Menneisyyttä vaalimassa

Sain viikonloppuna äidiltäni pahvilaatikon, joka sisälsi niin sanottuja muinaismuistoja. Se sisälsi jo kauan sitten edesmenneen ukkini tavaroita. Ukki oli joskus 1950-luvulla kohtuullisen menestynyt kilpaurheilija, ja vuosien läpi oli säästynyt laatikollinen muistoja: lehtileikkeitä urheiluvuosilta, valokuvia eri vuosikymmeniltä ja kaikenlaisia dokumentteja menneiltä ajoilta.

Saamani laatikko ei ollut suuren suuri, selvästi kopiopaperilaatikkoa pienempi. Siksi otin sen mukisematta vastaan. Jos tarjolla olisi ollut kolme muuttolaatikollista ja kasa pukupusseja, vastaanotto olisi voinut olla nihkeämpi. Yksi pienehkö laatikko vie kuitenkin niin vähän tilaa (ja koska meillä myös on sille sopiva paikka), että säilytän menneisyyttä ihan mielelläni.

Muistotavaroiden säilyttäminen voi olla herkkä aihe. Monet raivausohjeet neuvovat, että vanhat tavarat ja perinnöt pitää aika kylmästi eliminoida tilaa viemästä. Toisaalta on monia ihmisiä, joiden on todella vaikea luopua mistään, mihin vähänkään liittyy tunnepitoisia muistoja. Itse olen – yllätyt yllätys – jälleen kohtuuden kannalla.

Minusta menneisyyttä on ihan hyväkin säilyttää. Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka haluavat tuntea juurensa, ja haluan opettaa myös lapseni tuntemaan mistä hän on kotoisin, ketä sukuun on kuulunut ja mitä he ovat tehneet. Siksi on kiva, että sellaisistakin sukulaisista, jotka ovat kuolleet jo kauan ennen kuin lapseni on edes syntynyt, on olemassa jotain konkreettista. Mutta rajansa kaikella. Ei ole tarpeellista säilyttää kaikkea.

Jos miettii, mitä sitten säästäisi ja mitä laittaisi pois, voi kokeilla vaikka näitä keinoja: En itse säilytä sellaisia esineitä, joihin liittyy ikäviä muistoja. Jos kelpuutan kotiini jonkun tavaran, sen pitää tuottaa hyvää mieltä. Toinen hyvä karsimisen keino on poistaa tuplakappaleet. Yhdet pienet töppöset tuovat ihan samalla tavalla muistoja mieleen kuin kolmet pienet töppöset. Säästä hienoin, tai se johon liittyy tärkeimpiä muistoja. Mitä rajallisemmat säilytystilat ovat, sitä tärkeämpää on etukäteen määritellä, kuinka paljon haluaa antaa menneisyydelle tilaa, kirjaimellisesti. Onko se yksi hylly, yksi kaappi tai yksi matkalaukku? Kun päättää etukäteen paljonko tilaa on käytettävissä, rajaa samalla sen kuinka paljon muistoja voi mahduttaa.

Olen myös sitä mieltä, että jokaisella on oikeus itse päättää, mitä tavaroita säilyttää. Toisin sanoen kenelläkään muulla ei ole oikeutta määrätä, että jotain tiettyä tavaraa ei saa heittää pois. Tämä koskee esimerkiksi perinnönjakoja, mutta myös raivausprojekteja yleensä. Jos joku sanoo, että Elma-tädin ryijyä ei saa heittää pois, sanojan tehtävänä on ottaa ryijy omiin hoteisiinsa, olettaen ettei kukaan muu sitä halua.

6 vastausta artikkeliin ”Menneisyyttä vaalimassa

  1. ”Jos joku sanoo, että Elma-tädin ryijyä ei saa heittää pois, sanojan tehtävänä on ottaa ryijy omiin hoteisiinsa, olettaen ettei kukaan muu sitä halua.”

    Nimenomaan näin.

    • Tämä on ehkä vähän karua, mutta näin se minustakin menee. Kenelläkään ei ole oikeutta velvoittaa toista ihmistä säilyttämään jotain sellaista tavaraa, jota hän ei halua. Tietysti sama sääntö on toisinkin päin; jos itse ei halua jotain heitettävän pois, pitää myös itse se säilyttää, eikä sälyttää jonkun muun niskoille.

  2. ”Muistotavaroiden säilyttäminen voi olla herkkä aihe. Monet raivausohjeet neuvovat, että vanhat tavarat ja perinnöt pitää aika kylmästi eliminoida tilaa viemästä. ”
    Minulle juuri nuo neuvot ovat aiheuttaneet vähennys/raivauskirjallisuudessa närää. Tietenkään koko historiaa ei tarvitse kivikaudelta alkaen säilyttää, mutta on se nyt vallan riivattua jos ikea-kotiin ei mahdu yksi isomummun omin käsin nypläämä liina tms. historiallinen jäänne. Kuulin kerran sivukorvalla keskustelun, jossa joku sanoi näin ”Aina joka toinen sukupolvi heittää kaiken menemään ja joka toinen sitä suree”. Nyt taitaa olla hävitysvaihe ja parinkymmenen vuoden päästä sitten harmitellaan.

    Kun tavarat voivat elää paljon kauemmin kuin yksittäinen ihminen, niin perintöesineisiin ei mielestäni tarvitse suhtautua samalla ankaruudella kuin johonkin tämän päivän muoviroskaan (vetoan aina eteisen sohvani, jonka isoäitini vanhemmat hankkivat vastanaineina ensimmäiseen omaan kotiini. Vaikka se on viettänyt silloin tällöin joitakin vuosikymmeniä jonkun ullakolla, on sentään aivan mahtavaa että sitä ei ole kukaan edellinen omistaja karsinut pois. Niin hyvää sohvaa en varmaan saisi mistään hankittua, ainakaan niillä varoilla joita käytössä on, ja tuntuu sangen mukavalta että se kuljettaa mukanaan muistoja edellisistä sukupolvista).

    • Joo, minusta menneisyyden poisheittäminen vain sillä perusteella että se on menneisyyttä, ei ole ihan loppuun asti mietittyä. Tai tietysti tämä riippuu ihmisestä, mutta minusta ei pidä heittää vanhoja tavaroita pois velvollisuudentuntoisesti vain siksi, että joku muu käskee niin tekemään. Mutta olen myös sitä mieltä, että vanhoissa tavaroissa laatu korvaa määrän, eikä mielestäni ole järkevää ahtaa vinttiä täyteen jotain sellaista tavaraa, jota ei koskaan vilkaisekaan. Ja vanhoihin tavaroihin pätee minusta samat ohjeet muuten kuin muuhunkin raivaamiseen. Rikkinäistä, rumaa ja täysin tarpeetonta on turha säilytellä vain siksi, että se on joskus kuulunut jollekin.

      • Mietin tätä asiaa, ja huomasin, että minulla ei oikeastaan olekaan juuri mitään pelkkiä muistoesineitä. Kaikki perintökama, jota taloudessani on, on käyttötavaraa. Ja koska entisaikain käyttötavara on lähes järjestkään parempilaatuista ja kestävämpää kuin nykyaikaiset, niiden säilyttäminen hetkellisen käytönpuutteen yli (pari vuotta tai vuosikymmentä) on mielestäni fiksua – jos vain tilaa yhtään on.

        • Tuohan on oikeastaan ideaalitilanne: on muistoja muttei mitään tarpeellista. Minä olen kyllä säästänyt niitä ”tarpeettomiakin” juttuja, kuten valokuva, lehtileikkeitä jne. Tosin rajallisesti, mutta kuitenkin.

Jätä kommentti