Onko tavara likaa vai läskiä?

Kaikki alkoi HS:n kolumnista, jossa toimittaja Roosa Murto kritisoi voimakkaasti nykyistä kirpputorikulttuuria. Sen jälkeen luin Hallittu hysteria -blogista erinomaisen vastineen kyseiselle kirjoitukselle. Sittemmin keskusteluun ovat liittyneet ainakin Pitsikirjan Rinna sekä  Saara Ehdoton ehkä -blogista. Olen itse pohtinut tuota alkuperäistä tekstiä sekä näitä vastauksia koko viikon. Seuraavaksi oma puheenvuoroni.

Hesarin toimittaja hyökkäsi ensisijaisesti sellaista vastuutonta kuluttamista kohtaan, joka muistuttaa jonkinlaista tavarabulimiaa; ensin ostellaan hurjia määriä kaikenlaista tavaraa, jotka sitten pikapuoliin sylkäistään kirpputorille, jotta kaappeihin tulisi taas tilaa uudelle. Teistä en mene takuuseen mutta ainakin minusta on päivän selvää, ettei tuollainen ole fiksua, kestävää tai kannustettavaa toimintaa. Kolumnissa on kuitenkin yksi iso ongelma, ja se on siinä, että Roosa Murto kohtelee kaikenlaista raivaamista yhtenä ja samana. On aivan eri asia tyrkätä kirppikselle edellisellä viikolla tehtyjä virhehankintoja, kuin raivata asuntoaan vuosien tavarakerrostumista tavoitteena yksinkertaisempi elämä, selkeämpi koti ja tietoisempi omistaminen.

Ajatelkaa vaikka reippaasti ylipainoista ihmistä, joka päättää lopulta ruveta laihikselle ja opetella terveemmät elämäntavat. Olisiko fiksua sanoa hänelle, että laihduttaminen on vähintäänkin arveluttavaa, koska silloinhan kaikki ylimääräiset syödyt kalorit menevät ihan hukkaan? Tai että elä nyt sitten niiden läskiesi kanssa, koska olet ne itse hankkinutkin? Esimerkki on kärjistetty, mutta vähän tällaisen kuvan kolumnista sai, läskien tilalla vain tavarat. Vastustan kertakäyttökulutusta, mutta en pidä siitä että tavaroiden raivaamisesta kirjoitetaan noin syyllistävään sävyyn. Murto peräänkuuluttaa tavaroiden arvostamista. Minulle turhista luopuminen on juuri sitä – haluan todellakin arvostaa jokaista esinettä jonka omistan. Jos emme arvostaisi raivaamiamme tavaroita ollenkaan, nehän olisi yksinkertaisinta laittaa suoraan roskiin. Kirppismyyntihän on pikemminkin työlästä kuin helppoa. Kyllä se kertoo minusta tavaran arvostuksesta.

Kolumni osui ehkä vähän tahattomasti yhteen aikamme dilemmaan: Tavarat ovat pahasta – tavarat ovat välttämättömiä. Tämä kiteytyy esimerkiksi lastenvaatteissa, joista joku noissa linkkaamissani teksteissä kirjoittikin. Kasvava lapsi tarvitsee jatkuvasti uutta, mutta vaatteet ovat käytössä vain vähän aikaa. Välttämättömyys muuttuu ongelmaksi pahimmillaan muutamassa kuukaudessa. Ja muutenkin. Elämäntilanteet muuttuvat ja tarpeet vaihtuvat. Olisi upeaa, jos voisimme pullahtaa lapsuudenkodista maailmalle mukana matkalaukullinen vaatteita, joita pidettäisiin siihen saakka kunnes kangas on kulunut puhki. Valitettavasti  tämä skenaario oli relevantti viimeksi noin sata vuotta sitten.

Tavara on tosiaan vähän kuin läskiä. Siinä vaiheessa kun joku on aloittanut laihiksen, on aivan turhaa ruveta moittimaan edes itseään siitä, että on joskus syönyt liikaa. Tärkeämpää on keskittyä opettelemaan uusia, terveempiä elämäntapoja. Jos yhtäkkiä havahtuu siihen että tavaroita on liikaa, kyllä niistä saa hankkiutua eroon vaikka kirppareilla. Kunhan samalla opettelee hankkimaan uutta tiedostamalla paremmin, mitä on tekemässä. Valitsee kestävää ja mahdollisuuksien mukaan eettistä. Miettii jo ostovaiheessa millainen tavaran elinkaari on, ja miten siitä voi päästä eroon. Harkitsee, onko kyseessä todellinen tarve vai täyttääkö ostaminen jotain muuta tarvetta kuin tavaran puutetta.

Minusta se, että väki hamstraa ja dumppaa pois kilokaupalla tavaraa, ei ole upeaa. Se on piittaamatonta ja typerää.”, Murto kirjoittaa. Olen tästä ihan samaa mieltä. Hamstraamisessa ei ole mitään järkeä. Mutta mielestäni on silti ihan oikein opettaa lapsille tavaranhallintataitoja, eikä siitä Ikean kassista täynnä kirppistavaraa pidä kantaa huonoa omaatuntoa. Voi olla, että Murto ei ole itse vielä ollut siinä tilanteessa, että kotiin on kertynyt ylimääräistä. Mutta mitä vanhempi ihminen, sitä todennäköisemmin nurkista löytyy yhtä jos toista tarpeetonta. Ei ole rikos havitella ympärilleen lisää tilaa luopumalla tarpeettomasta. 

20 vastausta artikkeliin ”Onko tavara likaa vai läskiä?

  1. Kiteytit hienosti sen, mikä itseänikin häiritsi kolumnissa. Olen ihan samaa mieltä, ettei kaikki raivaaminen ole pahasta – lasten lelut ja vaatteet ovat yksi hyvä esimerkki. Toinen on oppiminen kuluttajana. Olen itse korvannut huonon, epäkäytännöllisen ostoksen toisella, vaikkei alkuperäinen olisikaan varsinaisesti rikki (ainoastaan huono).

    Sitten siihen, miksi itse podin tunnontuskia Murron kolumnin luettuani. Asiaa pohdittuani totesin, että omalta kohdaltani huono omatunto on turhaa, mutta rajanveto on todella vaikeaa.

    Ei ole mitään ehdotonta totuutta siitä, mikä tavara on turha ja mikä tarpeeton. Jokainen joutuu vetämään ne rajat itse. Varmaa on vain se, että valtaosalla meistä rahat riittävät suurempaan kulutukseen kuin minkä itse kokee tarpeelliseksi. Minulla olisi varaa ostaa uusi käsilaukku kerran (hitto, miksei kaksi!) vuodessa, vaikka minulle riittävät ne laukut, joita omistan.

    Sekin on totta, että tavarasta tai kuluttamisesta ei ole mahdollista kokonaan luopua – tai edes syytä. Mutta siksi sitä rajanvetoa joutuu tekemään jatkuvasti. Ehkä se joskus helpottaa, itselleni tämä on vielä vähän arka paikka, ja siksi Murron kolumni kolahti, puutteistaan huolimatta.

    • Olet oikeassa, ja lisäksi jokainen joutuu tekemään itse sen rajanvedon, missä kulkee tarpeellisen ja tarpeettoman kuluttamisen raja. Mitä kaikkea oikeasti tarvitsee? Nimittäin sen omavarainen korpimökki ei nyt vaan ole mikään todellinen vaihtoehto suurimmalle osalle meistä. Jos näihin kysymyksiin olisi helppoja vastauksia, näitä kirjoituksia ei tarvittaisi. Mutta toisaalta on hyvä että edes pohditaan vaikka vaikeaa onkin, kuin että kulutettaisiin vaan kaikkea mitään ajattelematta.

  2. Minä taas olen jotakuinkin samaa mieltä Murron artikkelin kanssa. Itse asiassa olen jonkun kerran meinannut kirjoittaa samantyyppisesti kommenttia joihinkin blogeihin – jopa tähän sinunkin…- mutta en sitten ole viitsinyt kumminkaan, ettei ”ilkeä anonyymi” taas olisi aukomassa päätään.

    Mutta ihan vilpittömästi ja kiltillä mielellä olen ihmetellyt, miten maailmassa joillakin ihmisillä VOI riittää karsittavaa loppumattomiin, ellei samaan aikaan ovesta virtaa sisään lisää kamaa. Jos minä kantaisin kassikaupalla tavaraa kotoa, tänne ei pian jäisi mitään.

    Minusta tuo läski-vertaus on kyllä tavaraan hyvä. Nimittäin siten että ihminen laihtuu, kun syö vähemmän ja kuluttaa rasvakerrokset pois. Eikä ikinä enää syö liikaa. Turha tavara häviää, kun sen käyttää loppuun. Se että tavaran vie kirpputorille, on kuin lihava laihduttaisi tasaisin väliajoin itsensä rasvaimulla ja iholeikkauksilla ja sitten taas syö itsensä uudestaa lihavaksi.

    • Kyllä täällä saa esittää eriäviä mielipiteitä anonyymistikin, kunhan pysyttelee rakentavalla linjalla. (Eli kuten juuri teitkin, kiitos siitä!)

      Osuit asian ytimeen tuossa: sitä tavaraahan virtaa jatkuvasti sisään. Lapsiperheissä asiaa ei tarvitse edes sen kummemmin perustella, mutta kyllä muillakin. Tehdään sinänsä ihan järkeviä hankintoja, saadaan lahjoja, aloitetaan uusia harrastuksia, vastaan tulee uusia tarpeita, ihan aitojakin. Toisesta päästä pitää poistaa, jos ei halua että omaisuuden kokonaismäärä nousee holtittomasti. Toisaalta toiset ovat parempia sanomaan ei niin houkutuksille kuin vaikkapa lahjoituksillekin. Monet ovat heränneet tavaranpaljouteen vasta äsken, eivätkä vielä ole ehtineet opetella uusia taitoja.

      Meillä riittää karsittavaa jatkuvasti, mutta ei kassikaupalla. Poistan tasaiseen tahtiin tarpeettomiksi käyneitä tavaroita, mutta niitä voi lähteä yksi tai kaksi kerrallaan. Vääränkokoinen vaate, rikkinäinen lelu, pariton kahvikuppi. Jos on samanlainen jatkuva karsiminen päällä, voi kuulostaa siltä että ulos suuntautuva tavaravirta on valtaisa, vaikka oikeasti kyse on ehkä tavarasta viikossa.

  3. Darjeelingille sanoisin, että mitäs sitten sen turhan tavaran kanssa tekis, mikä ei ikinä tule käyttämällä loppuun kulutetuksi? Minusta sinä et nyt ymmärtänyt tätä blogin kirjoittajan pointtia asiasta. Nimittäin minusta tässä kyllä selvästi sanottiin, että nimenomaan se pitääkin opetella, ettei sitten enää sitä turhaa tule kotiin kantaneeksi.

    Elämäntapansa voi todellakin muuttaa, niin läskit kuin tavarahamsteritkin. Ja vaikka joskus molemmat noista kahdesta varmaan myös repsahtaa, kuka pienemmin kuka isommin, suunta voi silti olla pääsääntöisesti kohti parempaa. Monella voi todellakin olla tavaraa hyvinkin paljon raivattavaksi, ja raivaus voi tapahtua hyvin hitaalla tahdilla, jolloin kenties joku ajattelee, että ”koko ajan” tavaraa kannetaan ulos.

    Elämäntilanteet myös vaikuttaa paljon. Itse olen huomannut, että nyt kun lapset on jo isoja, on aivan erilailla tavaraa talossa. Esimerkiksi ne monenmoiset (mielestäni jopa pakolliset) vaihtovaatteet on vaihtuneet isolla lapsella siihen, ettei tarvitakaan enää kuin se yksi takki. Myös lelut on kotoamme jo lähteneet muualle – ja vaikka meillä ei mitään valtavia tavaravuoria ole koskaan ollut, niin kyllä se vähemmänkin lelumäärän ulos kantaminen vaan on kummasti tyhjää tilaa kotiin tuonut.

    Mielestäni siis melko huono vertaus tuo että kirpparille tavaran vieminen on kuin rasvaimu, toisin sanottuna pikalaihis vailla mitään sen kummempaa muuta muutosta. Itse olen kyllä kirpparien suhteen ollut aika laiska ja olenkin kantanut kelvolliset, hyväkuntoiset tavarat pääosin ihan suoraan hyväntekeväisyyteen – se se vasta onkin pikatoimintaa. Vaan eipä ole tavaraa samaan tahtiin todellakaan sisään taloon tullut, tai mihinkään muuhunkaan tahtiin, vaan muutos on ollut pysyvä.

    • Kirpparille vieminen tai hyväntekeväisyyteen antaminen on mielestäni tosi hyvä juttu, jos tietyt reunaehdot täyttyvät. Nimittäin tavaran pitää olla oikeasti kelvollista ja olennaista on, ettei sitten ostella hirveästi uutta vanhan tilalle. TAi voi tietenkin hankkia uuttakin, jos on tarkoitus korvata huono tavara paremmalla, mutta ei siis niin että se uusi tavara on myös tarkoitettu pikakäyttöön ja sitten kiertoon. Lähtökohtaisestihan on hyvä, että käytetyllekin tavaralle löytyy uusi koti. Esimerkiksi divarit ovat mielestäni loistava esimerkki tästä. Kirjat eivät mene lukemisesta miksenkään, mutta täyttävät kodin äkkiä, ellei pidä varaansa. Siksi niiden kierrättäminen on mielestäni erittäin suositeltavaa.

  4. Hyvä kirjoitus Jenni. Hesarin kolumni oli syyllistävä ja se on huono tapa saada ihmisiä muuttumaan. Ei ainakaan toimi minulla. Joskus huumorin kautta syyllitymällä voi herätä, mutta ahdistumalla mikään ei muutu. Juttu ei tarjonnut ratkaisumalleja niille, jotka tarvitsevat muutosta. Enää en jutusta ahdistu, mutta kaksi vuotta sitten olisin ahdistunut. Pikkuhiljaa olen oppinut välttämään pahimmat ostoskiimat ja se ilahduttaa. Itsekäs tarpeiden pohdiskelu ei pohjimmiltaan ole itsekästä. Mietinnän jälkeen tunnen itseni paremmin ja se on edellytys hyvälle elämälle. Eikä repsahdus ole merkki epäonnistumisesta.

    Darjeelingille: Tuomitseminen tai paijailu ei auta ketään. Voi ehkä sanoa, että ostit aika paljon, tarvitsetko kaikkea vai ostitko muuhun kuin tarpeeseen? Moni ei osaa luonnostaan ostaa vain tarpeellista ja osa ei osaa kierrättää. Ajoittain jurppii ja mutta moraalitorvi saa vain EVVK-vastauksia. Lajittelu ja materiaalin kerääminen onnistuu vain, jos se tehdään ihmisille helpoksi ja kannustavaksi tai pakon edessä.

    Tavara-ahdistuksestani osa liittyy siihen, että tarvitsemme edelleen uusia tavaroita. Meillä osa tavaroista on kirpparilta ostettuja tai kaveripiirin sisällä kierrätettyjä. Osan ostamme uutena. Lapset eivät tarvitse paljon leluja, mutta ikävaiheiden myötä tarpeet vaihtuvat. Vaatteiden kanssa on sama juttu. Minimalismi ei ole asketismia. Jos säilöisin kaiken, jota emme enää tarvitse kotimme olisi kaaoksessa. Varastoisssa säilötyistä vaatteista ja leluista kukaan ei hyötyisi. Meillä tavaramäärä koko ajan pienenee lasten kasvamisen myötä.

    Tavara ja läski vertaus on osuvampi kuin lika. Sopivoittaminen on monelle perheelle parempi vaihtoehto kuin minimalismi. Kierrättäminen on parempi vaihtoehto kuin käyttökelpoisen heittäminen roskiin. Kaikilla ei ole empaattisuusgeeniä, mutta onneksi keskitien kulkijoita on kohtalaisen paljon.

    • Kiitos. Hyvä havainto tuo, että mitään kätevää ratkaisumallia kolumni ei tarjonnut. Paitsi tietenkin olla ostamatta lisää, mutta entä jos sitä tavaraa on jo ehtinyt kertyä? Tai en tiedä oliko kolumni heille suunnattu, oli vähän hämäävää kun kritiikin kohde ei ollut ihan selkeä.

      Tuota ahdistusta juuri ajoin tekstissäni takaa, kun ilmankaan tavaroita ei voi olla. Tässä tullaan taas niihin henkilökohtaisiin valintoihin, ja siihen, mikä on kenelläkin se rajaviiva. Mikä kaikki on ok ostaa uutena, mikä taas käytettynä? Kuinka usein? Kuka päättää että milloin on riittävän iso tarve? Ei näihin ole helppoja vastauksia, eikä myöskään universaaleja.

  5. Hyvä teksti! Minulla on kokemusta siitä, mitä tapahtuu, jos vanha ihminen säästää koko elämänsä kaiken eikä koskaan luovu mistään. Mitä tapahtuu vanhoille lastenvaatteille, leluille, teinien vaatteille, oppikirjoille, astioille, liinavaatteille, kirjoille, omille vaatteille ja tavaroille jne. Ottavatko seuraavat sukupolvet ne käyttöön? No ottavat ehkä muutaman jutun, mutta voin sanoa, että suurin osa tavaroista ja vaatteista lentää roskiin koska ne ovat vuosikymmenien saatossa menneet pilalle käytön puutteesta. Kenkien ja laukkujen nahka on kuivunut, kengät ovat liian pieniä tai pilalla, vaatteet ovat ummehtuneita, väärän kokoisia, muodista jäljessä, tavarat ja elektroniikka saattavat olla rikki tai auttamattomasti ajastaan jäljessä, kirjat ummehtuneita, homeisia tai tiedoiltaan vanhentuneita. Mikään ei sovellu enää kierrätettäväksi millään tavalla, kaikki suoraan kaatopaikalle vaan. Tokihan siellä on muutama arvokas ja hyvin säilynyt vaate/asuste/lelu/kirja/astia/tekstiili/huonekalu/tms. joukossa mutta 90% tavarasta on vaan sitä paskaa. Olisikohan tätäkin tavaramäärää aikoinaan kannattanut kierrättää silloin kun se oli vielä käyttökunnossa? Ehkä se ei olisi päätynyt paskaksi asti… Aika moni olisi saattanut näiden vuosikymmenien aikana oikeasti hyötyä niistä tavaroista, kun kerta perhepiirissä ei vaan ollut käyttöä suurimmalle osalle.

    • Kiitos! Tavaroita voi arvostaa monella tavalla. Joku arvostaa niitä käyttämällä, joku toinen säästämällä. Aina ei lopputulos ole toivottu, kuten tuossa sinun esimerkissäsi. On todella sääli, että säästämisen lopputulos on, että tavarat on pakko kipata kaatopaikalle. Tässä on jälleen yksi hyvä argumentti jatkuvan raivaamisen samoin kuin kierrättämisen puolesta.

  6. Se piti vielä lisätä, että mielestäni Murto ei kirjoittanut tavarabulimiasta, vaan käytöksestä, joka on tänä päivänä täysin normaalia. Kohtuullisuuteen pyrkivät ja minimalistit kenties syyllistyivät kolumnista aivan turhaan, sillä ymmärtääkseni sen viesti ei ollut suunnattu heille. Vaan heille, joille on ihan normaalia ostaa uusi biletoppi perjantaita varten ja unohtaa se sitten kaapin pohjalle. Tai hänelle, jollainen itsekin ennen olin, joka ostaa uusia korkokenkiä piristykseksi, vaikka kaapissa on jo vaikka miten monta.

    Mun mielestä kolumnin huolestuttavin viesti oli juuri se, että suurimmalle osalle meistä tavaralla ei todella ole arvoa. Ja se johtuu monesta asiasta: elintason noususta, massatuotannosta, markkinoinnista, kansainvälisen kaupan epäkohdista, joukkoon kuulumisen tarpeesta. Yksilön itsekkyys on vain pieni osa selitystä (ja tässä Murto mielestäni kompastui, kun oletti syyn ja ratkaisun löytyvän yksittäisten ihmisten maailmanpelastamishalusta. Isossa mittakaavassa ei tule tapahtumaan, vaan tarvitaan rakenteellisia muutoksia jotka hilaavat tuotannon kustannukset ylös tai muuttavat kuluttamisen luonnetta omistamisesta vuokraamiseen perustuvaksi. Tai molempia.)

    • Voi olla että olen tätä blogia pitäessä vähän vieraantunut todellisuudesta. Taitaa olla niin, että ympärilläni ja täällä blogissakin pyörii keskimääräistä valistuneempaa väkeä. tiedän että noita topin ostajia on, mutta he tuntuvat jotenkin todella kaukaisilta hahmoilta, jotka elävät jossain ihan toisessa todellisuudessa kuin minä.

      Noihin rakenteellisiin muutoksiin lisäisin yhteiskunnan harjoittaman sääntelyn. Jankutan täälläkin jatkuvasti, että todellista muutosta varten täytyy toiset asiat tehdä helpoiksi ja toiset riitävän vaikeiksi. Se auttaa kuluttajaa tekemään oikeanlaisia päätöksiä. Entä voisiko tavaran ”arvottomuus” johtua siitä, että tavart ovat nykyisin usein niin halpoja? Liian halpoja, jotta arvostaisimme niitä. Tässäkin on muuten sen verran laaja teema, että ei taida pelkkä kommenttikenttä riittää kaikkeen siihen pohdiskeluun. Soisin, että kevään vaaleissa olisi mukana ihmisiä, joille tämä on suorastaan vaaliteemana. Jään mielenkiinnolla odottaman.

  7. Osittain Murron ja myös Darjeelingin kritiikki osui, sillä tunnustan olevani keskiluokkainen ”kriittinen kuluttaja”, jolla on varaa ostaa optimaalisia tuotteita ja samalla karsia omaisuutta toisesta, ”huonommasta” päästä. Omaisuuden karsiminen on kuitenkin jatkuvaa oppimista kuluttajana, kuten Saara kommentissaan totesi. En siis osta uutta roskaa, vaan pyrin käytettävyyden ja laadun suhteen mahdollisimman hyviin ratkaisuihin. Lisäksi poistojen määrä on moninkertainen ostoihin verrattuna.

    En tiedä onko Murto lapsiperheellinen, mutta kuten moni kommentoija totesi, lapsiperheessä tavaranhallinta ja kierrätys on jonkinlainen välttämättömyys. Kaikki tietämäni himokarsijat ovat äitejä, jotka ovat havahtuneet lastenvaatteiden, -tarvikkeiden ja lelujen kaaokseen jossain vaiheessa vauva-ajan jälkeen, usein viimeistään toisen lapsen synnyttyä. Suhteellisen pienet asuinneliöt vielä tehostavat raivaushimoa, minkä vuoksi ilmiö mielletään helposti kaupunkilaiseksi ja jo sinällään tuomittavaksi.

    Allekirjoitan myös täysin H:n kommentin siitä, että kierrättäminen kannattaa hoitaa heti kun tavara on muuttunut itselle tarpeettomaksi. Äitini muutti tänä vuonna lapsuudenkodistani pieneen kaupunkiasuntoon; hän oli säästänyt mm. minun ja sisarusteni nuorisovaatteita ja esti myös meitä antamasta niitä aikanaan eteenpäin, koska ne olivat ”laatutavaraa” tai ”oikeaa villaa” tai ”itse tehtyjä” ym. Vähän epäilen, etteivät nuo 90-luvun releet välttämättä tee kirppiksellä enää kovin hyvin kauppaansa…

  8. No, meillä kyllä eräs uusi sukulainen olisi vaatinut kaikki 1950-, 1960- ja 1970-luvun vaatteet vintiltä itselleen, jos ne vain olisivat hänelle mahtuneet. Samoin 1960-luvun lamppumme veisi kaikki katosta, jos antaisimme. Kyllä tällä hetkellä kovin monet tuntuvat olevan kiinnostuneet aidoista vintage-tavaroista.

    Ja minulle vauvana kudotut villavaatteet olivat ihme kyllä vielä 35 vuotta myöhemmin ihan käyttökelpoisia omille lapsilleni. Ja talteen ovat pakattuina jälleen. Vanhin lapsillamme käytössä ollut vaate oli yli satavuotias 🙂 Nyt kun näitä luettelen, alan kuulostaa kyllä aika kummalliselta omissakin korvissani… Mutta meillä nyt vaan on säilytetty kaikkea. Esim. sota-ajalta peräisin oleva lottatakki on just tällä hetkellä ihan muodikkaan trenssin näköinen ja käytössä jälleen. Jos siitäkin olisi aikanaan täti ajatellut, että enpä ole vuoteen käyttänyt, heitän pois, niin ei olisi sitä enää olemassa. Nyt tuntuu ihan mukavalta, että se on olemassa, rintamalla palvellut ja silti kaunis, sininen villakangastakki, joka lämmittää kropan lisäksi mieltä. Eikä kukaan edes arvaa, että on niin vanha ennen kuin kerron. Painava se kyllä on!

    Minulla on tekstiilejä ja vaatekappaleita suvusta aina 1800-luvulta alkaen. Samoin minulla on nahkalaukkuja, jotka eivät ole menneet miksikään, vanhin niistäkin taitaa olla 1800-luvulta. Jokunen hattu on myös lähes sata vuotta vanha. Viisikymmentäluvulta alkaen on sitten enemmänkin vaatetta. Ja kaikkia käytän aika ajoin. Vanhimmat käytössä olevat kengät ovat kyllä vasta 1980-luvulta.

    Huonekaluja on myös 1800-luvulta alkaen. Ja hih, kirjoitan tätäkin muuten suvusta perityn pöytälampun valossa, jonka jalkaan on kaiverrettu vuosiluku 1946… (juu, sähköosiot on kyllä vaihdettu!) Ehkä minulla ei raivattavaa ole sen takia, että jos jotakin lisää tarvitsen, niin senkin ostan niillä kriteereillä, että tätä käytetään seuraavat sata vuotta.

    • Ennen vanhaan tavarat tehtiin kestämään. Siksi en ihmetelekään noita aarteitasi, hienoa vain että kaikki on edelleen käytössä! Ja luulenpa että olet löytänyt itsellesi parhaan tavan toimia, eikä tavaraa ole liikaa. Mutta tuo on myös asennekysymys. Ihan kaikki eivät välttämättä välittäisi lotta-takista arkikäytössä, jolloin kyseisestä vaatekappaleesta voisi hyvinkin tulla sellainen raivattava ylimääräinen esine, jossain toisessa huushollissa siis.

  9. Hieman laitan HS:n kolumnistin juttua ehkä nuoruuden piikkiin. Osittain hyviä pointteja, mutta toisaalta vain yksi näkökulma. Ehkä tarkoitus olikin nimenomaan provosoida ja herättää keskustelua?

    Se on totta, että turhan ja liian paljon ostaminen on järjetöntä ja silti sitä moni tekee (en nyt löydä sitä paitaa, ostin uuden). Ostaminen on monelle onnellisuuden ostamista, 3 minuuttia kestävän ”onnellisuuden”. Kaikki vähänkään valistuneet tiedostavat, että ostaminen tai mikään muukaan ulkopuolinen ei tuo onnea. Kyse onkin ehkä psyykkisestä ongelmasta, elämän hallitsemattomuudesta ja todellisuuden peittämisestä materian alle. Korviketoiminnosta. Turruttamisesta. Ajatellaan, että materia tuo hetkeksi onnea. Ei tuo.

    Toinen osa ongelmaa on se, että nykyään ei meinaa mistään enää edes saada laatua, vaikka olisi valmis maksamaan siitä. Löytäkääpä laadukas villapaita, joka ei nyppyynny kuukaudessa. Kone, joka kestää 25 vuotta (mökin jääkaappi on 45 vuotias). Kodinkonefirmojen strategiassa on kuulemma kirjattuna, että eivät halua koneiden kestävän kauaa, koska se lisää myyntiä. Sehän on täysin vastuutonta. Kaikessa määrittävänä tekijänä on raha. Mutta elämä on. Enää ei ole tarkoituskaan, että tavarat kestävät. Mikä on ihan järjetöntä ja vastuutonta. Tästä syntyy myös se, että tavaraa ei enää arvosteta. Ei voi arvostaa. Elämme kertakäyttökulttuurissa, mikä on huolestuttavaa. Arvostusta ei synny, kun lapsikin voi ostaa jonkun keräilysarjan vaikka kerralla. Ennen niistä haaveiltiin pitkään ja oltiin iloisia jokaisesta saadusta tavarasta eikä läheskään kaikkea koskaan edes saatu. Kaiken saa nykyään liian helpolla, ei synny arvostusta. Mikään ei tunnu miltään. Nämä ovat ne ytimet.

    Nykyään saa kyllä useinkin rahalleen vastinetta. Kahden euron topista saa varmasti kahden euron edestä iloa. Täytyy siis myös tiedosta se, että jos ei ole valmis maksamaan laadusta, ei voi vaatia liikoja. Mutta täytyisi olla oikeus saada laatua, jos haluaa panostaa. Laadun pitäisi olla perusoikeus. Mutta se ei tänä päivänä enää meinaa onnistua. On toki hyviä poikkeuksia, mutta pääsääntöisesti kuluttajille suunnattujen tuotteiden laatu on romahtanut kymmenessä vuodessa. Siitähän seuraa maailmanlaajuinen jäteongelma, kun laadutonta ei voi edes kierrättää. Onneksi voi ehkä edes polttaa. Vastuu tästä on tuottajilla, muutoksen avain kuluttajilla.

    Ei kai kenelläkään riitä raivattavaa loputtomiin, koska raivaaminen pääsääntöisesti tuo mukanaan myös kriittisyyden uuden hankintaan. Määrä korvautuu laadulla. Materia henkisillä asioilla. Kierrättäminen on hyvä asia, jos siitä voi joku toinen hyötyä ja/tai se säästää raaka-ainetta. Minä ainakin aika herkällä kädellä laitan tavaraa kiertoon ja annan pois sellaiselle, jolle on siitä vielä iloa. Ja nimenomaan kierrätän ajoissa, kun tuote on vielä käyttökelpoinen ja trendikäs. Meillä raivaus alkaa olla maalissa. Enkä enää taatusti tule päätymään samaan tilanteeseen. En tiedä olenko vieläkään vastuullinen kuluttaja, mutta ainakin vastuullisempi. Ja taatusti onnellisempi.

    • Olen miettinyt ihan samaa, että meilläkin alkaa tilanne olla se, että raivattavaa ei enää oikeastaan ole. Se on toisaalta harmillista, koska raivaus on lempipuuhaani. =D Mun mielestä vain on niin ihanaa kaivella kaappeja ja katsella josko siellä vielä olis jotain ylimääräistä… Ja siivota ja järjestää kaappeja siinä samalla. Olenkin sitten onneksi saanut kaivella tyttären kanssa hänen tavaroitaan läpi ja karsia niitä. Ja äitinikin kaapit olen kaivellut läpi… (voi hyvänen aika mitä kaikkea äitini onkin säästänyt… esim minun ja siskoni teiniajan vaatteita löytyy häneltäkin, vieläpä muutaman muuton jälkeen… hänellä oli myös noin 20 vaihtoverhot ja -matot… lakanoita ja pyyhkeitä on vaikka armeijan osastolle… astioita… ja yksin asuva ihminen siis kyseessä!)

      Nuorimmainen kotona asustava lapsi on 13v, hänen huoneensa vielä tuppaa olemaan jonkunmoinen pommi, koska hän on kova askartelemaan. Mutta sitä vielä siedän, koska pidän tosi hienona asiana tuollaista luovuutta ja tekemistä. Tosin kyllä tyttökin joutuu aika ajoin katsomaan totuutta silmiin ja siivoamaan, kun ei sekaan enää mahdu… ja ilokseni huomaan, että vaikka tyttö on aika kova hamstraamaan monenlaisia askartelujuttuja (ja tekee myös paljon kaikenlaista niistä) niin kyllä hän sitten myös välillä karsii turhia pois.

      Mulle raivaus on siis vähän niin kuin elämäntapa, ollut jo monta vuotta, ja nyt alkaa tilanne olla sellainen, että oma tyyli on aika hyvin löytynyt ja tavaramäärä alkaa olla tässä. Kyllä mä välillä jotain pientä ostelen, vaikkapa kivoja astioita, mutta en mitenkään päättömästi kuitenkaan. Lisäksi mulla on onnekseni lapsia, joille voin jemmata astioita ja vaikkapa pyyhkeitä odottelemaan sitä muutaman vuoden kuluttua tapahtuvaa omaan kämppään siirtymistä. En kuitenkaan ihan älyttömästi heillekään mitään säästele, ja esimerkiksi nyt jo omillaan asuvan tytön kanssa tehtiin aikanaan kaikista niistä mun jemmoistani ”inventaario” ja laitoin jo siinä vaiheessa muualle eteenpäin sellaset jutut, mitä hän ei ollenkaan ollut halukas ottamaan mukaansa sitten kun se omille lähteminen koittaa. En näe järkeä säästää ihan vain säästämisen ilosta, vaan voin myös myydä tai lahjoittaa tavaroita pois, jos ne on sellaisia, ettei ketään omaa väkeä miellytä.

      Ai että kun tämä on ihana keskustelun aihe! =)

    • Tähän ei ole oikeastaan mitään lisättävää. Olen lähes kaikesta ihan samaa mieltä!

  10. En ole aina tykännyt Murron kolumneista niiden ajoittaisen yksitasoisuuden vuoksi, ja tämä oli yksi niistä. Uskon kuitenkin, että se osuu oikeaan useilla ihmisillä, monilla sellaisilla joita minunkin on kiittäminen omasta kirpparilta hankitusta vaatekokoelmastani 😀

    Murrolla oli hyviä pointteja. Se, että voin ostaa samasta kirppispöydästä kymmenen vähänkäytettyä paria housuja (been there, done that) on toki minulle plussaa- maksan vain murto-osan ja saan uusia vaatteita vanhojen korjauskelvottomien tilalle. Se, että pöydän pitäjä on alkujaan ollut heittämässä kyseiset vaatteet roskiin jotta saa tilaa uusille, taas on hämmentävää. Se kuitenkin muuttuu ymmärrettäväksi (miinus roskiinheittäminen) siinä vaiheessa, kun muistaa ettei ihmiskeho ole stabiili, vaan muuttuu alituisesti kokonsa ja mittasuhteidensa puolesta. Tästä ei ole toki mitään dataa, mutta omiin kokemuksiini pohjaten väittäisin että iso osa poistetuista vaatteista on sellaisia, jotka ovat vain tyystin väärän kokoisia. On turha säilyttää hamaan tappiin housuja, jotka on ostettu ennen kuin mulle kasvoi aikuisen lantio, tai äitiysvaatteita jos niille ei ole tarvetta. Tai liian suuria vaatteita joita ei voi pienentää jne.

    Mulle tavaran vähentäminen on johtanut helpotukseen, kyllä. Ei niinkään siksi että voisin taas ostaa massiivisesti lisää, vaan siksi, että pystyn paremmin näkemään miten vähän oikeastaan tarvitsenkaan. Vaatteita ja kenkiä on edelleen ihan mukavasti, mutta nyt niistä kaikki ovat niitä joita käytän, jotka ovat hyvää materiaalia ja joita voin suurinta osaa korjata. Harkitsen jokaisen uuden vaatteen tms tarkasti, ja aina kun tuon taloon jotakin uutta, harkitsen myös sitä, voinko hankkiutua yhdestä tai kahdesta vanhasta tavarasta pois.

Mitä mieltä olet? Jätä kommentti :)