä kyllä riittää. Ja useinhan on sitä enemmän siivottavaa, huollettavaa ja korjattavaa, mitä enemmän huushollissa on tavaraa. Yhteenvetona siis sanoisin, että maltillinen jemmailu on ok, vaikka usein pelkkä luovuuskin riittää (ja se, että oppii tulemaan toimeen vähällä).

        • Tämä on ihan totta, mutta on oikeastaan vähän eri asia. Tarkoitin luovuudella sitä, että mille tahansa tavaralle ja suorastaan roskalle on mahdollista keksiä jotain käyttöä, kun tarpeeksi luovasti ajattelee. Jos jemmaaja saa jostain uuden kattilan, hän ei pysty luopumaan siitä eikä siitä vanhasta, koska molempia saattaa tarvita. Tarkoitin, että juuri tällaiseen mitään ei heitetä pois -jemmailuun tarvitaan oikeasti paljon tilaa, muuten asiasta tulee ongelma.

          • Juu, ymmärsin kyllä alkuperäisen ajatuksesi, mutta vähän huonosti yritin kääntää asiaa toiseen suuntaan. Ajatukseni oli, että jemmaaja ehkä ajattelee juuri olevansa luova, kun jokaisesta lipusta ja lapusta voi vielä tehdä jotain uutta. Toki näin onkin, mutta yritin sanoa, että pienemmälläkin tavaramäärällä voi olla luova, eikä aina tarvitse sännätä kauppaan jos jotain menee rikki tms. Mielestäni pienet varastot edellyttävät usein enemmän luovuutta kuin isot varastot, jos ajattelee tavaran käyttötarkoitusta. Mutta tosiaan, ei kai jemmaamisessa ole mitään vikaa, jos se pysyy hallinnassa.

          • Joo! Luovuutta on monenlaista, myös tavaroiden suhteen.

  6. Täältä löytyy jemmaaja-karsija… joitain asioita jemmaan ja joitakin en sitten ollenkaan.
    Kummalista miten näin voikin olla, =)

    Tunnistan tuon tiedon jemmaamisen…. Aku Ankkoja löytyy parikymmentä vuosikertaa. Myös puutarhalehtiä on muutamalta vuodelta. Miehellä sitten kitaralehti ja V8 Magazineja vastaavasti. Lehtien tilaamisen olen lopettanut kokonaan, koska en niitä ehdi lukemaan. Kirjojakin on, mutta olen alkanut kyseenalaistaa niiden säilyttämistä. uusia en enää osta vaan lainaan myös uutuudet kirjastosta. Kestää hiukan, mutta mulla ei ole kiire.

    Käsitöiden osalta olen myös armoton jemmaaja, Projekteja löytyy joka lähtöön ja niiden lisäksi suunnitelmia pää täynnä, mitä kaikkea kivaa voisi tehdä.

    Toisaalta vaateiden ja kosmetiikan suhteen olen todella minimalisti, uusia hankitaan harvoin ja vain tarpeeseen. Käytössä on myös vanhoja hyväkuntoisia vaatteita mm. talvisaappaat (Palmroth) vuodelta 1991 ja muuta vastaavaa, Tarpeellisia muutaman kerran vuodessa, siksi en heitä niitä pois vaikka harvoin käytän.

    • Tunnistan tuon, ettei lehtiä ole aikaa lukea. Mutta tänä vuonna tilasin Kuluttaja-lehden, josta tykkään. Se myös ilmestyy sen verran harvoin, että tulee myös luetuksi. Käytän myös paljon kirjastoa, ja ostan lähinnä sellaisia, joita ei sieltä saa.

Mitä mieltä olet? Jätä kommentti :)