Palautus 20 vuoden taakse

Joskus tavaroita ei voi myydä, kierrättää saati heittää roskiin, vaan ne pitää palauttaa takaisin menneisyyteen. Joskus teini-ikäisenä seurustelin pojan kanssa, jonka äiti antoi minulle paljon lahjoja. Yksi niistä oli villapaita, jonka hän oli itse saanut alle parikymppisenä omalta äidiltään tai mummoltaan – en enää pysty muistamaan keneltä. Neule oli paksua villaa, siinä oli monimutkainen kirjoneulekuvio ja se oli mielestäni silloin kauan sitten hyvin hieno. Arvostin myös sitä, että sain lahjan jolla oli antajalleen paljon tunnearvoa.

Teinisuhteet eivät tunnetusti ole kovin pitkäikäisiä, ja kun erottiin neule jäi minulle. Olisi pitänyt palauttaa se jo silloin, mutta en varmaan muistanut tuolloin koko asiaa. Niinpä tuo hieno villapaita on uskollisesti kulkenut mukanani vuosikaudet, muutosta ja asunnosta toiseen. Kertaakaan sitä ei ole pidetty, mutta en ole voinut heittää sitä poiskaan. Lähinnä siksi, että en kokenut olevani villapaidan ”oikea” omistaja, ja koska tiesin sen tunnearvon, joka sillä alkuperäiselle omistajalleen oli ollut. Yhteydet exään ja hänen perheeseensä katosivat nopeasti täysin, enkä myöhemmin tiennyt mihin paidan olisi edes voinut palauttaa.

Siitä lähtien, kun tavaroiden karsiminen muuttui tietoiseksi projektiksi, paita on kummitellut mielessäni. Lopulta vähän yllättäen sain selville tuon taannoisen anoppikokelaan osoitteen. Nyt sain vihdoin postitettua villapaidan takaisin oikealle omistajalleen. Pistin mukaan lyhyen kirjeen, jossa selitin miksi lähetän paidan takaisin. Toivon, ettei paketin saaja pahastu tai loukkaannu, vaan ymmärtää miksi näin teen. Mielestäni tuollaiset perintöaarteet eivät kuulu vieraille. Ehkä lahjan antajalla on jo lapsenlapsia tai muita läheisiä, joille paita kuuluu paljon enemmän kuin minulle.

Tuntuu vähän hassulta lähettää postia vuosikymmenten taakse, mutta mitäpä sitä ei tekisi päästäkseen turhasta eroon. Ainakaan paita ei enää vie tilaa omassa kaapissani, eikä minun tarvitse säilyttää sitä enää velvollisuudentunnosta. Tämä oli samalla yksi laiskuusviikon tehtävä, yksi asia pois päiväjärjestyksestä.

8 vastausta artikkeliin ”Palautus 20 vuoden taakse

    • Toivon että hän ilahtuu, ja luulisin että niin käy. Tämä oli klassinen ”näin toivoisin ihmisten toimivan omalla kohdallani” -tapaus.

  1. Mä sain kerran vanhalta (iässä vanhalta) ystävältä hänen isoäitinsä viuhkan. Siis jostain 1900-luvun alusta… Ystävän kuolemasta meni varmaan parikymmentä vuotta. Aloin karsia tavaroita, enkä voinut laittaa viuhkaa mihinkään. Metsästin netistä ystävän pojan – onneksi on harvinainen nimi – ja pyysin lupaa lähettää viuhkan hänelle. Hän antoi sen vaimolleen.

    • Samanlainen tarina! Hienoa, että viuhka pääsi hyvään kotiin jossa varmaankin arvostetaan myös tunnearvoa, eikä sinun tarvinnut myydä sitä, tms.

  2. Päivitysilmoitus: Laiskuusviikon tulokset ja nettipaasto | Jennin Arkijärki

Jätä kommentti