Isommasta pienempään, mutta miten?

Kuvitelkaa äkillinen elämänmuutos, jonka takia joutuisitte muuttamaan pois kotoa. Muutos voi olla mitkä vaan, mutta enemmän kuitenkin ikävä kuin mukava. Ero, sairaus, onnettomuus, taloudellinen ahdinko – mikä tahansa asia, joka aiheuttaa sen, ettei enää olekaan mahdollista asua omassa tutussa kodissa. Uusi asunto on pienempi kuin vanha, eikä kaikkia tuttuja tavaroita ja huonekaluja voi mitenkään ottaa mukaan. Vanhassa kodissa on asuttu jo kauan, ja sinne on kertynyt muistoja ehkä jo monilta vuosikymmeniltä. Mitä te tekisitte?

Uskoisin, että useimmilla meistä on vähintään tuttavapiirissään joku, joka on joutunut tämän tilanteen eteen. Kyse voi olla vanhemmasta ihmisestä, joka joutuu muuttamaan esimerkiksi palvelutaloon tai vaikkapa maalta kaupunkiin lähemmäs sukua ja palveluita. Mutta samanlaisia mullistuksia sattuu nuoremmillekin, joten tilanne voi koskettaa melkein ketä tahansa. Jos teidän pitäisi auttaa tällaiseen tilanteeseen joutunutta ihmistä, kuinka toimisitte?

Jälkiviisaana on tietysti helppo sanoa, että ei pitäisi hamstrata tavaraa. Pitäisi karsia omaisuuttaan systemaattisesti silloin kun siihen vielä jaksaa ja kykenee, jottei ympäröisi itseään turhalla roinalla. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty, etenkin jos sattuu olemaan niitä ihmisiä, jotka ovat oikeasti eläneet niukkojen aikojen läpi. Eivätkä useimmat meistä muutenkaan jatkuvasti varaudu siihen, että joku katastrofi tapahtuisi. Siksi tällainen nuhtelu ei mielestäni ole rakentavaa eikä tarpeen, vaan olennaista olisi keksiä, miten edessä olevasta karsimisesta voisi suoriutua edes jotenkin tolkullisesti.

Ongelma ei ole se, että olisi vaikeaa valita ne rakkaimmat esineet. Ongelma on siinä, että niistä muista luopuminen on hirveän vaikeaa. Mitä kauemmin jossain on asunut, sitä merkityksellisempiä kerroksia kotoa löytyy. On lahjoja, matkamuistoja, kesken jääneitä projekteja, pitkään palvelleita luottotavaroita ja sellaisia esineitä, joilla on pitkä ja tärkeä tarina. Karsiminen vaatii aina päätöksiä, ja niiden tekeminen on tunnetusti hyvin raskasta työtä. Jos siihen liittyy vielä pakko, urakka muuttuu helposti peräti mahdottomaksi. Vaikka teoriassa kyse on vain tavaroista, tavaroihin liittyvät tunteet ja muistot tuntuvat ihan todelta, vaikka ne eivät muille näykään. Voiko tällaisesta massiivisesta karsimisesta selvitä niin, ettei  sen jälkeen tuntuisi siltä kuin lähes koko elämä olisi heitetty roskiin?

Tämä on asia, jota olen viime päivinä miettinyt. Miten tällainen operaatio tehdään? Millaisia kompromisseja kannattaa tehdä? Millainen lähestymistapa olisi paras? Jos joku on vastaavaan tilanteeseen joutunut, olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia. Tämä on kysymys joka ei tällä hetkellä kosketa suoraan minua, mutta tuttavapiiriä kyllä. Aihe kuitenkin kiinnostaa myös yleisellä tasolla, sillä ilmiö on taatusti aika yleinen. Toistaiseksi olen vähän ymmälläni, onko tällaisesta edes mahdollista suoriutua ilman henkistä tuskaa.

25 vastausta artikkeliin ”Isommasta pienempään, mutta miten?

  1. Kiinnostavaa, sillä jos tähän löytyy ratkaisu, se saattaa olla apuna myös ihan siinä muuten vain raivaamisessa. Meillä on paljon sellaista tavaraa, joka jotenkin liittyy menneeseen, esimerkiksi pois nukkuneisiin läheisiin. Tuntuu, että esineiden kautta heitä voi vielä pitää lähellään, vaikkei se niin ole.

    • On totta, että muistoesineillä voi olla iso tunnearvo. Olen itse ajatellut niin, että on ihan ok säilyttää jotain, mutta kaikkea ei tarvitse säilyttää. Sellaiset tavarat, jotka mahtuvat kotiin ja ovat kauniita tai jotenkin muuten tärkeitä puolustavat paikkaansa, mutta ei ole tarpeen säästää vaikkapa jokaikistä keittiöpyyhettä ja sohvatyynyä, vaikka ne olisivatkin kuuluneet rakkaalle ihmiselle. Tiedän tosin myös, että sen rajan vetäminen voi olla vaikeaa. Varmaan paras keino on vain tunnustella, eikä vaatia itseltään liikaa luopumista yhdellä kertaa.

  2. Hyvä aihe, kiitos!
    Muutimme (kaksi aikuista) kymmenen neliötä pienempään asuntoon, jolloin tavaroita (kirjoja, astioita, säilöntäastioita, vaatteita…) oli pakko vähentää.
    Muistoesineiden suhteen itseäni helpotti se, että jos ne eivät olleet päivittäisessä käytössä tai niitä oli joutunut korjaamaan, otin esineestä kuvan jonka jälkeen laitoin sen eteenpäin joko kierrätykseen tai roskiin. Vanhemmalle henkilölle noista kuvista voi kerätä pienen albumin, johon voi lisäksi lisätä muutaman sanan muistoista joita esineeseen liittyy.
    Keittiössä meillä tehtiin ihan armoton karsinta astioista, kipoista ja kupeista sen perusteella, onko niille tarvetta. Kuinka monta lautasta, mukia ja lasia kaksi aikuista tarvitsee arjessa? Tarvitaanko lautaset, mukit ja lasit kaikille kavereillekin vai voisiko silloin ostaa kertakäyttöisiä tai lainata vanhemmilta?
    Äidilleni, joka on kamppaillut tuon niukkoja aikojen jättäminen muistojen ja turhan monien pussilakanasettien ja pyyhkeiden kanssa, olen ehdottanut että kysyisi ottaisiko vanhainkoti niitä vastaan. Tulisiko ne siellä käyttöön ja ehkä tarpeeseen. Häntä luopumisessa helpotti ajatus pistää hyvä kiertämään.
    Nyt nautin tavaroiden vähyydestä ja pyrin jatkuvasti ainakin tarkkailemaan ettei kotiin kerry turhuutta. Näiden turhuuksien vastustamiseksi käyn sisustuskauppojen koristeosastoilla saamassa ”krääsäterapiaa”. 🙂
    Ehkä näistä kokemuksista voisi saada ideoita ja tsemppiä.

    • Kiitos kommentista! Luulen, että sellainen armoton karsinta onnistuu parhaiten, jos on sinut uuden tilanteen kanssa. Mutta ajattelen esimerkiksi ihmistä, joka on ikänsä tottunut kestitsemään muita. Sitten yhtäkkiä edessä on muutto asuntoon, jossa ei ole edes tilaa niin monelle ihmiselle. Siinä ei joudu luopumaan vain tavaroistaan, vaan kokonaisesta elämänvaiheesta. Kuten monissa muissakin tilanteissa. Tavaroiden karsiminen konkretisoi muutoksen ja vanhasta luopumisen niin voimallisesti, että ei ihme että se on rankkaa. Tuo, että laittaa hyvän kiertämään helpottaa kuitenkin varmasti monia päätöksiä. Albumiajatus voisi myös toimia, ainakin omalla kohdallani.

  3. On ollut myös opettavaista seurata vierestä, kuinka toivutaan tulipalosta, jossa meni kaikki poislukien päällä olevat vaatteet ja perheenjäsenet. Onneksi perhe pelastui ja se laittoi huomaamaan, millä oikeasti on merkitystä. Kaikesta muusta voi luopua. Vielä vuosienkin jälkeen tulee haikeita hetkiä, kun muistaa, että sekin meni. Pahinta on kuulemma valokuvien menettäminen. Kaikesta vissiin kuitenkin selviää, kun on pakko. Ihmiselämän onni ja tragedia on siinä, että loppujen lopuksi unohdamme kaiken, ihan kaiken.

    Karsiminen, varsinkin pakon edessä tehty, on elämän inventaario, eivätkä ne aina ole kovin helppoja. Esineet nostavat pintaan monenlaista. Ja esineiden kautta roikumme asioissa, ne ovat joskus ainoita mitä jostain asiasta tai ihmisestä on enää jäljellä. Voi kuitenkin suhtautua asioihin ja esineisiin kiitollisuudella ja antaa niiden jatkaa matkaansa. Ne ovat jo tehneet tehtävänsä, on uuden aika. Luopuminen vapauttaa energiaa eikä muistoja voi kukaan viedä, edes dementia.

    Jos on mahdollista, voisi osan esineistä viedä ehkä-varastoon ja luopua niistä vaikka vuoden päästä, jos niitä ei ole kaivannut. Unohdus hoitaa asiaa jo hyvin pitkälle. Tai antaa niitä eteenpäin suvussa tai ystäväpiirissä, jolloin niitä on mahdollista vielä nähdä eikä side kokonaan katkea. Tuo albumin tekeminen kuulostaa kivalle ajatukselle.

    • Hurjaa, että tällaisia tulipaloja edelleen sattuu! En pysty edes kuvittelemaan, mitä sellaisesta selvinnyt mahtaa mielessään käydä läpi. Kyllä vähäänkin omaisuuteen kiintyy helposti siinä määrin, että jos se kerralla tempaistaisiin pois, niin järkytys olisi suuri ja tavaroitaan kyllä surisi.

      Tuo ehkä-varasto on erittäin hyvä idea myös. Sellainen vähittäinen luopuminen voi olla helpompaa. Sitä paitsi vuoden jälkeen ei välttämättä enää edes muista mitä varastoon meni, jolloin niitä voi sieltä pikkuhiljaa poistaa lopullisesti.

  4. Yksi keino, joka toimi käytännössä suht hyvin oli sellainen, että muuttajan antaa kasata kaikki tärkeät, mukaan otettavat tavarat yhteen erilliseen huoneeseen. Tätä tavaroiden kasausvaihetta kestää ihmisestä riippuen varmaan kuukausista puoleen vuoteen. Sitten kun muutoksen päivä koittaa, niin muut ihmiset hoitavat tavaroiden kannon uuteen osoitteeseen, samoin kuin muiden huoneiden tavaroiden poisviemisen. Hyvä tapa minimoida kaikki mielenmuutokset h-hetkenä ja sen aiheuttamat konfliktit. Prosessi ei ole niinkään luopumista vaan parhaideb valitsemista. Vaatii tietysti apuvoimia, sillä yksin tätä ei voi toteuttaa.

    • Jotain tämän tyyppistä olen itsekin miettinyt. Eli että ei valitakaan niitä, mitä heitetään pois vaan niitä, mitä halutaan säilyttää. Jos tilat antavat periksi, tuollainen erillinen säästettävien huone kuulostaa ideaalilta ratkaisulta. Oletko siis itse testannut tätä käytännössä?

  5. Mä voisin kuvitella, että ainakin vähän helpottaa, jos ne karsittavat tavarat päätyy (mieluiten jollekin läheiselle) käyttöön. No tietysti ”muistoroinaa” ei välttämättä kukaan tarvitse, mutta jos esim. vanha ihminen muuttaa palvelutaloon, niin voin tuntua hyvältä se ajatus, että lapsenlapsi tms ottaa itselleen huonekaluja/astioita/tauluja tms, jolloin tietää, että itselle rakkaat ja tärkeät tavarat eivät joudu ainakaan kaatopaikalle. Ja jos niihin tavaroihin liittyy joku tarina, niin sen voi kertoa eteenpäin.

    • Tässä on myös hyvä ajatus, jos vain välttää siihen liittyvän sudenkuopan. Nimittäin sen että joku raahaa kotiinsa tarpeetonta tavaraa joko velvollisuudentunnosta tai siksi ettei raatsi päästää jotain kierrätykseen. Muuten voin allekirjoittaa tämän täysin, sillä meilläkin on lukuisia huonekaluja ja muita esineitä, jotka on saatu joko perintönä tai vielä antajan eläessä, ja jotka ovat sekä kauniita että käytännöllisiä ja käytössä joka päivä. Ja mikä parasta, noilla tavaroilla on se tarinakin mukana. On jotenkin ihanaa ajatella, että meillä on nojatuoli, jonka isovanhempani hankkivat ensimmäiseen omaan kotiinsa joskus 40-luvulla. Pientä kulumaa on, mutta hyvin palvelee edelleen.

  6. Mä kohtaan työssäni toistuvasti ikääntyneitä, jotka joutuvat syystä tai toisesta luopumaan siitä omasta kodistaan, ja yleensä vielä varsin nopeassa aikataulussa. Sanoisin tällä kokemuksella, ettei ne tavarat ja niistä luopuminen niinkään ole ”se juttu”, vaikka siihen se helposti kulminoituu, vaan pikemminkin vaikeaa on luopua niistä seinistä. Monilla sen ikäpolven ihmisillä kun on se itserakennettu rintamamiestalo, jossa on hyvässä lykyssä jopa lapset synnytetty, kasvatettu omat ja jälkipolvet, sinne on kannettu ne ekat yhteiset huonekalut, eletty elämää vuosikymmenet. Tarkoitan siis sitä, että etenkin vanhemmilla ihmisillä siihen kodista luopumiseen liittyy niin paljon enemmän, että se oikeasti vaatii surutyötä, ja se millaisen ajan kukakin surutyötä tekee on yksilöllistä, eikä sitä pitäisi sivuuttaa noin vain, vaan antaa sille aikaa. Helpointa tuntuu olevan kodista luopuminen niille, jotka tietävät, kenelle se oma vanha rakas koti on myyty. Etenkin lapsiperheen muuttaminen tuntuu olevan helpompaa hyväksyä, kun talo on taas täynnä elämää.

    • Kyllä. Jotain tuollaista minullakin oli mielen reunoilla kun postausta kirjoitin. Juuri se omasta kodista ja kaikesta siihen liittyvästä elämästä luopuminen. Olen myös huomannut tuon, miten sillä on vaikutusta kuka asuntoon muuttaa. Sinänsä sen tavallaan ymmärtää, koska henkisesti oma talo tai asunto tuntuu varmasti ikuisesti ”omalta”, vaikka siitä olisi fyysisesti luopunutkin. Mutta juuri tuo ajan antaminen ja rauhallinen muutostahti on varmaankin hyvin tärkeää.

  7. Kotimme, 60 v vanha talo, jonka ostimme 25 v sitten juuri remontoituna, homehtui pikkuhiljaa. Niin hiljaa, että hajusta vaatteissamme emme pitkään olleet tietoisia, aikuinen lapsemmme perheineen meidät lempeästi pysähdytti aiheen ääreen. Ei ollut näkyvää vesivahinkoa, vain haju kaikkialla, seinissä ja lattioissa.
    Jouduimme hävittämään kaiken, mitä ei voinut tosikuumassa pestä moneen kertaan -mööpelit, petivaatteet,pianon, puolet vaatteista,kirjat (paljon ja RAKKAITA), käsityötarvikkeet, kaikki muovi- ja kumitavara, suurin osa paperitavarasta… Pelastimme kuitenkin keskeiset valokuvat ja välttämättömät paperit, sekä ne astiat jotka mahtuivat pieneen kerrostaloasuntoon, aika vähän kaikkiaan.
    Talo myytiin tontin hinnalla purkukuntoisena.
    Muutimme samalle paikkakunnalle, missä lapsi perheineen asuu, ja täällä meitä todella tarvitaan arjessa apuna. Tavaraa on murto-osa siitä mitä ennen, ja vuoden verran vihloi päivittäin ikävä puutarhaan, kotisaunaan, tuttuun keittiöön…Itkin paljon.
    Ihmiset joutuvat evakkoon, tänä päivänäkin, ja nopeammin kuin me. Me saimme tehdä harkiten muuttoa ja karsintaa puolen vuoden ajan.
    Nyt sopii vanheta, vähin tavaroin.
    ”Älä koskaan sano: tämä on iäti minun…” (Kaarlo Sarkia)

    • Voi mikä pettymys. Otan osaa. Puutarhasta luopuminen on varmasti tuskaista. Itse itkisin sen perään kauan ja ymmärrän fyysisen kivun, kun sitä ei enää ole. Jospa voit ryhtyä kaupunkipuutarhuriksi parvekkeella tai kerrostalon pihassa. Pikkuinenkin pala maata lohduttaa. Ja ehkä saat siirrettyä maaosaamista myös pikkuisille. Se on tärkeä taito.

      Home sweet home… Lapsemme koulu juuri laitettiin käyttökieltoon homeen takia. Meillekin tuolla lausahduksella on ihan toisenlainen merkitys.

  8. Mutta kyllä joskus varsinkin vanhukselle tulee aika, että mitkään tavarat eivät kiinnosta enää. Meidän äitimme esimerkiksi ei ollut yhtään kiinnostunut ottamaan mitään mukaan vanhainkotiin, vaikka olisi esimerkiksi tauluja ottaa seinille. Mielestäni kyse ei ollut mistään ”kieltämisilmiöstä”, kun itsekin huomasi, ettei kotona enää tullut toimeen ja joutui luopumaan – tai en tiedä, ehkä olikin. Mutta tuntui, että hän ihan oikeasti menetti kiinnostuksen tavaroihin. Ihmiset pysyivät tärkeinä ja vierailut ilahduttavina, mutta kotoa ei halunnut mitään mukaan silloinkaan, kun käytiin päiväseltään kotona. Katse oli jo vahvasti tulevassa muutossa seuraavaan kotiin, jonne tavaroita ei kuitenkaan saa yhtäkään mukaan.

    • Näinkin voi varmasti olla. Luulen, että muutos on vaikein silloin, kun oma elämä on vielä ”kesken”, eli niin että voimia vielä olisi samoin kuin innostusta.

  9. Olen miettinyt tätä viime aikoina lähinnä siltä kantilta, että vanha äitini asuu tällä hetkellä talossa, johon on kertynyt kaikenlaista tavaraa 50-luvulta ja jo aikaisemmasta ajasta lähtien.

    Kauhulla odotan sitä, kun talo pitää jossain vaiheessa tyhjentää, niin paljon kaikenlaista myös ”muistorikasta” tavaraa siellä on, että kaikkea ei voi millään omaan huusholliin ottaa.
    Huonekalut ei ole mielestäni iso ongelma, ne voi suurimman osan viedä kierrätykseen tai huonoimmat kaatopaikalle, mutta esim. taulut ja muut taide-esineet, valokuvat, astiat jne. on se suurempi ongelma.

    Ja vaikka meitä on 5 sisarusta pelkään pahoin, että juuri kukaan ei paljoa tavaroita tuolta äitini talosta halua… ja että minä olen se joka tuon fyysisen lajittelutyön aikanaan hoitaa.

    Olen kyllä sillä lailla ”lempeästi” asiaa jo aloitellut tässä viimeisen vuoden aikana, että äidin kanssa yhdessä käytiin kaappeja läpi ja heitettiin rikkinäiset ja muuten roskikseen menevät tavarat pois. Tilaa tuli kummasti kaappeihin jo pelkästään tällä toimenpiteellä. Silti tavaraa on jäljellä paljon.

    Oma luopumisen tuskani näyttäytyy selkeästi lasten tavaroissa. en millään raaskisi laittaa lasten leluja ja kirjoja pois (ainakaan kaikkia). Olen huomannut miten rakkaita itselle ja omille lapsille ovat ne vähäiset omat kirjat ja lelut joita on jäljellä.

    • Olet ollut kaukaa viisas, kun olet raivaamista hiukan jo aloitellut. Tuli mieleen, että olisiko raivaamista helpointa aloittaa ”kaukaisimmasta päästä”, eli niistä huoneista tai tiloista joissa vähiten oleskellaan. Kuten vintit, autotallit ja kellarikomerot.

      Tunnistan myös täysin tuon lasten tavaroihin liittyvän tuskan. Olen luonnostellut myös omaa postausta aiheesta, ja se on tässä lähiaikoina tulossa.

      • No ”kaukaa viisas” enpä tiedä… =)

        Äitini on 90 vuotias, joten aikaa ei välttämättä ole enää paljon jäljellä. =(

        Ja me aloitettiin niistä käytetyimmistä kaapeista, koska tarpeellisten tavaroiden löytäminen niistä alkoi olla hankalaa.

        Tein tätä koska viime talvena mulla oli enemmän aikaa kun olin lomautettuna työpaikalta ja päätin silloin että käytän yhden arkipäivän viikosta muutenkin äitini kanssa. Siinä samalla sitten yhdessä käytiin kaappeja läpi ja löydettiin kyllä myös aarteita, joista äitini osasi kertoa oman historian.
        Niin ja tuo lopullinen raivaaminenkin ehkä helpottui vähän kun järjestelin näitä ”muistoja” ja muuta sälää aihepiireittäin.

        Tarkoitus mulla oli, että olisin nyt kesällä käynyt (kylmän) vintin ja ulkovarastot läpi, mutta se jäi, kun vaihdoin työpaikkaa. En ole vaan ehtinyt tehdä sitä. Nyt syksyllä ja talvella kylmässä niin ikävää hommaa etten kerta kaikkiaan viitsi…
        Autotallikin vaatisi ehkä ”miehen silmää” mitä kannattaa säästää ja mitä ei… kun saisin joskus veljeni ja mieheni yhdeksi päiväksi paikalle niin homma edistyisi sielläkin….

        • Okei, sanavalintani oli epäonnistunut. Mutta tarkoitin sitä, että jos on mahdollista niin tuollainen vähitellen raivaaminen on mukavampaa kuin sellainen ”nyt-tää-on-pakko-hoitaa-kahdessa-viikossa” -paniikki. Itse asiassa tuo raivaamisen järjestys on ollut mulla mielessä, ja kirjoitinkin siitä tänään oman postauksen. Tämä kommenttisi oli yksi niistä asioista, joka sai minut pohtimaan asiaa enemmän.

  10. Minä olen ollut tyhjentämässä vanhempieni omakotitaloa isäni kuoleman jälkeen, kun äitini muutti yksiöön. Isäni oli mallia ”hamsteri” ja kohtuukokoisen omakotitalon lisäksi tavaraa oli pari pihavarastoa, autotalli jne. Tuon urakan edessä meinasi epätoivo iskeä. Aloitimme äidin kanssa ulkovarastoista inventoiden, lastia lastin perään kierrätyskeskukseen kuljettaen. Tajusimme ettei hommassa ole mitään järkeä. Muutettiin strategiaa ja alettiin kerätä yhteen huoneeseen niitä tavaroita jotka otetaan mukaan uuteen kotiin (samalla toki poistaen silkkaa roskaa jne sälää mitä viiskytluvulla syntyneillä tuntuu kaapeista löytyvän, ”tätä voi vielä joskus johonkin tarvita”). Kun kaikki oli saatu läpikäytyä (muutaman viikonlopun intensiivinen urakka), järjestettiin pihakirppis, hinnoittelun hoiti kirppishaukka kummitätini. Yksi viikonloppu ja lähes kaikelle tavaralle löytyi ostaja. Tämä on varmasti pienen paikkakunnan ansiota osin, isäni oli tuttu ”kaikkien” kanssa ja tietyllä tavalla talon tyhjennys oli kylänmiehille ja -naisille jonkinsortin jatkumo aiemmalle muistotilaisuudelle (ja mahdollisuus tehdä hyviä löytöjä ;)). Varmaan olennaista oli myös se, että minä olin patistamassa tekemään päätöksen tavaroiden suhteen: otetaanko vai jätetäänkö, äitini ei olisi saanut aikaiseksi tehdä tätä yksin. Sinällään tämä rooli ei ollut minulle uusi, olen vanhempieni kodissa useamman kerran tehnyt kaappi -ja varastoraivauksia.

    Nyt kun talon tyhjennyksestä on aikaa vuosia, niin jotain esineitä on tullut joskus kaivattua, mutta suurinpiirtein yhden käden sormilla laskettava määrä kertoja.

    Toinen lähestymistapa tavarasta eroonpääsyyn tulee isältäni. Muutimme kerran lapsuudessani ja hänellä oli yksi jos toinenkin ulkovarasto täynnä kaikelaista puutavaraa ja nippeliä ja mitä lie. Kun aika loppui kesken, niin mitä tehtiin oli että jätettiin koko varasto suljettuna ja muutettiin pois. Joskus mietin, että mitähän niillekin tavaroille on käynyt 😀 (joo ja pohjoisessa tosiaan näinkin voi tehdä, kun on tilaa ja lääniä :)).

    • Minä olen kerran muuttanut asuntoon, jonka omistajalla oli sama tekniikka kuin isälläsi. Kun vinttikomeroa ei ehtinyt tyhjentää, se jäi sitten täytenä meille. Suurin osa sen sisällöstä meni roskiin, tosin ei siellä mitään arvokasta ollutkaan.

      Näitä kommentteja lukiessa alkaa vaikuttaa siltä, että tällaiset operaatiot kannattaa todella tehdä juuri näin päin, että ensin valitaan ne jotka ehdottomasti halutaan mukaan, ja loppu setvitään läpi jos jaksetaan ja ehditään. Mutta totta on myös tuo, että porukalla homma toimii paremmin. Yksin on hirveän raskasta tehdä päätöksiä toinen toisensa perään, etenkin jos kyse on muistorikkaista esineistä.

  11. Olen muuttanut oman vanhempani tavarat palveluasuntoon. Siinä kävimme tavaroiden kautta läpi niin vanhempieni elämänkulun, toisen kuoleman ja lapsuuden ja nuoruuden muistot. Omatkin muistot,tottakai. Oli sekä raskasta että hauskaa. Niin ja olen aika hyvä karsimaan. Paljon lähti kiertoon. Jotain pannuja ja patoja jäin kaipaamaan jälkikäteen, kun olin kärrännyt ne SPR Konttiin.
    Kuolinpesän tyhjennys on sitten vielä raskaampaa. Ei raaskisi edes antaa toisen vaatteita pois…

    • Vastaavasta muutosta ei ole kokemusta, mutta yhden kuolinpesän olen tyhjentänyt. Se oli aika raskasta sekä fyysisesti että henkisesti. On merkillistä, mitkä tavarat lopulta päätyivät kiertoon ja aktiiviseen käyttöön. Esimerkiksi yhdet sandaalit ovat olleet jatkuvassa käytössä nyt kymmenen vuotta, vaikka ne olivat vähällä mennä roskiin.

      Mutta tuollainen muistelu on omalla tavallaan antoisaa. Tavaroiden kautta tulee mieleen ihan eri tarinoita kuin muuten vain muistellessa.

Jätä kommentti